JOSKUS NUORENA MIEHENÄ aloin käydä kesäisin luostareissa. Yhtenä kesänä kävelin Valamosta Lintulaan metsäpolkuja pitkin. Matkaa kertyi noin 18 kilometriä.
Samaa reittiä kulkee jokavuotinen ristisaatto luostarien välillä heinäkuun alussa. Konevitsan Jumalanäidin ikoni kulkee silloin pyhiinvaeltajien olkapäillä pitkin pitkospuita, kankaita ja kuusikkoja.
Lintulan luostarissa nunnat ja talkoolaiset ovat jo varhain aamulla rakentaneet saniaisista, maitohorsman ja mesiangervon kukista kukkamaton luostarin portilta kirkon ovelle saakka. Jo pelkästään kukkamaton näkeminen on elämys puhumattakaan sen rakentamisesta, jossa sain kerran olla mukana.
Ristisaaton saavuttua luostariin pidetään jumalanpalvelus, ja sen jälkeen nautitaan lounas luostarin puutarhassa lammen rannalla. Osa ristisaattoon osallistujista kävelee takaisin Valamoon, jolloin päivämatka kipuaakin jo 36 kilometriin.
Toinen tapa osallistua ristisaattoon on kulkea matka tai osa siitä Sergei-laivalla.
Unohtumaton oli jumalanpalvelus laivan kannella tyynenä kesäiltana, kun alus lipui pitkin Juurikkaselän pintaa. Takana olivat vaikuttavat Varistaipaleen ja Taivallahden kanavat ja sulut.
MONIA KESIÄNI ovat värittäneet luostareissa käynnit. Ne ovat kantaneet minut talven ja väsymyksen yli. Niistä on huokunut rauhaa ja kirkkautta sekä tietoisuutta siitä, että hengen maailma on muuttumatonta, ikuista ja aina olemassa olevaa.
Tärkeitä ovat olleet myös ihmiset, joita olen luostareissa kohdannut. Välillä on tuntunut, että jokainen ihminen ja kohtaaminen on jollakin oudolla tavalla erityisen tärkeä.
Paradoksi lienee myös se, että luostareissa ja pyhiinvaelluksilla vallitseva rauha sisältää voimakkaan seikkailun tunteen.
Pyhiinvaellukseen liittyvä sisäänpäin kääntyminen tai sisäisen elämän tarkkailu tuo mukanaan toisenlaisen olemisen ja elämisen herkkyyden kuin se, joka tavallisissa arkipäivissä vallitsee. Ihminen palaa pyhiinvaellukselta aina muuttuneena. Siinä se eroaa tavallisesta matkustamisesta tai turismista.
Pyhiinvaeltaja on tietoinen sekä ulkoisesta että sisäisestä matkastaan, joista jälkimmäinen on tärkein. Horisontaalin matkan suunnan lävistää syvyyssuunta, joka sisältää koko matkan tarkoituksen.
Yllätyksiä on silti aina luvassa.
YLEENSÄ YLLÄTYKSET ovat saapuneet ihmisen hahmossa. Kuten Laatokan Valamossa mies, joka keräsi kivet tieltä, ettei kukaan loukkaisi niihin jalkaansa, tai ikonimaalari, joka lyhyen keskustelun jälkeen totesi maalaavansa Jumalanäidin ikonia juuri minua varten.
Tällaiset kohtaamiset ovat suuria siunauksia ja sisältävät enemmän merkityksiä kuin aluksi arvaisi.
Joskus kohtaaminen voi olla myös negatiivinen, mutta siihenkin sisältyy usein opetus. Luostareissa kontrastit korostuvat ja terävöityvät. Hengellinen kamppailu on yhtä lähellä kuin rauha ja hiljaisuus.
VALAMON JA LINTULAN vaelluksen loppupuolella kohtasin niittypolulla nunna Kristodulin. Kerroin kuka olin ja mistä olin tulossa. Ajattelin olevani kovinkin urhea ja reipas pyhiinvaeltaja vajaan parinkymmenen kilometrin taivalluksen jälkeen.
Jos olisin tiennyt, että edessäni seisova nunna oli viettänyt 27 vuotta Bytouman luostarissa Pohjois-Kreikassa palellen ja kuumuudessa käristyen, en olisi odottanut ylistelyä hurskaudestani. Vuosien mittaan opin tuntemaan häntä hiukan ja erityisesti hänen kirjoituksensa.
Nunna Kristoduli on siviilinimeltään Anna-Leena Lampi ja koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän vietti harvinaislaatuisen ja rikkaan luostarielämän Kreikassa ja Lintulan luostarissa. Hänen päiväkirjansa toivat valoon hengellisen ajattelijan ja mittavan kirjallisen elämäntyön tehneen kilvoittelijan.
Kristoduli kirjoittaa:
"Tänään tuli keskittymiseen ohjaavana ajatuksena mieleeni, että sydäntä on ajateltava huoneena, jonka ovi on katossa. Ovea ei ole sivuilta tuleville ajatuksille. Jos siihen huoneeseen tulee vieraita, he ovat kaikki ylhäältä.”
Vuosien jälkeen huomaan, että luostarin portit kutsuvat edelleen. Ne ovat aina auki kaikille kulkijoille.
Kolumni on julkaistu Eevassa 7/2023.
