”Sä et oo mun tyyppinen/oot aivan liian kiltin oloinen”

Ensin on yksi kirkas ajatus – rivi, jonka sanat resonoivat ennen kaikkea itsessä, mutta toivottavasti muissakin.

”Kaikki lähtee huippusäkeestä, ja sen jälkeen ainoa tehtäväni on olla pilaamatta sitä”, Erin summaa nauraen.

Tummat silmät Suomen täydellisimpien kulmien alla alkavat tuikkia. Tuikkeen syy on Erinin lempiaihe: biisit ja niiden kirjoittaminen. Hän voisi puhua loistavan pop-kappaleen rakentamisesta loputtomasti. Tänään siihen on erityinen lupa: olemme pyytäneet Eriniä kertomaan sydämenasioistaan, joihin hän ei kyllästy koskaan. Nyt saa paasata!

Erin tekee työtä käskettyä.

Haaste on tässä: kokonainen tarina on mahdutettava neljään riviin. Niiden neljän rivin on oltava tarttuvia. Tunnistettavia, mutta omaperäisiä. Yleisiä, mutta yksityiskohtaisia.

Hyvän tekstin ei tarvitse kertoa suoraan omasta elämästä, mutta teeman on vähintään hipaistava jotain itsessä. Joskus idea voi nousta ystävän tilityksestä, joskus elokuvasta: klassikkonyyhkyleffa Hiljaiset sillat kaikuu Vanha nainen hunningolla -hitissä vahvana.

”Vaikka lopputulos on tiivis, jokaisen biisini takana on vähintään yksi kokonainen vihkollinen brainstormingia, tajunnanvirtaa ja kokeiluita.”

”Ostan usein uutta biisiä varten ihanan kynän ja vihkon, jonka kansi huokuu oikeaa fiilistä ja inspiroi. Minulla on kotona laatikkokaupalla noita vihkoja tallessa. Joskus googletan myös kuvia, jotka sopivat teemaan. Biisini kertovat valokuvanomaisista hetkistä.”

Sitten Erin kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Valtaosa riveistä ja riimeistä jää vihkon sivuille, mutta materiaalista kiteytyy lopulta timantti. Teksti, joka sekä puhuttelee että yllättää. Välillä timantin viimeistely vie melkein tolkuttoman kauan.

”Yleinen elämänasenteeni on hälläväliä ja ihan sama, mutta biisien kohdalla olen perfektionisti. Vaikka kaikki muut olisivat sitä mieltä, että kappale on jo valmis, haluan runnoa sen vielä kerran oman myllyni läpi.”

Erinin musiikissa on erityistä se, että häntä kuuntelevat yhtä liikuttuneina sekä parikymppiset että eläkeikäiset – ja kaikki siltä väliltä. Hänen hittejään lallattelevat myös lapset. Se on taitolaji ja tietoinen tavoite.

”En häpeile kaupallisuuttani. Mielestäni on paljon helpompi kirjoittaa jotakin, mikä kielletään eikä voi soida radiossa. Todellinen tulikoe on saada rohkeakin ajatus pakettiin, joka menee läpi kaikille. Silloin viesti menee perille mahdollisimman laajalle joukolle ihmisiä.”

Erin on huomannut, että hänen toisella kotikielellään englannilla työskentely olisi helpompaa, sillä englanninkielisessä popissa myös diibadaaba ja uu beibit menevät läpi. Suomeksi ei.

Suomen kieli on painavaa ja merkityksellistä. Täytyy tarkoittaa mitä sanoo tai jää kiinni.

”Se tekee tekstittämisestä vaikeaa, mutta toimivasta biisistä erityisen tehokkaan.”

Uusi kappale soi levy-yhtiön neuvotteluhuoneessa. Erinin luottomentorien ilmeitä on vaikea tulkita. Sen verran Erin osaa lukea, että heillä on epämukava olo.

Erinin upouuden biisin nimi on Vagina. Hän on siitä innoissaan, mutta tutut tyypit pöydän toisella puolen tuntuvat kiemurtelevan. Syy on selvä: moni Erinin konkarikollegoista on kuusikymppinen mies. Tämä kappale on heille liikaa.

”Oli kiinnostavaa nähdä heidän reaktionsa! Minua harmitti kyllä, että kappale pelotti heitä. Minä en kuitenkaan provosoi muodon vuoksi, vaan kaikelle on syynsä.”

Niin näillekin rohkeille riveille. Erin ei ole niitä artisteja, jotka syytävät somensa täyteen poliittista paatosta ja yhteiskunnallisia kannanottoja. Ei sillä, että Erin ei arvostaisi näitä kipakoita kollegoita. Hän vain sattuu olemaan harkitsevaisempi luonne, jolle rivakka somereagointi ei tunnu luontevalta.

Usein iskee myös epäilys: Miksi ihmisiä kiinnostaisi minun näkemykseni vaikkapa sodasta? En minä ole aiheen asiantuntija.

Sävyisät Instagram-päivitykset eivät kuitenkaan tarkoita, ettei Erinillä olisi vahvoja näkemyksiä. Häntä ajavat arvot, joista ei tingitä.

Yksi niistä on feminismi, jota hän viljelee tyylikkäästi teksteihinsä. Erin on mestari kirjoittamaan uskaliaasti mutta inhimillisesti esimerkiksi naisen seksuaalisuudesta. Hän nauttii perinteisten sukupuoliroolien kiepauttamisesta päälaelleen. Naiset eivät ole pelkästään herkkiä ja hauraita, vaan osaavat myös ottaa, mitä tahtovat.

Toisaalta Eriniä harmittaa feminismiä ympäröivä ehdottomuus. Hän ymmärtää ihan hyvin, että hänen kahdeksankymppinen äitinsä kavahtaa termiä vieläkin.

Tehtävää riittää silti. Erin iloitsee, että nykypäivän feminismi ottaa huomioon kaikkien sorrettujen ja vähemmistöjen näkökulmat – jopa niin, että perinteinen nais–mies­asetelma tuntuu jo vanhanaikaiselta.

”Se on upeaa, mutta matka on vielä pitkä. Mutta haluan myös muistaa ja iloita siitä, miten pitkälle ollaan jo päästy.”

Hän on onnellinen siitäkin, että Nylon Beat -aikoina vallinnut tyttöyden vähättely on vähentynyt hänen uransa aikana. Enää nuoria naisia ei pidetä automaattisesti bimboina.

Entä sitten vanhempia naisia?

”Ikäni puolesta olen nykyään varmaan tätimäinen, jos pukeudun kukkamekkoon. Sehän on muka vielä pahempaa kuin tyttömäisyys. Ikään kuin päälle nelikymppinen ei voisi olla cool.”

”Onhan meillä ihan mieletön Kaija Koo, joka tulee lavalle vaikka kävelykepin kanssa lonkkaleikkauksen jälkeen eikä anna kenenkään tai minkään himmentää loistoaan.”

Erinin toinen esikuva on Dolly Parton – fiksu, mutta naisellinen miljonääri ja lumoava laulunkirjoittaja. Dollyssa on vain yksi vika: hän ei tahdo kutsua itseään feministiksi.

Omaa persoonaansa ja henkilöbrändäystä Erin ei suostu suunnittelemaan tai laskelmoimaan.

”Joskus häpesin sitä, että olen hyvinkäyttäytyvä, ja kuvittelin, että minun pitää olla koviksempi menestyäkseni. Enää en suostu hyväksymään, että uskottavuus olisi kovuudesta kiinni. En ole mikään äijä, eikä minun tarvitse olla.”

Sen sijaan Erin aikoo olla oma kiltti mutta kupliva itsensä, ilman lokeroita.

”Tämänkin levyn kohdalla kriiseilin kylläkin hetken, voiko samalle albumille mahduttaa kappaleen lapsen ensimmäisestä koulupäivästä ja vaginasta. Onko se liian ristiriitaista? Jaksavatko nämä ajatukseni kiinnostaa ketään?”

Juuri ristiriitojen ansiosta ne jaksavat. Ne ristiriidat moni meistä tunnistaa. Erin on mielellään esimerkki siitä, että sama ihminen voi olla avoimesti seksuaalinen nainen ja omistautunut äiti. Kiltti ja määrätietoinen. Kaupallinen ja kunnianhimoinen. Lähteä juhlimaan festareille ja kiirehtiä kotiin. Jäädä kotipihan parkkipaikalla autoon jumittamaan vain, koska välillä – aika usein – on pakko hengitellä hetki ihan yksin, välitilassa.

”Sitä kaikkeahan se on, naisen elämä.”

Feminismi on Erinille tärkeä arvo, mutta hänelle ei riitä, että naiset saavat olla juuri mitä ja millaisia tahtovat. Kun yhden muotti murtuu, myös muiden vapaus lisääntyy.

Kahden pojan äitinä Erin on miettinyt, miten valtavien paineiden alla myös miehet kasvavat ja elävät – seksuaalisina suorittajina, mutta muutenkin.

Siksi hän on tahtonut kirjoittaa esimerkiksi Anna mun rakastaa -kappaleen, jossa perinteinen asetelma makuuhuoneeseen suostuttelevasta miehestä ja pehmiteltävästä naisesta on käännetty nurinkurin. On naisen vuoro kertoa, että on ihan ok, jos yhdyntä ei aina onnistu. Kukaan ei etsi robottia.

”Kun kirjoitimme tekstiä, hihkuimme sanoittajaparini Tiina Vainikaisen kanssa, että meillä on käsissämme kultakimpale! Emme kumpikaan muistaneet, että vastaavaa kappaletta olisi kuultu Suomessa koskaan.”

”Et arvaa, miten liikuttavalta sen jälkeen tuntui saada palautetta vaikkapa seitsemänkymppiseltä mieheltä, että hän tunnistaa, mistä laulan.”

”Heilutat kättä ja viipyilemättä/sä riennät nurkan taa//oot rääpäle vielä ja mistään et tiedä/mut ei oo kalliimpaa”

”Mikä tämä on?” Erinin kolmasluokkalaisen pojan katse on tuima, kun hän osoittaa tarraa Ronaldo-elämäkerran selässä. Tarrassa lukee Helsingin kaupunginkirjasto.

”Unohdin palauttaa kirjan ja jouduin ostamaan sen”, Erin tunnustaa lapselle nolona.

”Äiti”, poika sanoo vakavasti. ”Tuo on epäkunnioittavaa. Joku olisi tahtonut lainata kirjan Ronaldosta. Vaikka olet maksanut sen, me palautamme sen kirjastoon.”

Ei auta: Erin ja poika vievät kirjan takaisin kirjastoon.

Välillä Erin ei voi uskoa jälkikasvunsa oikeudentuntoa ja kypsyyttä: hän on luullut, että lapset ovat huolettomia sekopäitä, jotka palloilevat menemään kummempia miettimättä. Se ei ole pelkkä mutu-arvio, vaan Erin on tarkkaillut pieniä ihmisiä aina herkeämättä.

”Pidin lapsia kiehtovina jo paljon ennen kuin tulin äidiksi”, Erin kertoo.

”Hoidin lapsia mielelläni jo teininä. Heidän kummallinen logiikkansa ja tapansa tarkastella maailmaa ovat ainutlaatuista. Lapset ovat yksinkertaisesti äärettömän viihdyttäviä.”

Joskus Erin on jopa harkinnut työskentelevänsä lasten parissa. Aikanaan hän päätti, että jos sooloura ei lähtisi lentoon, hän laittaisi paperit sisään varhaiskasvatus- opintoihin. Miten siistiä olisi pitää huolta pienokaisparvesta päiväkodissa.

Ura lähti kuin lähtikin lentoon, joten Erinistä ei tullut päiväkodin tätiä. Lasten ihmeellisyyttä hän pääsi onneksi lopulta ihastelemaan omien lasten kautta.

”Ensimmäiset vuodet äitiys tuntui sadulta ja leikiltä”, Erin kuvaa.

”En ollut koskaan elämässäni leiponut kakkua tai tehnyt makaronilaatikkoa, ja yhtäkkiä aloin vain tehdä sellaisia juttuja. Välillä katselin ympärilleni ja naureskelin keskenäni, että who am I kidding?”

Kakkutaikinareseptit eivät kuitenkaan ole olleet äitiyden tärkein oivallus.

”Lapset ovat opettaneet minulle ennen kaikkea epäitsekkyyttä ja vastuullisuutta. Niitä voi toki oppia ilman perhettäkin, mutta minulle lapseni ovat toimineet väylänä niihin.”

Ennen kaikkea lapset maadoittavat – etenkin Erinin ammatissa, jossa toimenkuvana on säkenöidä palvovien katseiden kohteena tuhansien ihmisten edessä, viimeisen päälle laitettuna.

”Joskus olen mennyt loppuunmyydyn Helsingin-keikkani jälkeen metrolla kotiin ja alkanut kotona raapia kynnellä paskaa lapseni takapuolesta”, Erin tiivistää.

”Se on absurdi yhtälö, mutta mahtavaa. Kotiintulo on aina sellainen kakku naamalle.”

Tyyli: Sanna Silander

Meikki ja hiukset: Tintti Valanti

Juttu on julkaistu Trendissä 8/22.