On filosofeja ja taiteilijoita, joiden ajatukset ja työt saavat katsomaan maailmaa ja elämää uusin silmin. Jokin aika sitten sain suru-uutisen ollessani kuvausmatkalla Kemijärvellä. Kävelin lumisen hautausmaan halki kirkkoon, jonka ovi oli yllätyksekseni auki, vaikka oli myöhäinen sunnuntai-iltapäivä.

Kirkossa soitettiin Bachia. Kuuntelin lehterin alla hiljaa, etten häiritsisi soittajia, urkuria ja sellistiä.

Valo ja lohtu, suru ja kaipaus, ilo ja hartaus, kaikella tuntui olevan muoto. Muoto oli näkymätöntä ja samalla kaiken täyttävää läsnäoloa.

Kuulin, kuinka soittajat hämmästelivät Bachin luomaa sävelrakennetta, sen kauneutta ja taituruutta. Tunsin olevani mukana keskustelussa, vaikka en osallistunut siihen. Ymmärsin aiheen ja hämmästelyn.

Mietin, olisiko minun pitänyt kiittää muusikoita yksityisestä konsertista. Mutta musiikki oli hiljentänyt mieleni ja poistuin kirkosta luottaen siihen, että kiitos löytää muotonsa.

Viime syksynä luin ranskalaisen filosofin Emanuele Coccian teoksen Kasvien elämä. Se herätti monia ajatuksia, jotka aika ajoin lipuvat tietoisuuteeni. Ennen kaikkea kysymyksen, kuinka paljon näkymätöntä meiltä jää alati huomaamatta. Ja kuinka mitään näkymätöntä voisi ylipäätään huomata saati tiedostaa?

Ja kuitenkin Bachin musiikkikin on näkymätöntä, mutta kiistatta olemassa.

Emanuele Coccia kirjoittaa näin: ”Sitä mikä maailma on, on kysyttävä kasveilta, koska juuri ne tekevät maailman”.

Ja näin: ”Kasvit muuttavat koko maailmaa jo pelkästään olemalla olemassa, vaikka ne eivät ne edes liiku tai varsinaisesti käy toimeen. Oleminen merkitsee niille maailman tekemistä.”

Coccia muistuttaa meitä siitä, miten lähes kaikki elämä on tulosta kasvien orgaanisten kaasujen vaihdannan tuloksesta, eli hapesta. Samalla tavoin lääkkeet, elintarvikkeet, huonekalut, vaatteet ja polttoaineet ovat peräisin kasveista.

Maailmamme on ensisijaisesti kasvien tekoa. Kasvien hengitys on maailman hengitystä, ja ihmiset ja eläimet ovat erottamaton osa tuota hengitystä, jokaisella hengenvedollaan. Coccia kutsuukin hengitystä ainoaksi työksi, joka ei uuvuta meitä, ainoaksi liikkeeksi, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin se itse.

Yhteyttäminen on Coccialle hengen välittämistä aineeseen.

”Kaikki fotosynteesiin kykenevät elämänmuodot voisi kuvata epäinhimillisinä ja aineellisina jumaluuksina, kesyinä titaaneina, jotka eivät tarvitse väkivaltaa perustaakseen uusia maailmoja.”

Jälkimmäinen ajatus on jylhä ja hauras. Se antaa metafyysisen muodon sille kasvi- ja puukansalle, jonka keskellä täällä pohjoisilla rajoilla elämme.

Emanuele Coccian tavoin aineellisen yli tai sen ytimeen pyrki myös ruotsalainen taidemaalari Hilma af Klint. Hänen visionsa siirtyivät kankaalle universumin kokoisina. Ne olivat ja ovat jotain täysin ainutlaatuista kuvataiteen piirissä.

Klintin maalaukset ovat kurotusta kohti maailmankaikkeuden henkistä rakennetta. Samalla kun ne ovat abstraktin taiteen edelläkävijöitä ja suoranaisia pioneeritöitä, ne ovat kertomusta taiteilijan ydintehtävästä: Antaa muoto näkymättömälle.

Maailma ei kuvaudu niissä sellaisena miltä se näyttää vaan sellaisena kuin se on. Kuvatakseen maailmaa sellaisena kuin se on taiteilijan täytyy keksiä se itse.

Todellisuus on tiedon ja kuvittelun synteesi. Kasvien elämä avautuu yhtä aikaa kohti maata ja taivasta. Myös ihminen on kiinni aineessa ja aineettomassa. Maassa, ilmassa ja valossa.

Kolumni on julkaistu Eevassa 4/2023.