Syyskuun viimeisinä lämpiminä päivinä retkikuntamme suunnisti Ylä-Kainuuseen. Päämäärämme oli Suomussalmen Pakko sanoa -festivaali, joka järjestettiin seitsemännen kerran.
Esittävän taiteen festivaali pitää yllä korkeaa taiteellista tasoa ja yleisölle matalaa kynnystä osallistua tapahtumaan. Ohjelmaa on kaikenikäisille, ei ähkyyn asti vaan käsin poimitun tarkasti valittua.
Teatteri Retikan lavalle nousevat harrastajat, ammattilaiset ja opiskelijat. Se luo tunteen, että kaikki ovat yhtä lailla arvokkaita ja samalla asialla, taiteen asialla. Harvaan asutulla seudulla se tuntuu äärimmäisen tärkeältä.
Esitykset olivat loppuunmyytyjä ja katsojat saapuvat pitkien matkojen takaa.
Teatterinäyttämön lisäksi esityksiä nähdään Suomussalmen lähikuntien työväentaloilla, nuorisoseurantaloilla, rajakirkoissa tai vaikkapa Hiljainen kansa -taideteoksen äärellä, jossa teoksen luonut taiteilija Reijo Kela esiintyi.
Monologit olivat esimerkki syrjäseutujen kulttuurisesta voimasta, joka elää kaukana taidemaailman keskiöistä.
Tapahtuman taiteellisen johtajan Annukka Ruuskasen mukaan kyseessä on kansanteatterin festivaali. Kansanteatterin luonteeseen kuuluu, että se tuo erilaiset ihmiset yhteen huolimatta maailmankatsomuksesta, poliittisista mielipiteistä tai yhteiskuntaluokasta.
Festivaalin viimeisenä päivänä näimme esityksen, jossa paikalliset teatterin harrastajat esittivät itse kirjoittamiaan monologeja. Ne kertoivat Kainuun todellisuudesta ja olivat rehellisyydessään todistusvoimaisia nykyisyyden kuvauksia.
Samalla monologit olivat esimerkki syrjäseutujen kulttuurisesta voimasta, joka elää kaukana valtakeskuksista ja taidemaailman keskiöistä. Ne pitävät yllä liekkiä, joka maassamme on aina palanut. Ne kertovat, että kansamme on luonut tämän maan tarinan ja kertonut sen.
Kertomus jatkuu yhä kaikkialla: kaupungeissa, taajamissa, syrjäseuduilla ja korpikylillä.
Joseph Beyus kirjoitti, että jokainen ihminen on taiteilija. Viime vuosina suomea kiertäneenä alan uskoa tuohon saksalaistaitelijan lauseeseen. Näyttää siltä, että mitä syrjemmäs tie vie, sitä enemmän siellä on ihmisiä, jotka haluavat osallistua, tuntea, kuulua ja ennen kaikkea luoda myös itse.
Kotimaamme luonnon rikkaus ja ihmiset yllättävät aina. Joka kaupungilla ja kylällä on historiansa. Tarinoita, sattumuksia, ihmisiä ja kohtaloita, jotka jaksavat kiehtoa kiinnostunutta. Metsillä, soilla ja tuntureilla on omat vahvat myyttiset jälkensä mielemme kerroksissa.
Kaikki ympärillämme elää. Esineet, maisemat ja ihmiset elävät menneisyyttään ja nykyisyyttään. Jotain ne aina meissä herättävät, sekä kollektiivisia että yksityisiä muistoja ja ajatuksia.
Toiset kiertävät maailman, toiset katsovat sitä tupansa ikkunasta. Lopulta he katsovat samaa maailmaa.
Kun ajaa kylien läpi, mieleen nousee kysymyksiä. Miten ihmiset täällä elävät? Mitä kaikkea he tuntevat ja kokevat maailmansa sisällä?
Tekisi mieli pysähtyä ja kysyä, kävellä vieraalle pihamaalle ja tuntea sen koivujen ja ruohojen tuoksu.
Todellisuuksia on niin valtava määrä, ettei sitä voi käsittää. Toiset kiertävät maailman, toiset katsovat sitä tupansa ikkunasta. Lopulta he katsovat samaa maailmaa.
En osaa sanoa, kummalla tavalla oppii enemmän, mutta Kainuun kekkosteitä ajellessa tuntui tärkeältä, että ihmiset kertovat tarinansa itse, omalla äänellään. Heidän ääntään emme saisi kansakuntana hukata. Kaikkea luovaa voimaa tulisi tukea vastakohtana tuhon voimille, jotka maailmassa tuntuvat olevan kovin valloillaan.
Syrjäseutujen ihmisten äänet ja heidän luomansa taide, ilmeni se missä muodossa tahansa, on yksi niistä todellisuuksista, jotka muokkaavat yksilöitä, kansakuntaamme ja viime kädessä koko maailmaa.
Kolumni on ilmestynyt Eeva-lehdessä 11/2025.
