Jouluna Hannu-Pekka Björkman pohtii ajan kulkua – nämä lämpimät muistot palaavat aina hänen mieleensä

Tulisi sellainen keli, että olisi ihan hiljaista. Metsäkin seisoisi vaitonaisena. Puitten latvat kurkottaisivat taivaalle, ja lumi putoilisi harvakseltaan niiden oksille. Välillä aurinko valaisisi metsän ja pellot.

Olisi varhainen aamu. Saisi katsella kaikkea tuota ja miettiä, että nyt on joulu. Sen ymmärtäminen toisi olon, jollainen aina lapsena oli: maailma on kokonainen ja hetket eheitä.

Tulisi vilu. Kävelisin metsätietä pihaan, avaisin ulko-oven, ja sen takana olisi kaikki, mikä on kadonnut. Tuoksut, hellan luukun kolahtelut ja kynttilöiden heijastukset ikkunoissa.

Olisi kaikki se ilo ja kaikki se haikeus, kaikki se, mikä sisääni tuolloin rakentui.

Joulu tuo mieleen havaintoja elämän kerroksista. Jokaisen hetken lävistävät muistot ja kuvat, jotka ne tuovat pintaan. Kymmenet joulut, eri ikäkaudet, ihmiset, paikat, tavat.

Miten nopeasti tärkeät ja joskus pysyviltä tuntuneet asiat katoavat ja menettävät merkityksensä. Ja miten kaikki silti jatkaa meissä matkaansa.

Kaikki eletty purskahtelee olemukseemme odottamatta ja äkisti. Se näyttäytyy tuntemuksina, kummallisina oloina, ilona, liikutuksena, ärtymyksenä, odotuksina, pettymyksen tunteina, haluttomuutena viettää juhlapäiviä tai tavata ketään.

Joulu on kulttuuripiirimme emotionaalisesti latautunein juhla. Niin minunkin lapsuudenperheessäni. Äidilläni oli tapana sanoa, että hän ei piittaa joulusta ollenkaan. Vanhempana äiti taas totesi jouluisin, että ei tunnu yhtään joululta.

Isäni sen sijaan oli jouluihminen. Hän aloitti lahjojen ostamisen jo varhain ja kuunteli hartaasti joululauluja radiosta, tapailipa niitä itsekin haitarilla.

Lapsille, veljelleni ja minulle, perheen jännitteet olivat selvät ja näkyvillä.

Joulun alusajan kireydestä huolimatta juhlaa valmisteltiin hyvin perinteisesti. Äiti paistoi kinkkuja – monikossa, koska myös sukulaisten kinkut paistettiin tupamme leivinuunissa. Laatikot, leivät ja leivonnaiset tehtiin itse. Siivottiin, koristeltiin kotia ja paketoitiin lahjoja.

Työn määrä lienee uuvuttanut äitiä, joulukuuhun helposti kertyvä ylimääräinen hössötys ja kiire. Hän teki valmisteluja yötä myöten. Minusta se kaikki oli vain poikkeuksellista ja jännittävää. Usein nukahdin kuunnellen äidin touhuja keittiössä.

Muistossani nuo kaukaiset joulut ovat valoisia ja onnellisia. Tunsin, että juhlaa rakennettiin ennen kaikkea lapsille. Aattoa vietettiin usein koko suvun voimin.

Lasten jallittaminen tontuilla ja lahja-asioilla kuului kuvioon, ja enomme pitivät siitä huolen. Se loi salaperäisen tunnelman pitkältä tuntuvaan aattoiltaan.

Vuosien myötä ryhdyimme viettämään jouluja vain perheen kesken. Jossain vaiheessa aattoiltaa äitikin aina malttoi istua alas kamarin tuoliin.

Hetken aikaa perheemme oli siinä, rauhassa. Tuntui, että koko joulu oli rakentunut vain tuota yhtä hetkeä varten. Kohti iloa, naurua, keveyttä.

Myöhemmin samassa kamarissa istuivat myös omat poikani, ja äiti oli jo vanhus. Muistan lasten riemun ja naurun. Miten äiti nauroi, kun veljeni kantoi poikia lahjasäkissä. Miten tupa pantiin leikeissä mullin mallin.

Tiesin, että äiti katsoi ajan läpi, päin omaa lapsuuttaan ja vanhempiaan. Ja että jatkamme siitä kohti tulevia jouluja.

Vanhukset ja lapset vaihtavat paikkaa. Kukin vuorollaan näkee elämän kerrokset, vuodet, samat sateet, auringonsäteet ja lapsen riemun, silmien takana, kaikessa elävässä.

Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 12 / 2025.