Selvää on ainakin se, että pikkusisko ihailee isosiskoa. Hanna Svennevig, 55, katsoo lämpimästi Marjatta Sarpanevaa, 77.

”Ihailin jo lapsena Marjatan piirroksia ja maalauksia, joita hän oli tehnyt kahdentoista ikäisenä. Hän osasi tehdä myös hienoja käsitöitä.”

Mallinuransa jälkeen Marjatta suunnitteli persoonallisia silmälasikehyksiä ja toimi miehensä Timo Sarpanevan työsuunnitelmien piirtäjänä. Hannan mielestä sisaren lahjakkuus on jäänyt piiloon, mutta vuonna 2020 tapahtui viimeinkin oikeus, kun Marjatan kirjoittama teos Timo Sarpaneva – Taide ja elämä pääsi tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Marjattaa huvittaa.

”Olen sisäänpäin kääntynyt enkä viihdy parrasvaloissa. Olen tyytyväinen siihen, mikä minusta näkyy, tekemisiäni ei tarvitse sen enempää rummuttaa. Sen myönnän, että kirjan pääseminen Tieto-Finlandia-ehdokkaaksi oli elämäni tähtihetkiä.”

Marjatta Sarpaneva seurusteli arvostetun lasitaiteilijan ja professorin Timo Sarpanevan kanssa vuodesta 1960 lähtien. Vuonna 1997 solmittu avioliitto kesti miehen kuolemaan vuonna 2006 asti.

Hanna Svennevig on psykologian tohtori ja toimii psykoterapeuttina Hämeenlinnassa. Väitöskirjatutkimus Hyvän olon hoidot käsitteli kosketukseen perustuvien hoitojen vaikutusta psyykkiseen hyvinvointiin. Hanna on kirjoittanut myös kirjan Kehon mieli – kehontuntemuksesta itsetuntemukseen ja yhdessä psykologi Piia Kaulion kanssa kirjan Sisaruus – rakkautta, vihaa, kateutta.

Suuren ikäeron vuoksi Marjatan ja Hannan lapsuus oli hyvin erilainen. Marjatta Sarpaneva kuului suuriin ikäluokkiin. Perhe asui Helsingin Kalliossa, Porthaninkadun ja Kolmannen linjan kulmassa, samassa talossa, jossa sijaitsee edelleen Kallion tunnusmerkkeihin kuuluva ravintola Oiva.

Marjatta muistelee seutua ristiriitaisin tuntein. Sodan jälkeen monilla miehillä oli mielenterveysongelmia.

”Synkän näköisiä yksinäisiä miehiä kuljeskeli paljon varsinkin niillä kulmilla. Minulle on jäänyt siellä asumisesta trauma, pelkään miehiä. Meitä tyttöjä ahdisteltiin kymmenvuotiaasta asti. Kerran eräs mies tarttui rapussa pikkusiskooni ja lähti raahaamaan häntä kellariin. Sisko huusi niin kovaa, että naapurit aukaisivat ovia, jolloin mies päästi hänet ja lähti karkuun.”

Marjatalle jäi mielikuva, että miehet saattavat olla arvaamattomia eikä heihin voi luottaa. Hän sanoo, ettei hänen miespelossaan ole mitään normaalia.

”Jos lenkkeilen yksin, en pysty sivuuttamaan vastaantulijaa, jos tämä on yksin kulkeva mies.”

Viisilapsisen perheen esikoinen Marjatta ja kuopus Hanna eivät ole koskaan asuneet saman katon alla.

”Kun Hanna syntyi, olin 22-vuotias ammattimalli ja asuin omillani. Matkustin paljon, tein muotikiertueita sekä lehti- ja mainoskuvauksia.”

Kun Hanna ilmoitti tulostaan, se tuntui isosiskosta vain ihanalta. Marjatta muistaa perheen iltatähden aurinkoisena, kauniina ja valoisana lapsena.

”Äiti oli Hannasta hyvin onnellinen. Hän oli tuolloin 42, ja edellisen lapsen syntymästä oli ehtinyt kulua 16 vuotta.”

Hanna kertoo, että toinen hänen vielä kotona asuneista sisaristaan sai samaan aikaan tyttären. Täti ja sisarentytär syntyivät kahden viikon välein.

”He olivat kuin vähän eripariset kaksoset”, muistelee Marjatta.

Kun Hanna oli vuoden vanha, perhe muutti Helsingistä Turkuun. Nyt siihen kuuluivat Hannan lisäksi vanhemmat, kaksi sisarta ja toisen tytär. Marjatan lisäksi myös isoveli oli ehtinyt muuttaa pois kotoa.

Nuorena äitinä Marjatta tapasi lapsuudenperhettään harvoin, lähinnä kesällä ja jouluna. Marjatan tytär Johanna on Hannaa vain vuoden nuorempi.

”Meistä kaikista oli ihanaa, kun sinä vierailit meillä lapsiesi Johannan ja Aleksein kanssa. Timo sen sijaan ei tullut koskaan kyläilemään”, Hanna muistaa.

Kunnolla sisarukset kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran vasta, kun heidän isänsä teki kuolemaa. Hanna oli 56- ja Hanna 34-vuotias. Tapaamisessa äidin luona syntyi maaginen yhteys. Miten joku noin vieras saattoi olla noin tuttu?

”Tuntui käsittämättömältä, että maailmassa oli aivan kuin toinen minä, joka oli minua 22 vuotta vanhempi”, sanoo Hanna.

Tutustuttuaan sisarukset ihmettelivät vuoron perään toistensa samankaltaisuutta.

”Koska emme ole kasvaneet yhdessä, se tuntui hämmentävältä. Meillä on esimerkiksi niin samanlaiset äänet, ettei äiti puhelimessa erottanut, kumpi puhui.”

Tämä samankaltaisuus sai Hannan muuttamaan käsitystään geenien merkityksestä.

”Emme ole eläneet yhdessä. Meitä kasvattivat samat, mutta kovin erilaiset vanhemmat. He olivat kaksikymppisiä Marjatan syntyessä ja yli nelikymppisiä minun syntyessäni.”

Lisäksi sisarukset syntyivät hyvin erilaiseen maailmaan. Toinen sodan jälkeen, toinen 1960-luvun tunnelmiin.

Yhteinen ulkomaanmatka naurattaa yhä. Sisarukset matkustivat Norjan Kirkkoniemestä laivalla vanhaa merireittiä alas Bergeniin ja asuivat samassa hytissä.

Kun laukut purettiin, he katsoivat toisiaan silmät pyöreinä. Heillä oli täsmälleen samat tavarat toalettilaukussaan: saman värinen hammasharja, sama deodorantti ja sama parfyymi.

”Olemme yhtä uteliaita ja kiinnostuneita kaikesta. Nauramme samoille asioille ja joudumme tunnekuohuihin samoista elämyksistä, kuten vaikkapa balettiesityksestä”, kertoo Marjatta.

Hannan mukaan sisko on hyvä ihmistuntija, tarkka ja intuitiivinen. Heitä yhdistää herkkävaistoisuus. Molemmat rakastavat myös saaristoa ja merta.

Marjatta toteaa, miten antoisaa hänen on seurustella Hannan kanssa ikäerosta huolimatta.

Sisaruksilta on turha kysyä, mikä toisessa ärsyttää. Hannaa ei ärsytä Marjatassa yksikään piirre. Marjatta taas toteaa, että häntä ei ärsytä Hanna, mutta ei kukaan muukaan.

”Olen aika välinpitämätön ihmisten luonteista. Jos joku on tietynlainen, niin minkä sille mahdan. Ei hän muutu minun ärsyyntymisestäni miksikään, teen vain oman oloni vaikeaksi.”

Hanna jakaa kokemuksen ja nimeää sen ”pyhäksi välinpitämättömyydeksi”. Antaa toisen, ja ylipäätään asioiden, olla. Moneenkaan asiaan ei tarvitse olla mielipidettä.

Kiltteys on tullut perintönä kotoa. Heidän vanhempansa olivat kilttejä ja nöyriä ihmisiä, jotka eivät koskaan puhuneet kenestäkään pahaa. Molemmat tekivät raskasta fyysistä työtä mutta kumpikaan ei voivotellut osaansa tai valittanut väsymystään.

”Kerran eräs pomo sanoi minulle kehityskeskustelussa, ettei hän ollut koskaan kuullut minun valittavan mistään. Tajusin, että se oli totta, vaikken ollut tullut ajatelleeksi asiaa. Nuriseminen ei ole ollenkaan minua. Teen parhaani ja yritän kehittää käytäntöjä, jos se on mahdollista.”

Marjatta Sarpaneva tunnustaa, ettei hänellä ole ollut niin sanottua parasta ystävää. Hän arvelee, että se johtuu hänen sisäänpäin kääntyneestä luonteestaan. Hän luottaa kyllä naisiin ja tuntee yhteenkuuluvaisuutta, mutta viihtyy yksin viikkokausia esimerkiksi saaressa sijaitsevalla mökillä.

Hanna tunnistaa itsessään niin ikään rauhan tarpeen. Hän on lapsesta saakka kokenut muut ihmiset voimakkaana fyysisenä aistimuksena.

”Lapsena sain aivan helvetillisen vatsakivun joidenkin aikuisten lähellä. Kipu oli halvaannuttava ja pakotti sänkypotilaaksi. Aikuisena olen tajunnut, että ne aikuiset olivat epäsuoran vihamielisiä.”

Hannalla on muutama todella läheinen ihminen. Yhteistä heille on vilpittömyys.

”Marjatta on yksi heistä, jonka kanssa syntynyttä henkistä yhteyttä arvostan valtavasti. Marjatta sanoo olevansa yksinäinen susi, minä olen ’lonely rider’.”

Sukunsa kanssa Hanna on aina seurustellut ja viihtynyt, sen ulkopuolella hän on hyvin vähän tekemisissä ihmisten kanssa.

Keskenään sisaret ovat avoimia, he eivät keskustele pinnallisen kohteliaasti.

”Puhumme hyvinkin raadollisista ja kipeistä asioista. Marjatan hoksottimiin, moraaliin ja käsityksiin voin luottaa sataprosenttisesti.”

Vahva ihminen. Hanna Svennevig arvelee, että monet pitävät häntä sellaisena. Tuttavat sanovat, että vaikuttaa, kuin hän olisi selvinnyt helposti kaikista vaikeuksista elämänsä aikana Se on harha.

”Olen kokenut pohjakosketuksen sekä henkisesti että fyysisesti ja satuttanut itseni lähes kuolettavasti. Lopulta sydämeni kirjaimellisesti särkyi erään ilkeän ja ylimielisen ihmisen sanoihin.”

Hanna sai takotsubo-kardiomyopatia- kohtauksen, jota kutsutaan myös särkyneen sydämen oireyhtymäksi. Rintakipu oli kova, mutta tutkimuksissa hänen sepelvaltimoista ei löytynyt vikaa.

Hanna toipui kuukausien kuluessa. Hän tajusi, että hänen pitää suojella itseään repiviltä ihmisiltä. Hän ymmärsi myös, ettei kuolema olekaan kaukana edessä vaan aivan vieressä.

”Sairauskohtaus oli jotenkin tragikoominen: tutkin kehon ja mielen yhteyttä ja sain tunneperäisen sydänkohtauksen.”

Toisaalta kohtaus osoitti elävästi todeksi kehon ja mielen yhteyden. Onneksi Hanna saattoi uskoutua Marjatalle.

”Keskusteluissamme juttuihin nousee helposti koominen näkökulma. Vaikka kerron surullisia asioita, nauramme päälle.”

Sisaren tuki oli tarpeen myös Marjatalle aviomiehen viimeisinä vuosina. Timo Sarpaneva kärsi jaksottaisesta alkoholismista. Työ ja siinä onnistuminen olivat hänelle kuitenkin elämän tärkein asia. Jos työt eivät sujuneet, hän saattoi olla kaksikin vuotta ottamatta pisaraakaan.

”Eivät krapulapäivät minun päätäni särkeneet, hän siinä kärsi. Tietysti kaikki tekemättömät juoksevat asiat lankesivat minun kontolleni. Muutaman päivän juopottelun jälkeen Timo yleensä ryhdistäytyi. Hän saattoi ilmoittaa: ’Ei koskaan enää tippaakaan viinaa. Vannon kaksi sormea Raamatulla’.”

Timo Sarpaneva sai kolme aivosairautta viime vuosinaan. Hanna muistaa, kuinka vietti muutaman päivän pariskunnan kanssa heidän Ranskan-kodissaan. Timon sekavuus ja Marjatan uupumus olivat kauheaa katsottavaa.

”Olin niin väsynyt, että pelkäsin kuolevani. Timosta tuli dementian myötä mustasukkainen ja hengenvaarallinen. Hän alkoi kuvitella kaikenlaisia asioita. Hän kertoi esimerkiksi, että oli värvännyt minua varten palkkamurhaajan Virosta. Yhtäkkiä hän ilmoitti, että murhaaja on takanani. Kun hän antaa merkin, mies ampuu.”

Marjatta ei uskaltanut nukkua eikä väsymyksensä takia ajaa edes autoa. Viimeiset aikansa Timo vietti sairaalassa.

Sisarukset ovat kokeneet yhdessä monta menetystä. Ainoa veli kuoli jo 38-vuotiaana syöpään, ja yksi sisarista kymmenisen vuotta sitten äkilliseen aivoverenvuotoon.

Hilkka-äiti oli kuollut vain neljä kuukautta aiemmin 87-vuotiaana. Aina tyynesti kaiken vastaanottanut äiti oli ollut sisarusten roolimalli.

Teini-iästä asti tupakoinut Hilkka menehtyi, kun keuhkot eivät enää toimineet. Hän ehti olla sairaalassa vain kymmenen päivää.

Sisaret muistavat, että äidillä oli happiviikset ja happipullot sairaalasängyn vierellä. Hän yski niin että sinersi. Lopulta hän totesi: ”Auttaisikohan tupakka?”

Tyttäret nauroivat sängyn vieressä hysteerisinä. Äidin huumorintaju säilyi loppuun asti.

Marjatta ja Hanna ovat olleet osa toistensa elämää nyt yli kaksikymmentä vuotta. Marjatta asuu Helsingissä ja Hanna Hämeenlinnassa. He soittelevat toisilleen viikoittain ja tapaavat muutaman kerran vuodessa. Silloin käydään esimerkiksi taide- näyttelyssä ja ravintola Kappelissa syömässä. Se on heidän kantapaikkansa avarien näkymien takia.

”Marjatan olemassaolo tekee maailmasta minulle turvallisemman paikan. Välillä kauhistun ajatusta, että hän joskus kuolee. Tarvitsen hänen rakkauttaan.”

Isosisko katsoo pikkusisartaan tyrmistyneenä.

”Kai minäkin nyt jossakin vaiheessa kuolen! En aio jäädä tänne roikkumaan ikuisesti.”

”Niin mutta kun sinun sielusi tuntuu niin iättömältä, sisälläsi on nuori ihminen”, Hanna toteaa.

Molempia alkaa naurattaa, kun he kertovat, miten Marjatta on aina viileä, vaalea ja hyvin käyttäytyvä leidi, joka lähtee juhlista ajoissa.

”Mutta annas olla, kun juhlimme pienessä piirissä, silloin ei riitä että heitetään korkkarit kattoon”, paljastaa Hanna.

”Ei, ne heitetään katon läpi!” täydentää Marjatta.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 2/2022.