Kun istun pihakeinussa, mietin monenako kesänä saan vielä istua tässä – ajan kulun tiedostaa, kun vanhenee
Elämä koostuu hetkistä, joiden kulumista tuskin tiedostaa, kirjoittaa Eevan kolumnisti Hannu-Pekka Björkman.
Kesän alku Kittilässä, Kaukosen kylässä. Kello on puoli yksi yöllä ja ulkona lämpötila laskee niin, että hengitys höyryää.
Valo lepää tasaisena maisemassa. Talot, pihat ja niiden asukkaat nukkuvat valkeaa yötä. Ounasjoki virtaa ohi asuinkenttien tasaisen vuolaana. Varjoisissa metsän kohdissa saattaa vielä nähdä viimeisiä lumenrippeitä, jokunen laiska hyttynen enteilee jo tulevaa.
En malta nukkua. Valvon ja annan verhojen olla auki, etten hukkaisi tätä kesän antamaa lahjaa. Ikkunan takana näkyvät tuoreen vihannat koivut, ihmisen jälkenä vanhat tikkaat nojaavat vasten talon seinää. Näkymä on nöyrä ja juhlallinen.
Vaikka lepään vieraassa talossa ja kamarissa, olen silti kotona. Tämä on minun maani. Nämä ovat ihmiseni, heidän puheenpartensa ja tuttuutensa.
Ympärilläni leviävät tuntemattomat suot ja erämaat, mutta ihmisen jälki niissä on sama. Vanhat ja uudet pihapiirit, elämän jäljet kerroksittain ja päällekkäin. Punamultaiset talot ja harmaat aitat, hylätyt traktorit ja moottorikelkat. Kyläkoulu ja sen urheilukenttä. Koira, joka nukkuu koppinsa katolla. Poika pyöräilee kylänraittia, hänen kesälomansa on juuri alkanut.
Elämän kumu nousee kaukaa. Kaiken nähnyt maisema tuntee asukkaansa. Pitkät talvet ja salamana kulkeneet suvet. Työn ja hien, leivän ja leivättömyyden. Rakkauden ja sen puutteen. Aikamme on uusi mutta sen tavat vanhat.
Niin kuluu yöni. Hajanaisia, hauraita ajatuksia ajatellen.
Toivon, että elämä tuntuisi siltä kuin lapsena kesän alussa: edessä jono pitkiä, kirkkaita päiviä, joita ei osannut edes laskea.
Aamulla keitän kahvia. On tavallinen, kirkas aamu ja saan tuntea kahvin tuoksun ja maun. Haukata palan leipää ja lähteä päivän askareisiin levollisin mielin.
Elämä koostuu hetkistä, joiden kulumista tuskin tiedostaa.
Toivon, että päivästä tulisi tavallinen eikä mitään erityistä tapahtuisi. Olisi valo puissa, linnut laulaisivat ja näkisin muutaman heränneen perhosen. Voisin istua katsellen jokea ja metsää. Ohikulkija tervehtisi ja vaihtaisimme kuulumiset, joita ei olisi paljon.
Saisin laittaa silmät kiinni ja kasvoilleni lankeaisi männyn varjo. Huomaisin sen ja ajattelisin: nyt on hyvä. Lintu laulaisi, kuulisin sen ja saisin miettiä, mikä lintu se on. Istuisin niin kauan, että tulisi vähän vilu ja saisin mennä sisään. Siellä olisi hiljaista, kello raksuttaisi ja olisi kahvin ja kirjojen tuoksu.
Toivon, että elämä tuntuisi siltä kuin lapsena kesän alussa: edessä jono pitkiä, kirkkaita päiviä, joita ei osannut edes laskea. Päivistä jäi mieleen jokin yksinkertainen asia: kun sai limsapullon tai pääsi isoveljen moottorinpyörän kyytiin. Siinä oli koko maailma.
Nytkin maailma on tässä, mutta sitä katselee eri tavalla. Aina jokin huoli tuntuu varjostavan: tekemätön työ, lausumaton sana, lunastamaton lupaus. Tuntuu, että pitäisi elää yksinkertaisemmin, niin kuin jokin heinä tai sammal.
Mistä lie johtuu ihmisen mieleen tämä elämisen haikeus? Kauneus ja surullisuus vaaleana kesäyönä.
Kun vanhenee, ajan kulun tiedostaa. Istun pihakeinussa ja mietin, monenako kesänä vielä saan tässä istua, nähdä miten lehti kääntyy tuulessa ja veden kuvajaiset liikkuvat puiden rungoilla. Ja vaikka ajatus katkeaa päivän tehtäviin, ruohonleikkurin korjaukseen tai puiden pilkkomiseen, ajatus elämän kulumisesta jää ihmisen sisälle. Aika ajoin se antaa merkkejä itsestään.
Ehkä niin on tarkoitettu, ettei tähän kauneuteen tottuisi, ettei tähän valoon koskaan kyllästyisi. Että ilo pursuaisi pienimmistä asioista. Että ymmärtäisimme, ettemme omista mitään muuta kuin sateen tuoksun ja tuulen puissa.
Hauraina saapuvat ajatukset kirkkaina öinä.
Kolumni on julkaistu Eevassa 7/2025.
