Ääneen luettu tarina on ajatusten peitto, jonka alla näemme samoja unia

Punainen, särisevä patteriradio oli osa lapsuuteni äänimaisemaa. Isä kuunteli radiota pitkin päivää, usein myös nukkumaan mennessään. Äiti ei siitä erityisemmin pitänyt. Hän sulki radion nopealla, äkäisellä liikkeellä ja kutsui sitä mölytoosaksi.

Tämä näytelmä isän, äidin ja radion välillä toistui päivittäin niin kauan kuin muistan.

Isäni lempiohjelmia olivat Metsäradio ja joululahjavalvojaiset. Metsäradioon liittyvät mielessäni sianlihakastikkeen tuoksu, puuhellan edessä sätkää polttava isä, hämärä talvi-ilta ja ohjelman tunnusmusiikki ”vielä niitä honkia humisee, tuolla Suomen salomailla”.

Televisiosta näkyi kaksi kanavaa, ja ohjelmista oli suurta lohtua niinä harvinaisina iltoina, kun sekä isä että äiti olivat poissa kotoa. Oli hirvittävää, kun ohjelmat loppuivat. Silloin televisiosta kuului äänimerkki ja ruudussa alkoi lumisade.

Kun noita hetkiä muistelee, ymmärtää, että maailma on muuttunut. Nuoremmat eivät enää ymmärrä, mitä lumisade ruudussa tarkoittaa.

Onneksi oli radio. Sielläkin oli lohtuna ihmisen ääni.

Lapsuudessa parasta oli, kun isä luki satuja ääneen. Hän makasi alkovissa laverisängyssään ja minä istuin kynnyksellä kuuntelemassa. H.C Andersenin ja Grimmin veljesten sadut tulivat tutuiksi, samoin Tuhannen ja yhden yön sadut.

Vuodet kuluivat, ja minun tuli aika lukea omille pojilleni. Kirjat ja tarinat vaihtuivat, ääneen lukeminen jatkui. Kertomukset muuttuivat mielikuviksi pienten kuulijoiden mielessä. Ne irtautuivat kirjoittajastaan ja muotoutuivat maailmaksi, joka jäisi ikuiseksi salaisuudeksi luojalleen.

Koti, äiti, puu, vesi. Kun lausumme sanat, näemme jotain, mitä kukaan muu ei näe. Silti tunnemme samoin kuin moni kaltaisemme. Ääneen luettu tarina on ajatusten peitto, jonka alla näemme samoja unia, mutta kuvat ovat omiamme.

Puolisoni nukahtaa lähes joka ilta siihen kun luen hänelle ääneen.

Irene Vallejo kuvaa teoksessaan Papyrus, että antiikin aikana luettiin ääneen silloinkin, kun kuulijoita ei ollut. Vallejo kuvaa, miten kirkkoisä Augustinus, josta sittemmin tuli eräs läntisen maailman tunnetuimpia teologeja, hämmentyi nähdessään Milanon piispa Ambrosiuksen lukevan kirjaa ääneti.

Augustinus kirjasi tapahtuman ylös teokseensa Tunnustukset. Vielä 300-luvulla ääneti lukeminen oli siis hyvin erikoista. Voisi sanoa, jopa maagista tai mystistä.

Antiikin suuret kertomukset Ilias ja Odysseia olivat suullisesti esitettävää runoutta, joita lausuivat runonlaulajat, aiodokset. Joku heistä alkoi sitten merkitä vaikeasti haltuun otettavia tarinakokonaisuuksia muistiin.

Teosten kirjoittajaksi merkitty Homeros henkilönä on mitä todennäköisemmin vain myytti.

Antiikin aikana lukemista pidettiin vaarallisena. Siksi tehtävä sopi orjille ja runonlaulajille. Kirjailijan sanojen ajateltiin ottavan ikään kuin vallan lukijastaan, kun ne muotoutuivat kurkunpäässä.

”Teksti tunkeutui lukijan ruumiiseen. Lukemista ei pidetty varsinaisesti paheena, mutta sitä tuli harjoittaa kohtuudella”, Vallejo kirjoittaa.

Jälkimmäinen varoituksen sana korostui, kun lukeminen muuttui aikojen saatossa yhä sisäisemmäksi ja yksityisemmäksi.

Nyt mietimme keinoja, miten lapset ja nuoret saadaan lukemaan ja takaisin kirjallisuuden pariin. Miten saada kirjainmerkkien maagiset voimat uudelleen käyttöön?

Ehkä kertomalla, että puhelimella scrollaaminen tulee sanasta kirjakäärö, scroll. Tai että ensimmäinen ihminen, jonka tiedetään allekirjoittaneen tekstinsä omalla nimellään oli sumerilainen papitar ja runoilija Enheduanna. Ja että voimme yhä kuulla hänen äänensä yli neljän tuhannen vuoden takaa, kun avaamme hänen kirjansa Suurisydämisin valtiatar (suomentanut Minna Ronkainen) ja alamme lukea ääneen tai ääneti.

Silloin annamme sanojen ottaa vallan lukijasta ja kuulijasta. Yli aikojen virran kaikuu ihmisen ääni.

Kolumni on julkaistu Eevassa 2/2024.