Suurista otsikoista on pian kaksitoista vuotta. Hannu Lauri kipusi yllättäen katsomosta lavalle Helsingin Kaupunginteatterin kevätkauden avajaisissa 2010. Kollegojen ja lehdistön edessä hän ilmoitti lähtevänsä teatterista ja jäävänsä eläkkeelle.

Hannu ei ollut saanut vuosikausiin mielekkäitä rooleja ja oli nyt omien sanojensa mukaan tajunnut, ettei niitä hänelle enää tarjota. Niin päättyi lähes 41-vuotinen teatteriura ja 28 vuotta Helsingin Kaupunginteatterissa.

”Viimeinen minulle tarjottu työ oli laiha. Koin nöyryyttäväksi, kun minut esiteltiin nuorelle venäläiselle ohjaajalle, joka ei edes tiennyt, että olen näyttelijä. Minulle näytettiin jälleen paikkani siinä talossa”, Hannu Lauri, 77, sanoo.

”Tapahtui pieni kuolema. Kadotin uskoni, intohimon tehdä mitään. Pahat sanat lopettivat haluni jatkaa teatterissa. Kumma kyllä, en tuntenut vihaa, katkeruutta ehkä. Olin nujerrettu, eikä siinä tilassa voi kokea leikkiä ja iloa, jonka kuitenkin pitää olla tämän työn pohjalla.”

Joitakin teatteritöitä ja filmirooleja Hannulle on ehdotettu, niihin hän ei enää tarttunut. Hän arvelee syyksi itsepetoksen mutta myös kehnommaksi käyneen terveytensä: keuhkokuume saattaa iskeä neljä kertaa vuodessa.

Näyttelemisestä luopuminen jätti ison loven elämään, ja sitä Hannu ryhtyi täyttämään kirjan kirjoittamisella. Hän oli usein puhunut halusta kirjata itselleen sattuneita asioita, niitä oli paljon. Toteutuksessa auttoi läheisten kannustus ja apuraha.

Kustantajat eivät kirjasta innostuneet.

Hannu Lauri miettii, että syynä saattoi olla pitkä hiljaisuus, unholaan painuminen. Ehkä myös aloittelijan typeryys sekä kirjoittamisessa että teoksen myyntiponnisteluissa kustantajien suuntaan.

Tekstissä ei ehkä ollut riittävää kaupallista mehevyyttä – ei paljastuksia avioliitoista ja niiden päättymisistä dramaturgi Marja Louhijan ja näyttelijä Hannele Laurin kanssa. Ei juoruja tai tölväisyjä kollegoista.

Hannu Lauri päätti julkaista parin sadan kappaleen omakustannekirjan, joka sai nimekseen Toinen elämä. Se valmistui juuri ennen koronakuristuksen alkua.

Ja millainen rippituolikirja siitä tulikaan! Elämäkerta on paljas ja vereslihainen itsetutkiskelun retki, matka taiteilijuuteen, ihmismieleen ja mielen järkkymiseen, pelkoihin ja riemuvoittoihin. Itseruoskintaa, heittelehtimistä epävarmuuden ja valtavan itsetunnon välillä. Lapsuuden traumoja, rakastamisen vaikeutta. Itkua, raivoa, lahjakkuuden kirousta ja siunausta.

Lukijan on pakko välillä jarruttaa ja pysähtyä miettimään, ja suremaan.

Rivitaloasunto Espoossa on avara ja vaalea. Ja kirotun suuri siivottavaksi ja yhden ihmisen asuttavaksi. Se sijaitsee kuitenkin niin viihtyisästi puiden ympäröimä, ettei Hannu Lauri aio sieltä koskaan muuttaa.

Koronaeristys kohteli monenkertaista riskiryhmäläistä rankasti. Ennen rokotuksia Hannu kertoi puhelimessa halipulasta, kuinka käsivarsia särkee, kun ei saa ketään koskettaa.

Välillä kun pandemia on helpottanut, poikia Samia ja Tomia ja kolmea lastenlasta on saanut tavata ja ohimennen rutistaakin, vaikka he eivät olekaan halailevaa sukua.

Hannun kirja on niin avomielistä tilintekoa, että sen varjolla voi kysyä myös yksinäisyydestä ja vanhenemisesta.

”Vanheneminen voi joissakin tapauksissa olla jopa onnellista, ymmärryksen karttumista. Ikävää on, jos ymmärrystä ei voi siirtää minnekään.”

Hannu mainitsee kollegat, aviopari Ritva Siikalan ja Bengt Ahlforsin.

”He ovat löytäneet uudelleen nuoruuden, innostuneet. Pitäisi kysyä, mistä nuoruudenlähteestä he ovat juoneet.”

Hannu Lauri sanoo, ettei ollut introvertti työaikanaan, eikä hän ole halunnut erakoitua. Hän kaipaa jatkuvasti lapsia, heidän lapsiaan, ystäviä – ja naista.

”Olen yrittänyt olla alfauros. Mutta alfauros ei vietä viimeisiä vuosiaan yksin. Tuolla niitä kävelee parikymmentä vuotta nuoremman kanssa. Minulla ei riitä siihen kantti, sen jälkeen kun olen jollain tasolla ymmärtänyt, mitä kahden aikuisen ihmisen yhteiselämä voi parhaimmillaan olla: vuorovaikutusta.”

Hannu venyttelee sanoja monimerkityksellisesti: avioliitto Hannelen kanssa oli kyllä vuorovaikutusta.

”Jos pystyin jossain vaiheessa jotain sanomaan, se tuli nopeasti takaisin. Mutta huumori, jota Hannele toi perheeseemme, oli ihana asia. Tuskin muuten olisimme kuluttaneet kahdeksantoista vuotta yhdessä.”

Huipputyöt jakautuivat 1970-luvulta 2000-luvulle, eri kaupunkeihin ja teattereihin, kiinnitettynä ja vierailijana. Kansallisteatteriin, Helsingin, Turun ja Jyväskylän kaupunginteattereihin, Kom-teatteriin. Klassikkoja, kantaesityksiä ja kokeellista. Näyttelijä, seikkailija Aarne Orjatsalosta kertova Tulee se aika toinenkin, Caligula, Paholainen ja Taivaan Isä, Kööpenhamina, Hertta ja Olavi.

Kiinnostavimmat työt ovat olleet sekä fyysisesti että henkisesti hurjia. Niistä puhuessaan Hannu Lauri syttyy. Intohimo ja rakkaus työhön soivat joka tarinassa, mielipiteet ja sitaatit sinkoilevat.

Välillä ei tiedä, Caligulako se siinä kammottavia latelee vai näyttelijä itse. Enää hän ei ole vanha ja kipeä, vaan unelman kimpussa.

Hannu Lauri on kamppaillut koko elämänsä tunneherkkyyden kanssa.

”Olen asettanut ammattini ja näyttelijän työn kaiken edelle. Ja maksanut siitä kovaa hintaa. Jos elämäntyöni on jäänyt keskinkertaiseksi tai huonoksi, olen pettänyt sekä itseäni että yleisöäni. Paljastan omat kuvitelmani valheeksi, joilla yritin vaikuttaa sekä kanssanäyttelijöihin että yleisöön.”

Hän puhuu onnistumisen kaikennielevästä riemusta, joka ei ole omahyväisyyttä. Miten se koukuttaa ja ruoskii hakemaan samaa tunnetta aina uudelleen.

”Uskon olleeni lähellä näyttelijän työlle asetettua totuuden vaatimusta. Kun se on toiminut, olen tiennyt tekeväni jotain oikein. Ja kun sen kerran saavuttaa, se pitäisi saavuttaa joka saatanan ilta.”

Totuudellisuuden vaade tarkoittaa hänelle myös, että kuvottaa, jos kalastaa yleisön nauruja tai kyyneleitä – taipumuksen jälkimmäiseen hän myöntää auliisti.

Luova tila vie mukanaan ja siinä pysyy yötä päivää. Jos hyvin sattuu, vastanäyttelijä heittää haasteen. Kuten teki Pekka Laiho Hertta Kuusisesta ja Olavi Paavolaisesta kertovan näytelmän psykiatrina.

”Toisen katseesta näkee, kuinka se haastaa vastapeluria. Jos oma pää sattuu olemaan jotenkin koossa, se on suorastaan mukavaa. Kumpikin voi tuntea kiitollisuutta, molemmat ovat väkevästi läsnä.”

Huumorin suhteen Hannu Laurilla on ollut hankalampaa. Hänelle harjoitustilanne on pyhä, tiukan keskittymisen paikka, eikä siihen istu pilkka tai juoruilu, joita toiset saattavat käyttää rentoutuskeinona.

Joskus oma lataus on purkautunut itku- tai raivokohtauksina. Kerran näytelmän harjoituksissa hän hermostui oman avioeronsa käsittelemisestä ikään kuin alkuverryttelynä. Hän piti puheen ja ehdotti, että parisuhdeuutiset kerrottaisiin ilmoitustaululla ja näyttämöllä tehtäisiin vain työtä.

”Juoruilu kiinnostaa minua hyvin vähän. Omissa asioissa on ollut tarpeeksi miettimistä.”

Hannu arvelee, että hassuttelijoilla voi olla helpompaa.

”Olen tuntenut kateutta joidenkin hersyvästä ja tarttuvasta huumorista, mutta mauttomuuksia kammoan.”

Omista kohtuuttomistakin reaktioistaan hän sanoo, ettei osaa opastaa muita, edes samanlaisen persoonallisuuden saaneita – hyvä jos osaa vähän varoittaa.

Monen vuoden ajan Hannu Lauri teki limittäin töitä eri kaupungeissa. Hän harjoitteli ja näytteli Turussa, Jyväskylässä, Lahdessa ja Helsingissä. Valinnat tehtiin osin sen mukaan, että töitä oli tarjolla sekä Hannelelle että Hannulle. Asettuminen uudelle paikkakunnalle tarkoitti usein uutta asuntoa ja lastenhoitoringin virittämistä.

Paikkaa Nätyn, Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitoksen johtajana ja professorina Hannu Laurille tarjottiin 1989. Virka oli viisivuotinen, Hannu viipyi siinä neljä vuotta.

”Vuodet Nätyssä olivat elämäni raskaimmat mutta samalla antoisimmat. Opin valtavasti. En edes ajattele, että virkaan suostuminen oli tyhmä ratkaisu. Elämä kouluttaa. Putosin jalustalta.”

Hannu otti työn vastaan liian valmistautumattomana. Hän joutui mukaan akateemiseen toimintaan, esimerkiksi arvioimaan filologien ammattitaitoa, mihin hänellä ei ollut pätevyyttä.

”En kadu, enkä pyydä anteeksi. Jos olen joskus tehnyt jotain kusipäistä, kuvitellut liikaa, minut on palautettu lähtöpisteeseen. Kuvittelin esimerkiksi valmistuttuani, että olen aika kova stara, kolmen parhaan joukossa. Ja Nätyn viran otin vastaan, kun virassa aiemmin ollut, arvostamani ohjaaja Kaisa Korhonen imartelevasti pyysi.”

Lopulta oma virkaanastujaisluento muodostui ylikäymättömäksi vuoreksi. Hannulta katosi todellisuudentaju, hän koki psykoottisen romahduksen.

Kohta hän oli ambulanssissa turvavaljaissa matkalla Lapinlahden sairaalan suljetulle osastolle.

Elämäkerran kirjallisesti loistokkain osuus vie parin kuukauden mittaiselle hoitojaksolle: vinksahtaneen huumorin, oivallusten, itsetarkkailun, laitostumisen ja lopulta avannonlaidalle ponnistautumisen kuvaus on samalla tasolla kuin Lapinlahdessa viipyneiden kirjailijoiden tarinat.

”Halusin Lapinlahdessa kirjoittaa. Ilahduin, kun ystäväni, ohjaaja Jotaarkka Pennanen toi oman pikkuläppärinsä minulle. Luultavasti en saanut kummoistakaan kirjatuksi. Se tuntui ylivoimaiselta.”

Hannu Laurin tarinointi ajaa kysymään rakkaudesta: onko hän osannut ja uskaltanut rakastaa? Vastaus on suora.

”En ole. Intohimoa olen tuntenut, rakkautta yrittänyt opiskella. Ehkä olen jotain oppinutkin. Rakkausunelmissani toiselle ja itselle asettamani vaatimukset ovat pelottavan armottomia.”

Hannu uskoo sen pohjautuvan lapsuuteensa, kodin kovaan kuriin, perheen kahteen poikaan kohdistuneisiin kohtuuttomiin vaatimuksiin ja luterilaisen syyllisyyden ruokkimiseen. Äitiin, joka nöyryytti ja vähätteli isää.

Rakkaudesta, hellyydestä, edes yhdestä vanhempien välisestä kosketuksesta, ei ole jäänyt yhtään mielikuvaa.

”Äiti uhriutui, hallitsi, alisti ja oli marttyyri. Joku voisi kysyä, vihasinko äitiäni koko ajan. Ei, en vain voinut ymmärtää. Kun isä kuoli, mitään ei jäänyt sanomatta eikä kaivelemaan. Äidin kuollessa oli toisin, enkä vieläkään pysty siitä puhumaan.”

Rakkaudettomuuden kokemuksessa saattaa olla geneettistä perimää, jatkumoa isovanhemmilta asti.

Hannu arvelee, että osan siitä hän on työntänyt omille pojilleen. He tulivat naperoina kiskomaan hihasta: tule katsomaan, isi. Isi lupasi tulla, kunhan ottaa haltuun vielä seuraavan pätkän roolin tekstistä.

Kun hän meni kysymään, että mitä asiaa heillä oli ollut, vastaus kuului: ei enää mitään.

”Toivottavasti olen osannut antaa lapsilleni jotain hyvääkin. En koskaan asettanut poikien aikuisuuteen tai työelämään mitään odotuksia. Ainoa toiveeni oli, että he löytäisivät työn, jota rakastaa, kuten minäkin löysin. Ettei työtä tarvitsisi tehdä pelkästään rahasta.”

Hannun vanhemmat pitivät näyttelijän ammattia epäkelpona ja ilmoittivat katkaisevansa välit poikaan, jos tämä ei ensin hanki kunnon ammattia.

Hannu valmistui rakennusinsinööriksi Tampereen teknillisestä opistosta ja ehti olla vähän aikaa töissä rakennushallituksessa ennen pääsyään Teatterikouluun syksyllä 1968.

Sami Lauri, 44, on yläasteen historianopettaja, Tomi Lauri, 41, elokuvataiteen lavastaja.

Kirjan tekeminen vei neljä vuotta. Hannu Lauri sanoo olevansa valmis millaiseen palautteeseen tahansa. Hän ei tiedä, onko ensimmäinen vaimo Marja Louhija kirjan lukenut. He olivat aikanaan naimisissa seitsemän vuotta.

Ei hän liioin tiedä, onko Hannele Lauri tutustunut kirjaan. Hannele elää ammatillisen kukoistuksen kautta, on televisio- ja elokuvatöitä, oma elämäkertakin.

”Kun eromme lähestyi, ymmärsin, että hänen tavoitteensa ja halunsa kulkivat eri latua kuin omani. Edessä oli väistämättä kohta, jossa kummankin piti lähteä kulkemaan omilla sauvoillaan.”

Ystäviä ja kollegoja siirtyy tuonilmaisiin kiihtyvää tahtia. Hannu Lauri ei ole niitä, joita media pyytää lähtijöitä muistelemaan. Ei hän sitä haluaisikaan, ei pystyisi. Mutta yksityisesti hän yrittää käydä hyvästelemässä tärkeimmät.

Kuten kurssikaveri Juha Mujeen, jonka kanssa ystävyys syveni erityisesti Aarne Orjatsalosta kertovan näytelmän julkiminän ja sisäisen pikkumiehen välisessä nokittelussa.

Kun Hannu eräässä näytännössä putosi orkesterimonttuun, yleisö rämähti riehakkaaseen nauruun: tämäkin vielä. Kesti hetken, ennen kuin yleisölle valkeni, että Juha Muje etsi katsojien joukosta tosissaan lääkäriä.

Kollega Risto Aaltosen kotona vierähti tunteja yhdessä Tomin kanssa, jonka kummisetä Aaltonen oli. Hannu oli haaveillut, että Risto lukisi Toisen elämän äänikirjaksi, mutta hän ei ehtinyt enää.

”Elämää tulee rakastaa eikä pelätä. Yritys ymmärtää syytä, miksi rakastaa elämää, on rakkauden heräämistä.”

Jorvin sairaala on käynyt Hannu Laurille ikävän tutuksi. Keuhkoihin pesiytynyttä bakteeria on yritetty häätää monin keinoin. Keuhkokuume on iskenyt toistuvasti, kahdesti on otettu koepalaa syöpädiagnoosin eliminoimiseksi.

”Ikäiseni lääkäri suhtautui myötämielellä. Hän ymmärsi, että vaikka en lopeta tupakointia, voisin silti kuolla arvokkaasti. Seuraava lääkärisukupolvi on osoittautunut toisenlaiseksi.”

Aamuisin Hannu menee parvekkeelle tupakalle ja juo ”ainakin kolme saavillista kahvia”. Sitten hän katsoo jotain aiemmin nauhoittamaansa televisio-ohjelmaa.

”Kun kipulääkkeet alkavat vaikuttaa, saan selän suoristettua. Hyvänä päivänä saan itseni rahdatuksi kuntopyörän päälle polkemaan.”

Yhtenä päivänä hän heilutteli käsivarsiaan ja huomasi, että lihakset olivat kadonneet. Niitä hän yrittää sisukkaasti palauttaa.

Onnentapainen osuu kohdalle, kun koko perhe on koolla. Onnentunteen voi myös saavuttaa tekemällä käsien töitä.

”Mökillä työnnän koko päivän ruohonleikkuria ja istahdan illalla katselemaan maiseman asuttua ilmettä. Apilanvarsista voi löytää nelilehdykän. Jos se ei ole onnea, niin tyytyväisyyttä, mielihyvää.”

Näyttelijän työn loputtua vaikeimmaksi on osoittautunut läsnäolo tavallisessa elämässä.

”Todellisen elämän realiteettien hyväksyminen on raskasta. En voi enää piiloutua näyttelemiseen. Elämä on alati muuttuvien olosuhteiden kanssa toimeen tulemista, jatkuvien yllätysten hyväksymistä. Ennalta sovittua käsikirjoitusta ei ole.”

Romantikoista tulee aikaa myöten usein kyynikkoja. Näin Hannu on kuullut.

”Kyynisyys tappaa luovuuden ja kyyninen ihminen kadottaa toivon. En ole kadottanut unelmiani enkä toivoa. Samaa toivoisin kaikille.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 13/21.