Monista elämänvaiheistani ei ole yhtään valokuvaa – näiden syiden vuoksi olen siitä oikeastaan iloinen

Mereltä henkii leppeä tuuli. Ilma on keveää ja kirkasta. Parvekkeen ovi on auki. Aaltojen etäinen loiske. Syksyn ensipäivien tuntu. Kesän kuumat päivät ovat jääneet taakse. Yöllä puutarhassa huhuilee lehtopöllö. Jossain etäällä jyrisee ukkonen, ja sadepisaroita tippuu harvakseen puiden lehdille.

Rannalla seisoo haikara, ei huomaa ihmisiä hämärässä. Sitten se havahtuu, levittää siipensä ja katoaa hämärtyvällä taivaalle. Puut rinteessä, polku kohoaa kohti taloa. Yöt outoja unia täynnä.

Aamu on kirkas. Maailmaa on edessä ja takana, ja molemmat suunnat ovat kiinnostavia. Silti huomaan puhuvani enemmän menneestä.

Kun ajattelen viime syksyä, tuntuu, että se oli äsken: vieraat kaupungit ja rautatiet. Ihmiset, joita en luultavasti koskaan enää tapaa. Miten todellisuudet risteävät? Mihin kaikki katoaa? En voi lakata ihmettelemästä sitä.

Keskusteluissa ystävien kanssa kertomukset toistuvat kuin nämä syksyt. Näitä tarinoita ei kukaan kerro jälkeemme. Ei samalla tavalla. Niin kuuluu ollakin.

Ajattelen ihmisiäni. Uskallan käyttää heistä omistusmuotoa. Kai minäkin olen heidän? Tulee hirmuinen ikävä. Katseen kirkkaus on sen syvyydessä, elämän kerroksissa.

Nämä syksyt herkistävät mielen, kun vanhenee. Pitäisi jaksaa toistaa tätä elämää. Joku pyytää kertomaan sadun, jossa on opetus. Kerron, kerron, kunhan elämältä joudan.

Elämässäni on jaksoja, joista ei ole säilynyt yhtään valokuvaa. Tapahtumat ja ihmiset ovat tallentuneet ainoastaan hapertuvaan muistiini. Sellainen on kuvien kyllästämässä ajassamme outoa, mutta silti totta.

Joskus kaipaan todisteita menneisyydestäni. Ihmisistä ja asunnoista, joistakin hetkistä. Mutta mitä todistusarvoa kuvilla lopultakaan olisi? Kolmen sukupolven päästä kukaan ei enää muistaisi, keitä kuvissa on ja missä ne on otettu. Olisi vain arvailuja jonakin hämärtyvän talvipäivän sunnuntaina.

Ostin joskus antiikkiliikkeestä vanhan mustavalkovalokuvan, jonka taakse oli kirjoitettu: ”Tässä kuva vanhemmistasi, kun et heitä kumminkaan tunne.” Valokuvan ihmisten kohtalot katosivat kellastuvaan paperiin. Nykyään kadotaan hajonneiden puhelimien ja tietokoneiden uumeniin.

Luulen, että on parempi säilyttää elämä muistissa. Kun suljen silmäni, pystyn kulkemaan halki lapsuuskotini huoneiden. Ihmiset, elävät ja poismenneet ovat siellä.

Nyt jo kaadetut koivut kasvavat vielä ikkunoiden takana. Jotkut asiat ovat mielessä kirkkaana ja terävänä. Toiset häilyvät usvan takana, kuin katselisi jonkun toisen muistoja. Ehkä ne ovatkin kerrottujen tarinoiden kuvallisia toisintoja mieleni kerroksissa.

Onko lopultakaan väliä, mikä on totta ja mikä ei?

Menneisyytemme on enemmän tai vähemmän kuviteltua. Lapsesta saakka muokanneet muistojamme, luoneet todellisuutta kaltaiseksemme.

Olemme yhtä kuin ystäviemme tarinat, vanhempiemme muistot lapsuudestamme, välähdykset menneisyydestämme, valokuvat ja esineet, jokin laulunpätkä, ajetun nurmen tuoksu, aistimus lämpimästä kesäpäivästä tai kylmästä lattiasta jalan alla. Olemme lentävät syksyn lehdet ja lumen kimmellys talviyönä. Olemme rakastavat ja loukkaavat sanat. Olemme kosketukset, hellät ja pahat. Olemme olentoja tämän maan pinnalla, tämän taivaan alla.

Meidät on pantu kokoon hauraista osasista ja siksi meitä on käsiteltävä varoen.

Ajattele lentävää puun lehteä. Kellastuvaa, kodistaan irronnutta, tuulten kuljeteltavaa, kohta laskeutuvaa ja maatuvaa. Syksyn tullen ne saapuvat.

Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 9/2025.