Profiili ja asetukset
Näytä Profiili
Nimesi ja kuvasi näkyvät muille osallistuessasi tapahtumiin ja keskusteluihin.
Omat jutut
Omat tapahtumat
Tili
Hallinnoi tiliä
Kirjaudu ulos
Eevan haastattelu

Hanna Brotherus sai tyttäreltään Elsalta kirjeen, minkä jälkeen he eivät puhuneet kuukausiin – ensimmäinen kohtaaminen toi kyyneleet silmiin

Välien katkeaminen omiin lapsiin on ollut Hanna Brotheruksen kauhukuva. Hänen oli päästävä pelkonsa yli ja annettava tilaa, kun tytär sitä tarvitsi.

7.5.2024 Eeva

Aamu ei ole vielä valjennut, kun sisäinen kello herättää kirjailija ja tanssitaiteilija Hanna Brotheruksen, 55. Hän nousee sängystä, ojentautuu lattialle ja aloittaa joogaharjoituksen. Kello on viisi.

Aamurutiini on Hannalle tärkeä. Hän tuntee, että se maadoittaa häntä. Itselle otettu hetki auttaa muistamaan, ettei ihminen voi juuri kontrolloida ympärillään olevaa. Sen sijaan omiin tunteisiin ja valintoihin voi vaikuttaa. Paras tapa tähän on Hannan mielestä kuunnella kehoa liikuttamalla sitä.

”Järjestän harjoitukselle aikaa, vaikka päivän ensimmäinen meno olisi kuinka aikaisin. Rakastan rauhallisia aamuja”, Hanna sanoo ja ottaa hörpyn matcha-lattesta helsinkiläisessä kahvilassa.

Takana on talvi ja suuri muutos. Hannan ja muusikko Mikko Kuustosen avioliitto päättyi eroon kymmenen yhteisen vuoden jälkeen.

”Vapaus on samaan aikaan huimaa ja pelottavaa – se on kuin kylmän kohtaaminen. Ensin se sattuu mutta tuntuu lopulta ihanalta.”

Totutellessaan uuteen elämänvaiheeseen Hanna on huomannut yksinkertaisten asioiden merkityksen. Hänelle esimerkiksi on tärkeää aloittaa aamu kahvilla, kaurapuurolla, itsetehdyllä näkkileivällä ja sellerimehulla. Pienet hyvät asiat tuovat mielenrauhaa.

Askeettinen ja simppeli arki tuntuu Hannasta tällä hetkellä erityisen tärkeältä. Hän ei kaipaa tai halua ympärilleen lisää materiaa. Tanssiminen, pitkät kävelylenkit ja joogatunnit saavat liian vilkkaana virtaavat ajatukset hidastumaan.

”Liikkeen avulla löydän rauhan ja hyvän olon. Se taas palauttaa ajatuksen siitä, ettei minulla ole mitään hätää.”

Samanlaisen turvallisen mielentilan äärelle hän pääsee avannossa tai kävelemällä paljain jaloin lumihangessa.

”Tunnen, että kylmään jää turha mössö. Ajatusten harhailu ja levottomuus lakkaavat.”

Käsiteltäviä ajatuksia on paljon. 55-vuotiaan Hannan neljä lasta pärjäävät omillaan ja hän on aloittanut itsellisen elämän.

”En ole yksinäinen, mutta on ollut tärkeää kohdata ajatus, että olen nyt yksin. Itsetutkiskelulle on annettava aikansa.

Elämä jakautuu vaiheisiin, joista jokainen menee aikanaan ohi, Hanna muistuttaa usein itseään.

”Siihen ajatukseen liittyy myös luopumisen surua, joka on käytävä läpi ja hyväksyttävä.”

Nuori Hanna ihmetteli, kun joku sanoi, ettei elämän kuulu olla aina kivaa. Nykyisin hän ymmärtää ajatuksen.

”Jos elämä olisi ollut aina myötäsukaista ja ihanaa, miten minusta olisi tullut minä? Ei ole vain pimeää tai vain valoa. Elämä on niiden kahden vaihtelua ja loputtomien harmaapilvisten päivien sietämistä.”

Nyt itsellinen elämä tuntuu Hannasta jännittävältä ja vapauttavalta. Hän elää tällä hetkellä väliaikaisessa asunnossa mutta haaveilee pienestä ja kauniista omasta kodista.

”Talven olin pimeydessä enkä kieltänyt tai väistänyt tunteitani. Nyt näen ja tunnen valon lisääntyvän ympärilläni. Vapaus on samaan aikaan huimaa ja pelottavaa – se on kuin kylmän kohtaaminen. Ensin se sattuu mutta tuntuu lopulta ihanalta.”

Yksi tärkeä voimavara Hannalle on hänen kahdeksan naisen ystäväpiirinsä, jonka ikähaarukka vaihtelee nelikymppisestä 83-vuotiaaseen.

”Ystävieni kanssa minulla on turvallinen olo. Minut otetaan kiinni, jos kaadun, ja sama pätee toisinpäin. Se tuntuu ihanalta.”

”Minulla on tässä elämänvaiheessa entistä enemmän tilaa ja halua toteuttaa itseäni. Olen täynnä inspiraatiota ja ideoita. Innostun ihmisistä ja kohtaamisista”, Hanna Brotherus sanoo.
”Minulla on tässä elämänvaiheessa entistä enemmän tilaa ja halua toteuttaa itseäni. Olen täynnä inspiraatiota ja ideoita. Innostun ihmisistä ja kohtaamisista”, Hanna Brotherus sanoo.

Suurta iloa Hanna tuntee siitä, että jokainen hänen neljästä lapsestaan on löytänyt oman tiensä. Esikoinen Robert, 28, valmistuu luokanopettajaksi, Johannes, 26, on Kuumaa-yhtyeen laulaja, Amos, 22, näyttelee ja kuopus Elsa, 21, aloittelee muusikon uraansa.

Hanna ei ole enää osa aikuisten lastensa jokapäiväistä arkea, mutta kun tarvitaan, hän on läsnä ja auttaa. Se tuntuu Hannasta ruuhkavuosien jälkeen uudenlaiselta mutta myös ihanalta.

Enää hän ei elä ”myrskyn keskellä” ja ole jatkuvasti valmiina reagoimaan muuttuviin tilanteisiin. Silti mielen valtaa joskus haikeus. Viimeksi silloin, kun Hanna keskusteli puhelimessa ystävänsä kanssa, jolla oli kiire kuskata lastaan harrastukseen.

”Sydämestäni kouraisi, kun ymmärsin, ettei kukaan enää tarvitse minua tuollaiseen.”

Silti lapsilla on edelleen tapana soittaa ensimmäisenä Hannalle, jos heillä on tikku sormessa, kurkku kipeänä tai jollain tavalla outo olo. Viime syksynä Elsa pyysi, että äiti opettaisi hänet leipomaan leipää. Myöhemmin tytär kertoi leipovansa, jotta hänen kotonaan tuoksuisi äidiltä.

Erityisen syvällisesti Hanna on pysähtynyt pohtimaan äitien ja tyttärien suhteita. Onko kuitenkin niin, että suhde äitiin on naisen elämän kipein ihmissuhde?

Huhtikuun 23. päivänä julkaistaan Hannan uusin kirja Äitini, tyttäreni. Hän on haastatellut siihen äitejä ja tyttäriä, jotka kertovat suhteestaan.

”Minulle oli tärkeää kohdata kaikenlaisia äitejä ja tyttäriä, antaa moninaisuudelle ääni ja kasvot. Sain kohdata esimerkiksi vankilassa synnyttäneen äidin ja hänen tyttärensä, lapsettomuuden kanssa kamppailleen naisparin ja adoptioperheen äidin ja hänen kaksostyttönsä.”

Mukana on myös tunnettuja henkilöitä, kuten toimittaja-juontaja Katja Ståhl, entinen nyrkkeilijä Eva Wahlström ja edesmennyt tanssilegenda Aira Samulin. Hanna teki haastateltaviensa kanssa kehollisia harjoitteita, joita valokuvaaja Nico Backström kuvasi kirjan kuvitukseksi.

Äitiyden teema on kiehtonut Hannaa kauan. Hän on käsitellyt sitä tanssiteoksissaan ja aiemmin julkaistuissa kirjoissaan.

Esikoisteoksessaan Ainoa kotini hän pohdiskeli suhdettaan äitiinsä ja hyväksyvän katseen merkitystä sekä omaa ylihuolehtivaa ja suorittavaa äitiyttään. Toinen romaani Henkeni edestä käsitteli aikuisista lapsista irtautumista, ikääntymistä ja elämän rajallisuutta.

”Uudessa kirjassani halusin ennen kaikkea tuoda näkyväksi sen, ettei ole vain yhtä oikeaa tapaa olla äiti.”

Vaikka äidin ja tyttären suhde voi olla ristiriitainen ja raastava, se on Hannan mielestä myös kaikkein kaunein. Äitiyden molemmat puolet hän sai tuntea syvästi noin vuosi sitten.

Hanna suunnittelee kehollista työpajaa äideille ja tyttärille. Sen työnimi on Hetken halaus.
Hanna suunnittelee kehollista työpajaa äideille ja tyttärille. Sen työnimi on Hetken halaus.

Silloin Hanna sai kirjeen tyttäreltään Elsalta. Hanna kuvailee sitä irtiotoksi. Äitini, tyttäreni -kirjan oli alun perin tarkoitus olla hänen ja Elsan projekti. Tytär kertoi jättäytyvänsä kirjasta pois ja tarvitsevansa erillisyyttä, omaa tilaa ja aikaa.

Hanna ymmärsi lapsensa halua löytää oma äänensä, joka ei mukailisi äidin toiveita ja ohjeita. Hän noudatti tyttärensä toivetta eikä soittanut tai kirjoittanut tälle takaisin, vaikka olisi kovasti halunnut.

”Tilanne oli minulle todella vaikea. Selviydyin siitä huonosti ja tunsin tuskaa epätietoisuudesta.”

Välien katkeaminen omiin lapsiin on ollut yksi Hannan kauhukuvista. Monenlaiset kysymykset risteilivät hänen mielessään: Merkitsikö tyttären etäisyyden tarve lopullista irtiottoa? Mitä hänen olisi pitänyt tehdä äitinä toisin? Hanna tunsi olonsa epätoivoiseksi ja purki pelkojaan ystävilleen.

”Tyttäreni kummit kuuntelivat, kannustivat ja kannattelivat myös minua. Heidän roolinsa sai tilanteessa uuden merkityksen.”

Hiljaiseloa kesti neljä kuukautta. Hanna kunnioitti tyttärensä toivetta eikä pitänyt yhteyttä. Sitten hän purki ajatuksiaan kirjoittamalla, kuten tytärkin oli tehnyt.

”Lopulta kirjoitin Elsalle kirjeen, jossa kerroin miten vaikeaa minun on ollut elää pitämättä häneen yhteyttä. Kerroin rakastavani ja kaipaavani häntä.”

He sopivat tapaavansa toisensa rakkaissa mökkimaisemissa metsän keskellä.

”Se oli kaunis kohtaaminen. Itkimme, halasimme toisiamme, puhuimme ja palasimme siihen yhteyteen, mikä meillä oli ollut.”

Yhteyteen on tullut uusia sävyjä. Äiti-tytärsuhde on muuttunut entistä avoimemmaksi. Aiempi asetelma lastaan ohjeistavasta äidistä ja neuvoja noudattavasta tyttärestä on poistunut. Lopulta Elsa myös halusi kirjoittaa uuteen kirjaan oman tekstinsä.

”Olemme nyt tasavertaisia aikuisia.”

Hannan esikoisromaani Ainoa kotini on julkaistu myös viroksi. Toukokuussa se julkaistaan saksaksi.
Hannan esikoisromaani Ainoa kotini on julkaistu myös viroksi. Toukokuussa se julkaistaan saksaksi.

Äiti ja tytär viettivät helmikuun alussa kahdestaan viikon Portugalissa. Elsa kirjoitti lauluja ja Hanna nautti täydennyskoulutuksesta kehollisella kurssilla.

”Saimme molemmat päivisin aikaa toteuttaa unelmiamme, illat ja aamut touhusimme yhdessä. Taisimme molemmat rakastua Portugalin valoon ja ihaniin ihmisiin.”

Hanna ja Elsa majoittuivat Airbnb-asunnoissa Lissabonissa ja eteläisessä Portugalissa, jonne he matkustivat bussilla. Yhdessä he kävelivät rannoilla, istuivat ihastuttavissa kahviloissa ja nautiskelivat paikallisista kasvisruuista ja viineistä.

”Matka merkitsi minulle paluuta iloon. Liikkeessä ja yhteydessä muihin ihmisiin palasin aitouteen ja autenttisuuteen, mistä olin eksynyt kauas.”

Hanna nautti yhteisestä ajasta Elsan kanssa.

”Koen hänet vertaisekseni – arvostan ja rakastan häntä syvästi. Osaamme myös antaa toisillemme tilaa, olla joistain asioista eri mieltä ja nauraa hullulle samankaltaisuudellemme.”

Suurta iloa Hanna tuntee myös tyttärensä kanssa tekemästään Äitini, tyttäreni -keskustelusarjasta, joka on kuunneltavissa lukuaikapalveluissa ja joka mukailee kirjan teemaa.

Puhumattomuus on valtava taakka äiti-tytärsuhteissa. Sen Hanna huomasi uuden kirjansa haastatteluja tehdessään.

Aikaisemmin hän tunnisti saman myös suhteessa omaan äitiinsä. Vaikeat asiat jätettiin vuosiksi keskustelematta. Nyt suhde on läheisempi.

”Vasta oma kypsymiseni ja henkinen työskentely itseni kanssa on helpottanut tätä ja tuonut meitä lähemmäksi toisiamme.”

”Asioista vaikeneminen tuntuu kuuluvan meidän kulttuuriimme. Se on turha painolasti, josta ei ole helppoa päästää irti.”

Hanna on monesti ajatellut, miten kovasti hän olisi halunnut tutustua äitinsä äitiin. Tämä menehtyi, kun äiti oli nuori. Hanna uskoo, että olisi voinut isoäitinsä kautta ymmärtää paremmin äitiään ja tämän juuria.

Hanna on halunnut katkaista puhumattomuuden ketjun omien lastensa kanssa.

”Meillä on tyttäreni kanssa omat salaisuutemme, mutta olen kiitollinen siitä, että voimme käsitellä yhdessä kipeätkin asiat. Olemme molemmat vahvaluonteisia, herkkiä vaistoamaan toistemme tunnetiloja ja tunteneet suhteessamme riittämättömyyttä.”

”Elämä tuntuu arvokkaalta 55-vuotiaana. Tuntuu suurelta ihmeeltä, että olen saanut elää näinkin kauan”, Hanna kertoo.
”Elämä tuntuu arvokkaalta 55-vuotiaana. Tuntuu suurelta ihmeeltä, että olen saanut elää näinkin kauan”, Hanna kertoo.

Vanhemmat kasvattivat Hannasta 1970- ja 1980-luvuilla ajan hengen ja ihanteiden mukaisesti kilttiä, tunnollista ja säntillistä tyttöä – joskus kurilla ja ankaruudellakin. Vanhempien periaatteita ei kuulunut silloin arvostella tai kyseenalaistaa. Tärkeintä oli olla kiltti, nätti, ahkera ja vaatimaton.

Hanna on seurannut ilolla, miten hänen lapsensa puhuvat mumminsa eli mamin kanssa avoimesti ajatuksistaan ja nykyajan ilmiöistä.

”Äiti on nykyisin eri tavalla suvaitsevainen ja rento kuin minun nuoruudessani. Hän olisi kauhistunut, jos olisin silloin lakannut kynteni siniseksi. Jos Elsa tekee niin, se voikin olla hauskaa ja hienoa.”

Hannan äiti oli perheensä ainoa tytär, kuten myös Elsa, jolla on kolme isoveljeä. Hannan sisko Laura menehtyi syöpään 40-vuotiaana, joten Hanna on äitinsä ainoa elossa oleva tytär.

”Meillä on äidin kanssa voimakas ulkonäöllinen ja geneettinen sidos. Peiliin katsoessani näen meissä hyvin paljon samaa.”

Kolmea naista, Hannaa sekä hänen äitiään ja tytärtään, yhdistävät herkkyys, muista ihmisistä välittäminen, toimeliaisuus ja aktiivisuus. Hannalla ei ole vielä omia lapsenlapsia, mutta hän on seurannut ihaillen tyttärensä ja äitinsä välistä suhdetta.

”Samalla mietin, miten asemoin tähän itseni. He ovat löytäneet jonkin sellaisen yhteyden, jossa haluaisin olla osallinen. Olen yhdistävä lenkki äitini ja tyttäreni välissä, mutta samaan aikaan heillä on silta ylitseni.”

Toisaalta Hanna arvelee olevansa osa samanlaista ketjua. Hänkin huolehti aikanaan tarkasti siitä, että lapset olivat siististi puettuja, puhtaita ja hiukset ojossa.

”Minustakin saattaa tulla vielä isoäiti, joka ihailee lapsenlapsensa takkuista tukkaa ja ehdottaa, ettei harjata sitä enää koskaan.”

Haastattelu on julkaistu Eeva-Lehdessä 4/2024.

Kommentit
Ei kommentteja vielä
Katso myös nämä
Uusimmat
Pysy mukana!

Tilaa uutiskirjeemme tästä. Tulossa vain kiinnostavia, hauskoja ja tärkeitä viestejä.

terve
KäyttöehdotTietosuojaselosteEvästekäytännöt