Tajusin lopulta, mikä auttaa ymmärtämään mieletöntä nykymaailmaa – keino on ilmainen ja kenen tahansa saavutettavissa
Taiteessa elävät ihmismielen hiljaisimmat liikkeet, kirjoittaa Hannu-Pekka Björkman kolumnissaan.
Ystäväni kysyi minulta hiljattain, olenko miettinyt, mistä asioista ja millaisin sanoin pitäisi puhua nyt, kun koko maailma tuntuu mielettömältä.
Kun vastasin ystävälle, ymmärsin ajattelevani asiaa lähes päivittäin etenkin taiteen tekemisen kautta, teatterin ja kirjallisuuden prosesseissa.
Taide ei ole irti yhteiskunnasta eikä maailman tapahtumista. Vaikka teos ei suoraan viittaisikaan niihin, se värittyy niiden kautta. Siten taide on poliittista.
Kantaa ottaminen tai ottamatta jättäminen ovat tietoisia tekoja, vaikka jatkuva ja vaihtuva kannanotto yhteiskunnan tapahtumiin ei olekaan taiteen tehtävä. Taiteen etiikkaan kuuluu taistelu sortoa ja vääryyttä vastaan. Se on osa kulttuurityön historiaa. Taistelevia teoksia ja taiteilijoita on aina ollut.
Taiteen tekijöitä on myös valjastettu erilaisten ideologioiden palvelukseen tai he ovat itse valinneet propagandistin roolin. Totalitarististen valtioiden taidesuuntauksista muotoutuu aikojen saatossa historian kummallisia kuriositeetteja.
Mitä pinnan alla tapahtuu, on mielenkiintoisinta: vastarinta, vitsi tai runo, jonka ääneen lausumisesta tai kirjoittamisesta voi päätyä vankilaan.
Vain aika määrittää, onko totalitaristisen yhteiskuntajärjestelmän tuottama taide kestävää. Neuvostoliiton taiteessa on nähtävissä esteettisiä ja nostalgisia arvoja, mutta Pohjois-Korean tuottamaan taiteeseen länsimaiden asukkaan on vaikea suhtautua vakavasti.
Taiteessa elävät onneksi myös ihmismielen hiljaisimmat liikkeet, jotka edustavat herkintä inhimillisyyden kenttää. Tuntuu, että suurin vastarinta elää sisimmässämme juuri tuolla alueella. Runo ruohonkorresta voi olla merkityksellisempi ja kestää aikaa paremmin kuin raivoisa pamfletti. Rivien välistä luetun voima on omassa ajattelussamme.
Perifeerisen tietoisuuden alueella tapahtuvat mielenliikkeet synnyttävät runouden. Tekoäly, kulttuurinen Sampo, joka jauhaa loputtomasti hengentuotteita, on tuomittu epäonnistumaan. Sillä on mahdollisuudet selvitä vain, jos se oppii uneksimaan, rakastamaan ja kärsimään. Muuten sen tuotokset ovat pelkkää elävän ajattelun imitaatiota, sanojen järjestelyä. Runous ei ole sellaista.
Runous elää kirjallisuuden laidalla ja juuri siksi on ajassamme erityistä.
Runouden ylistys -kirjassaan Hannu Mäkelä kirjoittaa runoudesta tavalla, joka antaa toivoa. Nimensä mukaisesti teos ylistää ihmisen mittaamatonta kykyä elää syvällisesti luovana, inhimillisenä olentona, jonka henkeä ei sido aine. Mäkelä käy kirjassaan läpi kotimaisen runouden historian subjektiivisesti ja juuri siksi hyvin kiehtovasti. Se on hänen runouden kaanoninsa täynnä löytöjä ja säkeitä, jotka koskettavat.
Mäkelän teos on myös hyvä muistutus siitä, miten runous elää kirjallisuuden laidalla ja juuri siksi on ajassamme erityistä. Harva löytää tiensä tuohon lumottuun maahan, joka voi antaa elämälle suunnan ja toivon.
Runouden vastarinta on sen kyvyssä olla jotain muuta, vähäpätöisin ja voimakkain samaan aikaan. Runoudella on kyky kulkea vaihtuvien muotien varjoissa, elää omaa elämäänsä. Runo voi puhua suurten eeposten tapaan myyttien ja unien kielellä. Kuitenkaan se ei kaihda arkisinta ja pienintäkään tapahtumaa.
Runous antaa mielestäni tarkimman vastauksen ystäväni kysymykseen maailman menosta. Runoissa on läsnä kaikki se, mikä suojelee meitä ja tekee meidät eläviksi.
Kolumni on julkaistu Eeva-lehdessä 5/25.
