Pidetäänkö meitä tulevaisuudessa välinpitämättömänä sukupolvena?
Jätän tahtomattanikin jäljen maailmaan. En vain voi itse tietää, millainen jälki se on, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Viime kesänä katselimme järven ylle kurottavia puita. Männyt ja koivut tyvenessä vedenpeilissä. Kelottuneet rungot ikiaikaisina merkkeinä vuosien kulusta. Olemassaolo hetken kuin tarujen kirjasta.
Järvenlahden takana ihmisten asuinkentät, nyt autiot ja hylätyt. Talojen katot erottuvat puiden takaa. Maisema huokuu katoavaa ja ikuista samaan aikaan. Ihmisen jäljet rapistuvat, talot painuvat kasaan kuin vanhukset.
Ruostuneet viikatteet latojen seinillä, villiintyneet marjapensaat nokkosten peitossa. Pellot lainehtivat miehenkorkuista horsmaa. Lahonneet portaat odottavat askellusta. Ikkunat katselijaa kesäiselle pihamaalle.
Hämärtyvän illan rintaa painava surumielisyys kulkee nurmettuneen pihan yli. Tässäkin oli joskus kokonainen maailma.
Ei minun lyhyt olemassaoloni kykene kilpailemaan järvien, metsien ja kivien kanssa. Jäljen silti jätän. Tahtomattanikin.
Kun maailma on niin rakennettu, että ihmisen jäljet yhä suurenevat. Painuvat syvemmälle maan pintaan.
Katson maisemassa kivikautista pyyntikuoppaa. Matka sieltä tähän on liian pitkä hahmotettavaksi. Rantoja seuraillut metsästäjä-keräilijä ei juuri ympäristöään rasittanut. Jälki jäi silti siitäkin olemassaolosta. Lähes olemattomasta.
Mitä sitten minusta ja meistä? Paljon sellaista, mitä luonto ei kykene lyhyessä ajassa ottamaan takaisin.
Maailma on liian kerroksellinen, monimutkainen ja nopea, että kykenisimme ymmärtämään tämän. Lähes minkä tahansa tuotteen jälkien seuraaminen sen raaka-aineiden alkulähteille voi tuottaa ikävän yllätyksen.
Varjelemme tiettyä kuuroutta ja sokeutta itsessämme ja toisissamme elääksemme tämän tosiasian kanssa. Tietoinen unohduksen tila. Väistöliike. Selviytymisstrategia.
Ihmisen vahvimmat ja kestävimmät luomukset ovat taiteen piirissä.
Välillä mietin, miten katsoa tätä maailmaa. Aikaa, jossa elämme. Minulle sattuivat nämä vuodet. Tällaiset ajat ja tapahtumat. Joskus vielä ne ovat kaukaista historiaa.
Ehkä meitä pidetään tulevaisuudessa ymmärtämättöminä, tietämättöminä ja välinpitämättöminä. Vai ylistetäänkö kenties aikaamme suurten keksintöjen vuosikymmeninä?
Kun katsomme historiaan, näemme puutteita ja virheitä kaikista kehitysaskelista huolimatta. Niin myös meidän aikamme tullaan näkemään.
Onko niin, että kukin sukupolvi koettaa parhaansa ja historia menee menojaan? Tolstoin mukaan historia on villiintynyt hevosvaljakko ja ihmiskunta kuski, joka pitelee ohjaksia luullen määräävänsä suunnan.
Yksittäiset sattumat ja kehityskulut historiassamme johtavat synkkiin tai valoisiin aikoihin.
Kylmät virtaukset tuovat katovuodet, jossain syntyy lapsi, tuleva diktaattori. Vahingon seurauksena laboratoriossa syntyy lääke, joka mullistaa lääketieteen. Säveltäjä säveltää teoksen, joka elää läpi aikojen. Lohduttaa yli vuosisatojen.
Kun tätä miettii, tuntuu hämmentävältä. Mistä kaikki maailmassamme kumpuaa?
On mahdollista, että aikamme tapahtumat ovat todellisuuden tiivistymiä. Ajan henki realisoituu ympärillämme. Alitajuntamme tuottamat toiveet ja pelot muuntuvat todellisuudeksi.
Luomme maailman, jossa elämme. Keksinnöt syntyvät tarpeeseen tai suuntautuvat tulevaisuuteen. Vanhat tavat ja tekniikat hylätään. Tarpeeksi kauan elettyään jokainen näkee ja kokee tuon muutoksen.
Joskus ajattelen aikaani kuin suurta runoelmaa, joka joskus tulevina aikoina lauletaan taruna menneisyydestä. Ajatus lienee naiivi mutta on lohdullinen.
Ihmisen vahvimmat ja kestävimmät luomukset ovat taiteen piirissä. Taide on aina ollut kertomus meistä. Luomakunnasta. Siihen kuuluvat ihmiset, eläimet ja kasvit. Kaikki elävä ja kuollut ja kuviteltu. Kokonainen maailma.
Kolumni on julkaistu Eevassa 9/24.
