Ennen oli niukkaa – mutta ymmärsimme, mikä on oikeasti tärkeää
Lumen aika vie ajatukset menneeseen ja näyttää muistojen arvon, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Ulkona sataa lunta, sanoo pieni lapsi innostusta äänessään.
Niinpä sataa, totean. Koetan löytää sisältäni muiston, josta löytäisin saman ensilumen riemun.
Irtonaisia muistikuvia lipuu mielessäni: Maantie, joka äkkiä oli pakkasen kovettama. Ohut lumikerros pyöränrenkaiden alla. Aamuinen savun tuoksu, kun kakluunit ja hellat on sytytetty kylän taloissa ja tölleissä. Punainen pakkasraita taivaalla. Lätäköitten jääriite renkaitten alla.
Iltapäivällä on variksenharmaa suojasää. Maantie on pehmeä ja pyörää raskas polkea. Vesi tippuu kuusen oksilta keltaiseen heinikkoon. Sumu peittää puitten latvat. Eikö talvi tullutkaan?
Poika nukahtaa marraskuiseen yöhön, ulkona tuuli kääntyy pohjoiseen.
Aamulla kaikki on uutta, puhdasta. Lumi lepää ikkunalaudalla, kun kuumaa kaakaota hörppivä poika ihmettelee maantien takana kohoavaa valkeaa metsää.
Nyt alkaa jokin uusi, poika ajattelee eikä osaa tunnettaan sen paremmin sanoittaa.
Tumma syksy, märät kuuset ja varisten raakunta on hetkessä pois pyyhkäisty. Ulkona tikka hakkaa mäntyyn, kaiuttaa pojan koulumatkalle. Maisema on valaistu, lumella huuhdottu.
Poika aistii talven tuoksun, lumen kylmyyden ja tulevan elämänsä, joka odottaa. Hänen mielensä on luottavainen.
Ehkä maan voima on muuttumaton. Sen ikuinen lujuus sitoo meidät paikkoihin ja menneisiin aikoihin.
Niin tulevat uudet talvet ja vaihtuvat vuodenajat.
Kymmenien vuosien kuluttua poika ajattelee yhä usein tuota kylää ja lapsuuttaan siellä. Kylä tulee mieleen etenkin kesäisin ja jouluna.
Poika tietää, että ajattelee kylän ja sen asukkaat sellaisina kuin ne olivat joskus kauan sitten. Tunnekin on sama kuin lapsena.
Nykyisyys on jotain muuta. Siitä huolimatta jokin perustavanlaatuinen on täysin samoin kuin on aina ollut.
Voisiko se olla kylän läpi virtaava tumma joki, tai ehkä maantie kelirikkoineen? Muutama pieni tienvarren mökkikin on säilynyt, mutta niiden asukkaat ovat jo kirkkomaalla. Voisiko se olla joen kohina tai metsän ja peltojen tuoksu?
Ehkä se on itse maa, jolle kylä on talo talolta rakennettu, jonne joki on kaivanut mutaisen uomansa. Jokin tuossa paikassa ja seudussa säilyy aina, muistuttaa menneestä.
Ehkä maan voima on muuttumaton. Sen ikuinen lujuus sitoo meidät paikkoihin ja menneisiin aikoihin. Se nousee läpi lapsuuden. Maa, jossa kasvoimme, jolla kävelimme, joka ruokki meidät antimillaan. Jonne vuodatimme kyyneleemme ja hautasimme kuolleemme.
Kun poika ajattelee kaikkea tätä kaukana kaupungissa, hän näkee maan yllä taivaan. Se on kirkas ja hiljainen.
Miten niukkaa kaikki välillä oli. Ja miten niukkuudesta nousi asioiden ja ihmisten arvo.
Lumen aika on tullut, poika ajattelee. Kotikylässäni lumi peittää katot ja halkopinot, tekee kaiken valkeaksi. Joku varmaan sytyttää tulen hellaan ja savu alkaa tuoksua ilmassa. Kun kolaa lunta pihassa, naapuri saattaa jäädä juttelemaan säästä ja kaikesta muustakin. Miten vuosi taas kului ja kohta on joulu. Niinpä, todetaan ja naapurit tietävät toistensa menetykset.
Kylä vanhenee. Mutta yhä ilmaantuu lyhteitä pihoille.
Potkukelkka on jo harvinaisuus. Kun sellaisella näkee jonkun kulkevan, vanhat ajat ja edesmenneet ihmiset tulevat mieleen. Jokin vaatimattomuus, jonka muistaminen tuntuu yhtä aikaa hyvältä ja surulliselta: pitkät palttoot, huopatossut, huivit ja karvalakit.
Olivat harvat jouluvalot ja tähdet kylmillä kuisteilla. Jääkukkien peittämät ikkunalasit ja lumiset ulkoportaat. Mutta ihmiset tunsivat toisensa. Miten kukin eli ja yritti.
Miten niukkaa kaikki välillä oli. Ja miten niukkuudesta nousi asioiden ja ihmisten arvo. Jokin hiljainen arvokkuus, joka eli ihmisissä läpi elämän. Läpi valon ja pimeän.
Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 12/24.
