Mira rakastui kunnolliseen mieheen, mutta häiden jälkeen puoliso osoittautui väkivaltaiseksi – lopulta Mira löysi keinon irtautua suhteesta
Mira syntyi väkivaltaiseen perheeseen ja perusti perheen miehen kanssa, joka paljastui väkivaltaiseksi. Viisikymppisenä Mira on katkaissut ylisukupolvisen ketjun. Se on pitänyt tehdä yksin.
Muistikuva on viisikymppisen Miran ensimmäisiä: Hän juoksee sukkahoususillaan mökkitiellä etsimässä äitiä. Tämä on lähtenyt isää pakoon. Miraa harmittaa äidin käytös. Tämä on saatava palaamaan, sillä isä sanoi tappavansa itsensä muuten. Mira on noin nelivuotias.
”Olen nähnyt pienestä asti väkivaltaa, verta, pakoja ja itsetuhoisuutta. Opin jo pienenä, että väkivallan tekijää täytyy hyvitellä joka tilanteessa.”
Miran alkoholisoitunut isä oli väkivaltainen koko perhettä kohtaan. Miralla on useita sisaruksia. Esikoisena Mira kantoi huolta paitsi heistä myös äidistä ja isästä.
”Ajauduin vastuunkantajan rooliin, koska pidin sitä elämää täysin normaalina. Isä sai puhua minulle ja muille perheenjäsenille miten halusi. Minulle oli tuttua ja turvallista olla tilanteissa, joissa toisten rajoja ei kunnioiteta.”
Mira yritti saada useita kertoja apua koulunsa terveydenhuollon kautta. Kerran lääkäri soitti kotiin, mutta äiti kuittasi tyttärensä kertomukset valehteluksi. Poliisi oli äitiin yhteydessä isän jouduttua putkaan, mutta lastensuojeluilmoitusta ei koskaan tehty. Äidin vanhemmatkin yrittivät saada kotiin lastensuojeluviranomaisia siinä onnistumatta.
Hetkellistä apua sai vain väkivallan tekijä.
”Isä sai akuuteissa tilanteissa päihde- ja mielenterveysapua. Hänellä oli lääkitys ja sairaalajaksoja. Minun avunpyyntöjäni ei kuultu.”
Mira lähti kotoa 16-vuotiaana silloisen seurustelukumppanin kannustamana. Hän pääsi lukioon. Kukaan lähisuvusta ei ollut suorittanut ylioppilastutkintoa.
”Osa opettajista ja lähisukulaisista sanoi, ettei minun kannata kouluttautua, koska minusta ei tulisi koskaan mitään taustani takia. Sain kehotuksen lopettaa lukio ja hakeutua perhepäivähoitajaksi.”
Mira tunsi häpeää, mutta sisuuntui. Hän oli hyvä oppilas ja alkoi haaveilla terveydenhoitajan työstä.
Opiskelun ohessa Mira oli perheensä tukihenkilö. Kun äiti ja isä erosivat, hän huolehti, että pikkusisaruksilla oli kaikki hyvin.
”Arki jakautui koulun, työn ja lapsuudenperheen välillä. Olin aina saatavilla. Sen kolmion ulkopuolella minulla ei ollut aikaa ihmissuhteille.”
Kuormasta huolimatta Mira suoritti lukion jälkeen terveydenhoitajan ja sairaanhoitajan tutkinnot, jatkoi yliopistoon ja lopulta tohtoriopintoihin.
”Opiskellessa tunsin ensimmäistä kertaa, että minulla on oma juttu.”
”Kodin seinien ulkopuolella mies vaikuttikin hyvältä. Aloin tuntea, että minun pitäisi olla kiitollinen, että saan olla hänen kanssaan. Ehkä kaikki vaikeudet olivat minun syytäni. Niin mies sanoi.”
Parikymppisenä Mira oli mennyt naimisiin uuden kumppaninsa kanssa ja tullut raskaaksi.
”Minun piti valita joko oma perhe tai lapsuudenperhe. En pystynyt elättämään kahta taloutta.”
Mira oli rakastunut kunnolliseen, kotoisalta tuntuvaan poikaan. Tämä oli kotoisin maaseudulta tavallisen oloisesta perheestä, oli uskossakin.
Pian häiden jälkeen Mira huomasi puolisossaan uusia puolia. Esikoisen syntymän jälkeisenä jouluaattona puoliso suuttui jostain ja rikkoi kaikki joulukoristeet.
Seuraavana keväänä mies kuristi Miraa yllättäen. Mira haki apua seurakunnalta. Sieltä ehdotettiin perhetapaamista, mutta sitä ei koskaan järjestetty.
Väkivalta lisääntyi. Jos asiat eivät menneet kuten mies halusi, hän löi ja riepotteli vaimoaan. Mira kävi ruhjeidensa vuoksi lääkärissä ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Apua ei tarjottu.
Mies oli itsetuhoinen ja uhkaili itsemurhalla. Hän vaati Miraa kuuntelemaan, kun hän kertoi tunteistaan ja kaipuustaan entistä kumppaniaan tai muita kohtaamiaan naisia kohtaan.
Puoliso raivosi kodin siivottomuudesta, vaikka Mira siivosi koko ajan. Tiskikonekin oli väärin tyhjennetty.
Kaikki muut naiset olivat kuulemma parempia kuin Mira. Muiden lapsetkin olivat parempia kuin omat.
”Kuulin jatkuvasti, ettei minusta olisi tullut mitään ilman häntä. En saanut ajaa autolla ilman lupaa ja miehelläni oli myös taloudellinen valta.”
Ulkopuoliset kehuivat, miten hyvän puolison Mira on löytänyt. Kun hän kertoi miehensä käytöksestä, appivanhemmat kuittasivat poikansa reaktiot tavallisina ja oma äiti ihasteli vävyn kunnollisuutta.
”Kodin seinien ulkopuolella mies vaikuttikin hyvältä. Aloin tuntea, että minun pitäisi olla kiitollinen, että saan olla hänen kanssaan. Ehkä kaikki vaikeudet olivat minun syytäni. Niin mies sanoi.”
Hyvittelykaudet saivat Miran uskomaan, että mies halusi muuttua. Tämä saattoi ostaa korulahjan ja tarjoutua hieromaan selkää.
Tosin hyvittelyynkin liittyi henkinen väkivalta. Lahjan mukana tulivat aina moitteet ja syyllistäminen.
”Yritin löytää ratkaisua ja muuttaa itseäni, jotta olisin miehelle mieliksi. Mietin, miten minun pitäisi olla, että väkivalta loppuisi.”
Sitten mies alkoi kohdistaa väkivaltaa myös heidän lapsiinsa.
”Olin aloittanut terveydenhoitajaopinnot, ja opinnoissa käytiin läpi vanhemman ja lapsen kiintymyssuhteen syntymistä. Siihen asti olin ajatellut, että kovakouraisuus ei ole väkivaltaa. Kun suljetun perhepiirin ulkopuolella kuulin toisenlaisesta todellisuudesta, ymmärsin, että minun pitää vetää koskemattomuuden rajat lasteni puolesta.”
Mira haki eroa. Avioliittoa ja väkivaltaa oli silloin kestänyt lähes parikymmentä vuotta. Kun avioeroprosessi paljastui puolisolle, tämä lähti kaupungille etsimään vaimoaan.
Mies sai Miran kiinni ja retuutti hänet autoonsa. Sen jälkeen mies hyppäsi ratin taakse, lukitsi ovet ja painoi kaasua.
”Ajoimme kuolonrallia, joka päättyi erään rakennuksen pihaan. Oli selvää, että mies yritti tappaa minut. Hän käytti tilanteessa myös teräasetta.”
Auton pysähdyttyä Mira pääsi pakoon mutta palasi autolle rauhoittelemaan miestään. Hän tunsi jälleen, että tilanteen ratkaiseminen oli hänen vastuullaan.
Mies ohjautui tapahtuneen jälkeen psykiatrian osastohoitoon. Mira ja lapset muuttivat turvakotiin ja sieltä vuokra-asuntoon. Henkistä tukea ei ollut tarjolla, ei edes keskusteluapua.
Mies sai tuomion muun muassa törkeästä pahoinpitelystä ja vahingonteosta.
”Olin valmistellut etukäteen kaiken: eri osoitteissa asumisen ja omaisuuden jakamisen. Maksoin kaikki yhteiset luotot pois. Siirsin auton omiin nimiini. Mitään jaettavaa ei jäänyt.”
Lopullista avioeroa Mira pelkäsi. Edellinen yritys oli päättynyt väkivaltaan. Samalla hän mietti, pitääkö hänen todella antaa puolisolle kaikki anteeksi.
Mira rohkaistui hakeutumaan psykoterapiaan. Sitten hän muutti satojen kilometrien päähän aviopuolisostaan.
”Terapiassa aloin tuntea, että olen sisäisesti repeämässä kahtia. Toinen puoli minusta ajatteli, että olen paha vaimo ja kaikki vika on minussa. Toinen puoli minussa alkoi ymmärtää, ettei väkivalta ollutkaan minun vikani ja ettei puoliso muutu.”
”Tajusin, että jos jäisin suhteeseen, mies tappaisi minut. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa, ettei minun tarvitse antaa anteeksi. Kukaan ei enää pysty luikertelemaan elämääni.”
Miralle alkoi syntyä uudenlainen ymmärrys: hänelle on rajat ja oikeus pitää niistä kiinni.
Terapia auttoi Miraa päättämään väkivaltaisen suhteen. Lopullinen ero astui voimaan automaattisesti ilman harkinta-aikaa, kun pari oli asunut eri osoitteissa kaksi vuotta. Mira ei olisi enää uskaltanut täyttää uutta erohakemusta.
”Olin valmistellut etukäteen kaiken: eri osoitteissa asumisen ja omaisuuden jakamisen. Maksoin kaikki yhteiset luotot pois. Siirsin auton omiin nimiini. Mitään jaettavaa ei jäänyt.”
Yhteishuoltajuuden vuoksi miehelle oli mahdollistettava lasten tapaamiset. Tapaamisia järjestettiin muun muassa Miran kodissa. Jouluaattona isä tuli tapaamaan lapsiaan. Tapaamisen yhteydessä mies pahoinpiteli Miran taas kerran.
”Sinä yönä päätin, että en enää koskaan päästäisi miestä kotiini.”
Aamulla Mira ajoi päivystykseen näyttämään vammojaan ja soitti poliisille.
”Sen jälkeen en ole nähnyt häntä kuin oikeudenkäynneissä.”
Mies sai vielä ehdolliset tuomiot kahdesta eri vuosina tapahtuneista Miran pahoinpitelyistä. Mira sai yksinhuoltajuuden.
Miran mielestä yhteiskunta ei suojele tarpeeksi väkivallan uhreja.
”Ero nähdään korjaavana toimenpiteenä. Se on kuitenkin vasta ensimmäinen askel”, Mira sanoo.
”Eron jälkeen väkivalta voi jatkua uudessa muodossa, ja yleensä silloin kaikki yhteiskunnan tuki päättyy.”
Miralle ja lapsille ilmoitettiin kirjallisesti, ettei heille voi tarjota tukea ja apua väkivaltatyön kautta, ennen kuin Mira ja lasten isä sopisivat erimielisyytensä. Samaan aikaan poliisi oli huolissaan laajennetun perhesurman riskistä eli entinen puoliso ja mahdollinen yhteydenpito häneen nähtiin vaarallisina.
”Lapseni eivät saa apua, koska oman turvallisuuteni vuoksi en voi ottaa lasten isää osaksi elämääni.”
Entinen puoliso voi silti ulottaa valtaa Miraa ja lapsia koskeviin ratkaisuihin.
”Olen joutunut taistelemaan, jotta miestäni ei liitetä aiheetta huoltajan rooliin. Kun olen esimerkiksi avannut lapselle pankkitiliä ja hankkinut uusia vakuutuksia, minun on pitänyt käydä läpi tuskastuttavaa byrokratiaa. Kerran mies sai irtisanottua kotivakuutukseni, ja yhdessä dokumentissa osoitteeni oli muutettu hänen luokseen.”
”Aina sanotaan, että pitää hakea apua. Lapsena minulle ei annettu ääntä, aikuisena minut jätettiin selviytymään yksin.”
Mira on katkera ja vihainen siitä, ettei ole saanut viranomaisilta riittävää tukea lapsena, nuorena tai aikuisena.
”Aina sanotaan, että pitää hakea apua. Lapsena minulle ei annettu ääntä, aikuisena minut jätettiin yksin selviytymään lasteni kanssa. Olisin tarvinnut konkreettista tukea ja tietoa. Jonkun olisi pitänyt kertoa minulle, ettei rakkauden kuulu satuttaa. Ettei elämän kriteeri ole se, ettei kukaan tapa.”
Mira tietää olevansa osa väkivallan ketjua, joka ulottuu kauas. Hänen isänsä suvussa on ollut alkoholiongelmia useassa sukupolvessa. Isä kuoli joitakin vuosia sitten. Mira ei ole koskaan puhunut perheensä kanssa kokemastaan.
”Isän lapsuus oli päihteiden ja kaltoinkohtelun värittämää. Aikanaan taakka siirtyi minulle ja minulta avioliittoni kautta vanhimmille lapsilleni. Meihin lapsiin siirtyvät ylisukupolviset kokemukset ovat lähes aina hoitamatta jääneitä arpia.”
”Ymmärrän ettei isän lapsuudessa ja nuoruudessa tunnistettu lähisuhdevallan uhrien avuntarvetta. Minun lapsuudessani se tunnistettiin, ja avun tarjoamisen lapsilleni pitäisi olla itsestään selvää. Siitä huolimatta kukaan meistä kolmesta sukupolvesta ei saanut apua viranomaisilta.”
Vertaistukea Mira sai jo avioliittonsa aikana väkivallan uhreille tarkoitetusta Nollalinjasta. Se tarjoaa keskusteluapua puhelimessa, chatissa, sosiaalisen median kanavissa, kasvokkain ja vertaistukiryhmissä.
”Soitin usein työmatkojeni aikana Nollalinjalle ja kävin läpi ex-puolisoni sanoja. Koska en enää hahmottanut, mikä on parisuhteessa normaalia käytöstä, minulle selitettiin yksi asia kerrallaan, mikä miehen käytöksessä on kiristystä, mikä uhkailua ja mikä ei ole minun vastuullani.”
Nollalinjan asiantuntijalta Mira kuuli lauseen, joka vähensi hänen hätäänsä ja taakkaansa.
”Eropäätöstä ei tarvitse tehdä heti. Kun kotona saa jatkuvasti mustelmia, ajattelulle ei ole tilaa ja aikaa. Ensin pitää saada mahdollisuus miettiä ja harkita asioita.”
Niin Mira pääsi lopulta eroon väkivallasta. Hän sai aikaa ajatella, kun hän muutti pois kotoa. Avioero konkretisoitui vasta sen jälkeen.
Kaiken jälkeen Mira on edennyt urallaan asiantuntijatehtäviin. Lisäksi hänellä on uusi puoliso. Rakkauden vastaanottaminen ei ole ollut helppoa.
”Minulla on pohjaton nälkä asioille, joita en ennen saanut”, hän sanoo.
”Välillä olen kuin kiukutteleva lapsi. Ajattelen, että en ansaitse mitään, ja toisaalta mikään ei riitä. En osaa ottaa vastaan hyväksyntää ja kiitosta. Onnellisuuden tunne ei ole minulle kovin tuttu.”
Mira tuntee itsensä huijariksi elämässä, jossa ei ole enää pelkoa ja väkivallan uhkaa.
”Odotan jatkuvasti, milloin minulta vedetään matto alta. Minun on vaikea sietää hyvää, enkä oikein osaa kohdata tasavertaisuutta. Tunnen oloni tutuimmaksi tilanteissa, joissa minua kohdellaan kaltoin.”
Miran elämää on määrittänyt yksin pärjääminen. Hänellä on joitakin syviä ystävyyssuhteita opiskeluajoilta, mutta hänen on ollut vaikea kiinnittyä toisiin.
”En löytänyt yhteistä kieltä muiden nuorten kanssa, koska lapsuuteni ja nuoruuteni olivat niin erilaiset. Toiset kertoivat konsertti- ja lomamatkoista, minä olisin voinut kertoa hajonneista lasiovista ja siitä, miten etsin äitiä hänen pakomatkoiltaan.”
Mira on katkaissut väkivallan pitkän ketjun. Silti hän ei näe elämäänsä selviytymistarinana. Mira uskoo kantavansa kokemuksiaan aina mutta toivoo, että taakka tuntuisi vielä joskus nykyistä keveämmältä.
”En saanut tilaisuutta kasvaa sellaiseksi aikuiseksi, jollaiseksi olisin halunnut. Jouduin valmiiksi kirjoitettuun muottiin. Haluan olla vapaa.”
Miran toivoa vahvistaa mielikuva, jossa hän seisoo hiekkadyyneillä paljain varpain. Edessä aukeaa pelkkää hiekkaa. Ajatus rauhoittaa Miraa.
Dyyneillä on ihminen, joka on vapaa ja joka voi hengittää.
Miran nimi on muutettu juttuun hänen lastensa suojelemiseksi. Miran oikea henkilöllisyys on toimituksen tiedossa. Toimitus on nähnyt oikeudenkäyntien pöytäkirjat.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 9/2025.
