Lapsuuden kesäöinä olin turvassa omassa todellisuudessani – ja saman tunteen tavoitan yhä
Mitä muuta voisi toivoa, jos saa viettää kesäyön järvellä tässä kauniissa maassa, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Herään kesäyönä kesken unien. Verhojen alta tihkuu valoa. Ulkona ilma on vielä viileää, ruoho kasteista. Järven pinta on sileä ja liikkumaton.
Liikun talossa hiljaa. Puut nukkuvat. Valtaisan männyn hiljaisuus hallitsee pihamaata. Paikkani on sisällä, poissa jaloista, poissa häiritsemästä hitaasti heräävää titaania.
Avaan oven vasta, kun oksat liikahtavat. Astun unieni kanssa männyn katveeseen. Metsistä kohoaa näkymätön värinä kaiken ylle. Ihmisen tajunnassa se välähtää aavistuksena ikuisuudesta.
Lapsuudessa istuimme kesäöitä isoveljeni autossa. Se seisoi syreenipensaan katveessa, keula kohti talon ulkoportaita. Joku meistä pojista istui ratin takana ja oli ajavinaan. Kuuntelimme kasettisoittimesta musiikkia, joka kuljetti meidät vuosien päähän, nuoruuteen ja vapauteen.
Kesäyö ympärillä hämärtyi. Syreenikiitäjät surahtelivat pensaissa.
Auton sisällä istui kolme poikaa mielikuvitusmatkalla tulevaisuuteen. Erään kerran ystäväni äiti ilmestyi pihaan, luultavasti huolissaan yöt läpeensä ulkona luuhaavasta pojastaan. Aikansa turhaan karkulaista katseltuaan hän käänsi poikansa pihassa seisovan polkupyörän ylösalaisin ja lähti.
Meillä oli autossa hauskaa. Olimme turvassa omassa todellisuudessamme – maailmassa, joka oli yhtä aikaa totta ja haavetta.
”Kaikki auton takapenkillä oli ikuista ja kestävää: nahkatakit, olutpullot, musiikki, kaupungin valot, vitsailut ja tunnustukset, ystävyydet.”
Vuosia myöhemmin autot eivät seisoneet enää paikallaan. Musiikki ja vaatteet olivat vaihtuneet, haaveissa siintänyt kaupunki todellisuutta. Vapaus oli yhtä suhteellista kuin aina. Ystävät, ensirakkaus, kaupunki, kylät ja niitä halkovat tiet. Kaikki oli suurta liikettä, pyörrettä.
Silloin kesäyöt tuntuivat loputtomilta. Kaikki auton takapenkillä oli ikuista ja kestävää: nahkatakit, olutpullot, musiikki, kaupungin valot, vitsailut ja tunnustukset, ystävyydet.
Tuulilasin toisella puolen yö kului. Lakeuden laidoilla äidit ja isät nukkuivat. Ajatuksemme eivät heihin yltäneet.
Pohjoisen maan kasvattina en tiennyt, että kesäyöt voivat olla niin pimeitä, ettei eteensä näe. En tiennyt, että vieraan maan tuoksu voi olla huumaava tai että yksinäinen lyhtypylväs houkuttaa puoleensa tuhansia yöperhosia.
En tiennyt myöskään, että kaikesta tuosta voi olla niin onnellinen, että pelkää pakahtuvansa. Jos oikein muistan, opin tuon kaiken Portugalissa tai Espanjassa vuonna 1988.
Isäni ei koskaan käynyt ulkomailla. Hänen kesänsä olivat täynnä pihkan ja sätkän tuoksua. Juhannusyönä kodin porraspäässä seisoivat pienet koivut ja isän mielessä eli haave kimaltelevasta järvenselästä. Pohjanmaalla tontin laidalla kulki vain pieni joki. Ei se tuntunut oikealta juhannukselta.
Seison laiturilla ja kuuntelen. Airot kolahtelevat järvellä usvan seassa. Silloin tällöin kuuluu reipasta kiroilua. Poikani ovat kalassa.
Minua naurattaa. Välillä täytyy käydä tähyilemässä järvelle ja kuulostella, missä mennään. Hiljaisella järvellä on helppoa paikallistaa nuoret miehet ja heidän tuulensa. Aamulla ahvenet on perattu ja perkeet siivottu.
Siihen on mukava herätä. Kalastajat nukkuvat pitkään.
Mitä muuta voisi toivoa, jos saa viettää kesäyön järvellä tässä kauniissa maassa, joka vielä muistuttaa paratiisia.
Joskus toivon, ettei aika kuluisi. Että näitä valoisia öitä ja päiviä riittäisi loputtomiin. Näitä tavallisen onnellisia päiviä, jolloin ei tapahdu mitään erityistä. Vain puut heräävät ja nukkuvat.
Kolumni on julkaistu Eevassa 6/2024.
