Sodan ja kurjuuden keskellä meihin kertyy surua, jonka kannamme yksin tai yhdessä
Sotauutisten keskellä on vaikeaa uskoa ihmisen kykyyn kehittyä. Hannu-Pekka Björkman pohtii kolumnissaan, miten tärkeitä rukoukset ja toivo ovat erityisesti raskaina aikoina.
Hiljaa, hiljaa joulun kellot kajahtaa. Kaiku kiirii yli autiomaitten, raunioituneiden kaupunkien, yli palaneiden kylien ja talojen. Ohi poltettujen peltojen ja uponneiden laivojen.
Kuuleeko niiden sointia kukaan? Erottuuko niiden vaskinen sointi räjähtävien kranaattien ja rakettien repivän kumun takaa? Kääntääkö vanhus tai lapsi sairaalan vuoteessa kasvonsa kohti öistä ikkunaa? Kuuluuko sodan huminan läpi jokin toinen ääni, vai onko se kuvitelmaa? Ihanaa unta, jonka kalvakka aamu häätää luotaan.
Miltä rauha kuulostaa? Linnut laulavat tykkien vaiettua. Joku viheltää ulkona, ja vihellys kaikuu kerrostalojen välissä. Astiat kolisevat, aamukahvia keitetään. Kohta koulujen kellot soivat. Lasten äänet täyttävät kadut ja pihat.
Yöllä hiljaisuus on turvallista. Siihen voi luottaa. Se jatkuu aamunkoittoon asti. Elämä virtaa hiljaisesti uomassaan kohti tulevaa. Siihen virtaan voi heittäytyä ja antaa sen kuljettaa.
Mitä pidempään saa elää, sitä enemmän samat asiat tulevat maailmassa vastaan. Sodat, kärsimykset, omanvoitonpyynti ja ahneus.
Sota patoaa elämän virran. Elämästä tulee katkeraa seisovaa vettä ilman päämäärää. Se vetää syvyyksiin ja hukuttaa. Unelmat, toiveet ja tulevaisuuden.
Joseph Brodsky kuvaa runossaan 1.tammikuuta 1965 vanhusta, joka viettää yksinäistä joulua ja joka on nähnyt jo kaiken. Runossa kaikuvat maailman tapahtumat ja niiden herättämät tunteet ja ajatukset.
Tietäjät unohtavat osoitteesi.
Pään päällä ei näy tähtiä.
Vain tuulen käheän ulvonnan
erotat, kuin ennen vanhaan.
Heität varjon uupuneilta harteilta,
puhallat kynttilän ja panet maata,
sillä enemmän päiviä kuin kynttilöitä
lupaa meille kalenteri.
Mitä tämä on? Surua? Olkoon sitten surua.
Nuotti, jonka osaa ulkoa.
Se toistuu. Siitä vaan.
Toistukoon vastakin.
Kuluneen vuoden tapahtumat Gazassa, Israelissa ja Ukrainassa ovat olleet loputtoman epätoivon ja surun lähde.
On vaikeaa uskoa ihmisen kykyyn oppia tai kehittyä. Teknisesti ehkä, mutta inhimillisyyden saralla kehitystä ei ole juuri tapahtunut, puhumattakaan kyvystä suojella ja arvostaa elämää.
Mitä pidempään saa elää, sitä enemmän samat asiat tulevat maailmassa vastaan. Sodat, kärsimykset, omanvoitonpyynti ja ahneus. Joseph Brodskyn runon lause: ”Nuotti, jonka osaa ulkoa”, nousee ikuisen toiston tuottamasta väsymyksestä.
Meihin kertyy maailmallista surua ja väsymystä, joka meidän täytyy kantaa. Jotenkin me sen teemme, kukin tahollamme. Yksin tai yhdessä.
Kärsivien taakka on raskaampi kuin sivusta seuraavien, mutta kenenkään taakan painoa ei pidä väheksyä. Elämässä on raskaita ja keveitä asioita, mutta niiden paino ei ole yhteismitallinen.
Maailma tarvitsee kaiken valon mitä on saatavilla, riippumatta uskontokunnasta tai maailmankatsomuksesta.
Joulu lähestyy. Yhä uskon, että jossain erämaan yllä syttyy tähti. Kristus-lapsi syntyy talliin tai luolaan. Kaiken läpäisevä rakkaus syntyy maailmaan murheen ja epätoivon keskelle. Joulun sanoma on yksinäisen tuikkivan tähden valoa, erämaan pimeydessä.
Maailma tarvitsee kaiken valon mitä on saatavilla, riippumatta uskontokunnasta tai maailmankatsomuksesta. Rukoukset nousevat kaikkialta maailmasta.
Niissä pyydetään rauhaisia aamuja, tuleentuvaa viljaa, hiljaisia sateita ja lasten naurua. Ja että maailmassa vallitsisi valo pimeyden sijaan.
Kolumni on ilmestynyt Eevassa 12/23.
