”Minulla on koti kahdessa paikassa, Espoossa ja Rovaniemen Muurolassa. Muurolassa olen asunut samalla sukutilalla lapsesta asti. Vain talo on vaihtunut, sillä vuonna 1985 rakennutin tilalle yli 200-neliöisen perinnetalon.

Olen isovanhempieni kasvattama. Heillä oli viisi lasta, joista vanhin sai aviottoman lapsen–minut. 1950-luvun maalaisyhteisössä sitä pidettiin häpeällisenä. Äitini halusi opiskella ja jätti minut vanhempiensa hoiviin. Tapasin hänet vain muutaman kerran. Nyt hän on edesmennyt.

Perheeseeni kuului isovanhempien lisäksi eno ja kolme tätiä. Meillä asui lapsuudessani myös isomummoni eli ämmi. Isoisääni kutsuin äijäksi. Se on vanhempien isäntien kunnianimitys Lapissa.

Pienellä tilallamme oli muutama lehmä. Töitä oli paljon. Ei ollut naisten ja miesten töitä, vaan kaikki tekivät kaikkea. Opin lapsuudesta asti kunnioittamaan ruumiillista työtä.

Ämmin kanssa kuljin lestadiolaisten kesä- ja syysseuroissa sekä tietysti ompeluseuroissa. Se oli mukavaa. Seuroissa tarjottiin paremmat ruuat kuin kotona. Ainoa huono puoli oli se, että piti istua hiljaa.

Tuohon aikaan oli yleistä, että maalla käytiin seuroissa. Ei ollut niin tarkkaa, oliko 'oikeassa uskossa' vai ei. Opin jo pienenä tyttönä tulemaan hyvin toimeen vanhojen ihmisten kanssa. Opin myös lukemaan alle kouluikäisenä, kun tavailin tekstejä ämmin Päivämiehestä ja Siionin Lähetyslehdestä.

Kävin mielelläni koulua. Tosin ensimmäinen vuosi oli vähän pitkästyttävä, koska osasin jo lukea ja kirjoittaa. Minusta oli mukavaa esiintyä: lausuin runoja ja olin mukana näytelmissä. Tuohon aikaan koulu järjesti kyläläisille joka vuosi äitienpäiväjuhlat. Muistan yhä, miten isomummoni istui siellä pilkullisessa juhlaleningissä arvokkaasti ja nautti, kun 'meijän tyärkin' siellä esiintyi.

Minulla ei ollut mitään ongelmia perhetaustani suhteen. Mummo ja vaari olivat minun vanhempiani. En koskaan asiaa edes pohtinut, eikä kukaan kaverikaan kysellyt mitään.

En käynyt nuoruudessani huvittelemassa. Rovaniemen ja Tervolan rajalla sijaitsi iso tanssilava, Suukosken Keidas. Siellä kävi poptähtiä esiintymässä. Meillä ei kuitenkaan ollut autoa, eikä linja-autolla päässyt sinne, joten en käynyt lavalla kertaakaan.

Minulla oli muutama hyvä kaveri lukiossa, mutta eivät hekään tansseissa käyneet. Luimme yhdessä Suosikkia ja keskustelimme televisiosarjoista.

Elin aika eristäytynyttä elämää, ja arjen täyttivät koulu ja kotityöt. Kun nuorinkin isovanhempieni lapsista lähti kotoa 1960-luvun puolivälissä, jäimme isovanhempieni kanssa kolmistaan.

Tein kovasti töitä, muuten ei tilanpito olisi onnistunut. Ylioppilaskeväänäni naapurit tulivat kysymään, eikö Hannele tekisi meidänkin heinät, kun hän on niin kova työihminen.

Sivistystä arvostivat ämmi, mummo ja äiti. Kouluja kannatti käydä. Olin luokan priimus. Olin sukuni toinen ylioppilas ja ensimmäinen, joka opiskeli yliopistossa.

Keskikouluiässä seurasin Kemijoen kalastajien taistelua kalakorvauksista. Kemijoen voimalaitosrakentamisen vuoksi lohikanta oli tuhoutunut. Ymmärsin, että lain tunteminen olisi hyödyksi.

Päätin pyrkiä lukemaan lakia ylioppilaaksi päästyäni. Pääsin Helsingin yliopistoon suoraan sisään todistuksen perusteella vuonna 1971.

Lähtö oli jännittävä ja haikea. Isovanhempani olivat asemalla saattamassa. Olin ollut iso apu maataloustöissä, ja nyt he jäivät kahden niitä hoitamaan.

Mäkelänrinteestä Helsingistä sain osakunnan asunnon. Edelleen rakennuksen ohi mennessäni muistan: kuudes kerros ja keskimmäinen ikkuna. Asunto oli pieni yksiö, jossa oli sänky, tuoli, hylly ja vessa.

Soitin ensimmäisenä aamuna kotiin kertoakseni, että olen päässyt turvallisesti perille. Itkukin tuli. En ollut koskaan ennen ollut yötä muualla kuin kotona. Ainoa poikkeus oli luokkaretki, jonka teimme keskikoulun viimeisellä luokalla.

Elämäni muuttui täydellisesti. Olin kotona tottunut lypsämään joka aamu lehmät ennen koulua. Koulusta tultua lypsin taas, ja sitten aloin tehdä koulutehtäviä. Nyt istuin massaluennoilla. Pahin ikävä kesti ensimmäisen syksyn.

Minulle avautui paljon uusia ikkunoita, kun aloitin opiskelun. Tutustuin eri puolelta Suomea tulleisiin opiskelijoihin. Ilmoittauduin heti ensimmäisellä viikolla opiskelijapoliittiseen järjestöön sekä osakuntaan ja sain luottamustehtäviä.

Olin Helsingin Keskustaopiskelijoiden puheenjohtaja. Opiskelijapolitiikka oli kiivasta, kun toiset halusivat vallankumouksen, toiset eivät. Alkoholia kului. Opiskeluajan jälkeen minusta tuli raivoraitis.

Kesät olin asianajotoimistossa töissä Rovaniemellä. Valmistuin neljän vuoden päästä opintojen aloittamisesta, ja minulla oli kova rahapula.

Työskentelin ensin esittelijänä opetusministeriössä. Sittemmin olin kolme vuotta lakimiehenä Maataloustuottajain Keskusliitossa.

Siitä se alkoi. Valmistumisesta tähän päivään asti olen ollut koko ajan työelämässä, ja sen on katkaissut vain puolen vuoden äitiysloma. Työ on sanellut elämääni.

Minua pyydettiin keskustapuolueen ehdokkaaksi vuonna 1979. Pääsin eduskuntaan ja olin kansanedustajana viisitoista vuotta. Tuosta ajasta kolme vuotta, 1991–1994, työskentelin Esko Ahon hallituksen oikeusministerinä.

Ensimmäinen syksy eduskunnassa oli minulle yhtä juhlaa. Sinne saapui Kemijoen karvalakkilähetystö, joka halusi poikkeuslain ja 30 vuotta vanhat kalakorvaukset vihdoin maksuun. Kalakorvauksia koskeva poikkeuslaki oli ensimmäisen syksyni päätyö eduskunnassa. Oli mahtavaa hoitaa oman alani asioita täysipainoisesti.

Keskustapuolue oli tuolloin jakautunut Johannes Virolaisen ja Ahti Karjalaisen leireihin. Itse en kuulunut kumpaankaan.

Tutustuin moneen hienoon ihmiseen. Arvostin esimerkiksi Elisabeth Rehniä, Riitta Uosukaista ja Tarja Halosta. Johannes Virolainen teki ison työn keskustan rakentajana. Patruunoista mieleeni jäi myös Mauno Koivisto. Hän oli mielenkiintoinen herrasmies ja herätti minussa syvää kunnioitusta.

Otin politiikan hyvin vakavasti. Olin uranainen, joka ei seurustellut eikä huvitellut. Minun oli huolehdittava työstäni eduskunnassa niin, että tulisin uudelleen valituksi, kun sen aika koittaisi.

Olin varmaan miehistä pelottavan oloinen: nuori, päättäväinen, määrätietoinen ja uratietoinen vailla mitään naisellisia piirteitä. Olin myös aika kärsimätön. Siitä piirteestä olen pyrkinyt pääsemään eroon, ja elämä on opettanutkin suhtautumaan asioihin toisella tavalla.

Minua voisi luonnehtia tehosuorittajaksi. Minun piti koko ajan tehdä kauheasti ja tietää kaikesta kaikki. Vasta vanhempana opin tietämään ainakin sen, mitä en tiedä.

Vaikka olen jossain suhteessa kehittynyt parempaan suuntaan, tietynlainen perusluonteeni on pysynyt samana: olen kova yrittämään monia asioita yhtä aikaa. Ja edelleen teen kaiken hyvin tosissani.

Olin nuorempana myös nykyistä äkkipikaisempi. Sanoin kiukuspäissäni asioita. Mielenmalttia olen opetellut ja sitä, että jos olen kiukutellut, pitää pyytää anteeksi.

Tutustuin parikymmentä vuotta sitten majuri Esko Taviaan. Tapasimme ensimmäisen kerran virka-asioissa. Hänellä oli maata Kolin kansallispuistossa, ja hän otti sen tiimoilta minuun yhteyttä.

Työskentelin tuolloin perustuslakivaliokunnassa, ja Kolin kansallispuistoa koskeva lakiesitys oli tulossa eduskunnan käsittelyyn. Menimme naimisiin vuonna 1993, ja avioliittomme kesti viisitoista vuotta.

Minua ei ole huvittanut antaa liitosta tai sen päättymisestä haastatteluja. Koen, ettei siinä ole mitään kiinnostavaa.

Meillä on yhä entisen mieheni kanssa asialliset välit. Hänellä on oma perheensä Simossa, missä hän hoitaa eläkkeelle jäätyään kanoja ja lampaita.

Tyttäremme Johanna syntyi vuosi häidemme jälkeen. Lopetin tuolloin politiikan ja aloitin uuden työuran Lapin läänin maaherrana. Äitiyslomalla olin puoli vuotta.

Maaherran työhön kuului emännöidä vieraita, ja iltaisin tarvitsin usein lastenhoitajaa. Olin Mannerheimin Lastensuojeluliiton vakioasiakas, koska heiltä sai luotettavan lapsenlikan.

Täyttäessäni 50 vuotta pyysin, että vieraat lahjoittaisivat lahjarahat Lastensuojeluliitolle. Niillä se sai rahat päivystävään puhelimeen.

Vaikka olinkin paljon matkoilla, ei Johannalla kai ihan surkea lapsuus ollut, koska hänestä kasvoi tasapainoinen nuori aikuinen. Hän valmistui tänä vuonna diplomi-insinööriksi tuotantotalouden koulutusohjelmasta.

Työnkuvassani tapahtui iso muutos, kun jätin politiikan. Myönnän, että vähän aikaa haikailin poliittisten harrastusten perään. Kuvittelin mielessäni kai, että sain enemmän aikaan poliitikkona kuin maaherrana.

Lääninhallitus tuntui mielestäni aluksi hyvin autoritääriseltä paikalta, kunnes huomasin, että pystyn löytämään uusia mahdollisuuksia yhteistyöstä Venäjän ja muiden Pohjoismaiden kanssa.

Tein paljon matkoja Venäjälle. Tänä syksynä ilmestyvässä kirjassani Arkangelista itään kerron tuosta ajasta. Ensimmäinen teokseni Lyhyen talven tarinat ilmestyi vuonna 1992. Sen jälkeen kirjoitin kirjoja vuoden, parin välein.

Kymmenen vuotta sitten yritin vaihtaa lajia ja kirjoitin elämäni ensimmäisen dekkarin. Se oli saamelaisromaani Inari. Kustantaja ilmoitti, ettei minusta ole dekkarinkirjoittajaksi, koska tarina on liian mielikuvituksellinen. Sen jälkeen en kirjoittanut vuosiin mitään.

Siirryin maaherran virasta ympäristöministeriön kansliapäälliköksi vuonna 2008. Kaksi vuotta sitten sairastin influenssan. Kuumeisena sängyssä mietin, että olin työskennellyt ympäristöministeriössä melkein kymmenen vuotta ja suurimman osan aikaa olin käsitellyt Talvivaaran kaivoksen jätevesiongelmia.

Kun aloin tehdä kirjaa Talvivaarasta, innostuin taas kirjoittamisesta. Talvivaaran sisäpiirissä julkaistiin viime vuonna.

Haaveilen bestsellerin kirjoittamisesta. Se puuttuu edelleen, vaikka olen kirjoittanut hyviä myyntimenestyksiä.

Yritän suhtautua vanhenemiseen siten, ettei kaikkea voi tietää etukäteen. Pitää elää päivä kerrallaan ja ajatella positiivisesti. Asioita on turha murehtia etukäteen. Olen pysynyt melko terveenä, ja toivon, että selviäisin omillani myös jatkossa.

Olin jo tyttösenä kova työihminen ja tein kaikkea lehmän lypsämisestä alkaen. Olen edelleen samanlainen. Leipomista suorastaan rakastan. Siivoamisesta en pidä.

Sanotaan, että kielteiset luonteenpiirteet korostuvat, kun ihminen vanhenee. Olen sitä mieltä, että ihminen oppii kehittämään itseään samalla tavoin kuin oppii kirjaviisautta. Itseään voi kouluttaa olemaan entistä parempi.

Jos esimerkiksi riitatilanteissa joku kiukuttelee minulle kovasti, tapanani on nykyään sanoa 'jaa'. Sen jälkeen en sano enää mitään, vaan odotan, että vastapuoli lopettaa. Sitten kerron hänelle, että tämä on vuosien ja työelämän opettama juttu. Mitä enemmän joku suuttuu, sitä rauhallisempana on itse pysyttävä.

Asuinpaikkani on kuulunut äidinpuoleiselle suvulleni. Maatilalla on asuttu 1800-luvun puolivälistä asti. Ostin tilan isovanhemmiltani vuonna 1980. Teimme syytinkisopimuksen: isovanhempani saivat asua täällä niin kauan kuin halusivat.

Isoäitini kuoli neljä vuotta kaupanteon jälkeen. Äijä asui peräkammarissa kuolemaansa asti. Hän kävi ensimmäistä kertaa Helsingissä vuonna 1991.

Hän osallistui väitöstilaisuuteeni ja sen jälkeiseen karonkkaan. Hän istui pääpöydässä hyvin tarkkana. Hän kuoli seuraavana vuonna mahasyöpään.

Kun tyttäreni aikoinaan lähti opiskelemaan, jäin tänne asumaan kohteliaan ja hyväkäytöksisen vanhan herran kanssa. Herran nimi on Rippe, ja ikää sillä on nyt 13 vuotta. Rippe kuuluu bretonien eli seisovien lintukoirien sukuun.

Ympäristöministeriöstä jäin eläkkeelle keväällä. Elokuussa aloitin työelämäprofessorina Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä tiedekunnassa. Tehtävässä on jonkin verran opetusvelvollisuutta, ja saan työskennellä ympäristöasioiden parissa.

Joka kesäloma minulta kysytään Muurolassa, milloin pääsen eläkkeelle ja alan hoitaa taloa kokopäiväisesti. Eläkkeelle pääsemisestä puhuminen tuntuu oudolta, aivan kuin se olisi jokin vapahdus. Pidän työnteosta edelleen.

Työelämä on kokenut valtavan murroksen viime vuosina. Töistä ei pääsekään eroon työpaikan oven suljettuaan. Tietokoneen ääressä voi istua vaikka kaiket yöt.

Siksi haluan sanoa etenkin nuorille, että on tärkeää olla itsensä kanssa sinut ja huolehtia itsestään. Omaa aikaa pitää olla. On elettävä myös muuten kuin töiden kautta.” ●