Anton Tšehovin novellissa Aro yhdeksänvuotiasta Jegoruška-poikaa kuljetetaan kohti opin tietä.Hän on suruissaan joutuessaan jättämään äitinsä ja kotikaupunkinsa.

Kaupungin rajalla, tasangon laidalla, hän puhkeaa lohduttomaan itkuun. Hevosrattaita ajava eno tuhahtaa halveksivasti ja kutsuu poikaa itkuiikaksi ja hemmotelluksi kakaraksi. Mutta kyydissä oleva pappi isä Hristofor lohduttaa poikaa: ”Älä välitä veliseni. Kutsu Jumalaa. Et mene pahaa hakemaan vaan hyvää. Oppi on kuten sanotaan, valoa, mutta tietämättömyys pimeyttä. Totisesti niin.”

Tšehovin kauniisti kertoma tarina käy sydämeen, ja isä Hristoforin ikiaikaisen viisaat sanat eivät menetä koskaan merkitystään. Etenkään näinä maailman aikoina, kun kamppailemme monen ongelman ja uhan kanssa.

Tietämättömyys, sydämen sivistyksen puute ja pahantahtoisuus tuntuvat olevan vallassa, mihin vain korvansa kääntää ja katseensa kiinnittää. Aika ajoin uutisten seuraaminen käy liiankin raskaaksi. Päivänsä voi pilata jo varhain aamulla uppoutumalla maailman menoon.

Perinteinen tiedonvälitys vielä menettelee. Ensin tärkein uutinen ja lopuksi sää. Sen sijaan sosiaalisen median puolella vallitsee väittämien, vaikutelmien, henkilökohtaisuuden, mainosten ja maailman tuulista poimittujen valheiden kirpputori. Joku totesikin, että tässä maailmassa totuus voi odottaa, se on tottunut siihen.

Keskustelukulttuuriimme pesiytynyt alituinen ja joka asiaan ilmaantuva vastakkainasettelu on syönyt pohjaa asialliselta ja kuuntelevalta, toista ymmärtämään pyrkivältä kommunikaatiolta.

Voidaan sanoa, että keskustelukulttuuriamme hallitsee käsitys maailmasta tulkintojen konfliktina. Se on solmu, jossa jokaisen mielipiteen omaavan yllä roikkuu Damokleen miekka. Jokainen lause ja yksittäinen sana on mahdollista tulkita konfliktin näkökulmasta.

Tieto on valtaa, jos se koskee oikeaa ihmistä. Edellinen ajatus laajennettuna ihmisryhmiin ja kansakuntiin kasvattaa vastakkainasettelujen mittakaavaa ja volyymiä.

Mitä siis voimme tehdä? Voimme vetäytyä keskustelusta, kytkeä itsemme pois päältä ja antaa maailman mennä menojaan. Houkutus on suuri, myönnän. Mutta ehkä on olemassa toisiakin vaihtoehtoja?

Tšehovin novellissa mainittu valo, joka syttyy oppimisen tuloksena, on toivomme. Hermeneuttisen filosofian edustaja, saksalainen Wilhelm Dilthey (1833–1911) kirjoitti: ”Kaikkien muiden objektien suhteen tavoitteemme on selittää, ihmisten suhteen tavoitteemme on ymmärtää.”

Hermeneutiikan keskeinen tehtävä on pyrkiä välttämään väärinymmärtämistä. Kreikan kielestä johdettu sana hermeneuttinen tarkoittaakin tulkinnan taitoa.

Suomalainen filosofi ja tutkija Erna Oesch kirjoittaa esseessään Hermeneutiikka ja totuus ”divinaatiosta”, joka voidaan tulkita ”totuudentapahtumaksi, jossa yksilö kykenee itseymmärryksen kautta ymmärtämään toisen yksilöllisyyttä ja oivaltamaan toisen välittämän totuuden omassa kokemuksessaan”.

Lauseeseen sisältyvä ajatus on kuin toiveuni, jonka ihmiskunnan soisi näkevän ja muuttavan todellisuudeksi. Olisi ensiarvoisen tärkeää, että filosofit osallistuisivat yhteiskunnalliseen keskusteluun, vaikka ymmärrän, että halukkuus ei välttämättä ole suuri. Ja ehkä humanistien ääni hukkuisi vähättelyyn ja ”internet-oppineiden” kaikkitietävyyteen?

Maaliskuun alussa ortodoksinen kirkko ryhtyy viettämään suurta paastoa. Oma paastoni koskee muun muassa sosiaalista mediaa. Sen sijaan on aika opiskella. Koettaa valaista sisäistä pimeyttään.

On luettava, nähtävä vähän vaivaa. Kuten isä Hristofor Tšehovin Arossa lausuu Jegoruškalle: ”Opiskele niin, että kaiken ymmärtäisit! Opettele latinaa, ranskaa, saksaa, maantiedettä ja tietenkin historiaa, jumaluusoppia, filosofiaa, matematiikkaa. Ja kun tätä kaikkea opiskelet, niin tee se hätäilemättä ja rukoillen ja innolla.”

Lue kaikki Hannu-Pekka Björkmanin kolumnit täältä.