Trendi

Kun Enni Remes erosi lestadiolaisliikkeestä, hän löysi omannäköisen elämän: ”En halunnut kasvattaa tytöstäni suurperheen äitiä”

Kun Enni Remes erosi lestadiolaisliikkeestä, hän löysi omannäköisen elämän: ”En halunnut kasvattaa tytöstäni suurperheen äitiä”
Kun Enni Remes oli au pairina Lontoossa, hän tunsi olonsa ensimmäistä kertaa vapautuneeksi. Siitä alkoi irtautuminen uskonyhteisöstä ja oman identiteetin rakentaminen.
Teksti |
Kuvat |
Julkaistu: 5.11.2022

"Sinä kesänä kuuntelin Suviseurojen saarnoja netistä. Kuuntelin niitä tarkemmin kuin jos olisin ollut seuroissa paikan päällä.

Toivoin, että sieltä olisi tullut jokin käänteen­tekevä saarna, joka olisi saanut mieleni muuttumaan, mutta sellaista ei tullut. Eräässä saarnassa puhuttiin siitä, kuinka ei voi uskoa, jos on punaiset tai siniset hiukset.

En tiennyt, itkeäkö vai nauraa. Permanentin sai ottaa, mutta hiuksia ei saanut värjätä. Omat mielipiteeni alkoivat painaa enemmän.

”Tajusin, etten halua kasvattaa tytöstäni suurperheen äitiä tai ison perheen vanhinta lasta, joka huolehtisi sisaruksistaan.”

Elettiin vuotta 2012. Olin 25-vuotias ja saanut juuri esikoistyttäreni. Olin kuulunut koko ikäni vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen, mutta minusta oli alkanut tuntua väärältä kasvattaa lapsia oppien mukaan.

Tajusin, etten halua kasvattaa tytöstäni suurperheen äitiä tai ison perheen vanhinta lasta, joka huolehtisi sisaruksistaan. Olin alkanut kyseenalaistaa lestadiolaisliikkeen ehkäisykieltoa ja rajoituksia osallistua kulttuuritapahtumiin. Petyin myös herätysliikkeen johdon tapaan käsitellä 2010-luvulla esiin tulleita hyväksikäyttötapauksia.

Ennen kaikkea tunsin, etten voinut olla kokonaisuudessa sellainen ihminen, joka oikeasti olin.

Aloin tehdä hiljaista irtautumistyötä. Puhuin asiasta silloisen puolisoni kanssa ja terapiassa, jossa kävin masennuksen ja ADHD-diagnoosin vuoksi. Olin koko elämäni pelännyt menettäväni uskon ja joutuvani kadotukseen, ja nyt olin asian kanssa vastakkain.

Pelkäsin päätyväni jotenkin moraalisesti rappiolle, jos irtautuisin liikkeestä. Terapeuttini toi perspektiiviä ja muistutti, että yhden siiderin juominen ei tee minusta alkoholistia ja vie pahoille teille.

Ennen eroilmoitustani kävin äitien ja vauvojen vapaamuotoisessa tapaamisessa. Tunsin oloni ulkopuoliseksi. Muut äidit puhuivat talonrakennushankkeista ja viidensistä ja kuudensista lapsistaan.

Erillisyyttä korosti sekin, että koin pukeneeni vauvanikin väärällä tavalla. Muiden vauvat oli puettu retrohenkisiin potkupukuihin, omani vaaleanpunaiseen tyllihameeseen.

Muut äidit olivat ystävällisiä, mutta minulle tuli vahva tunne, etten enää kuulunut siihen porukkaan.

Liikkeestä eroaminen ei ollut hetken päätös

Syksyllä 2012 päätimme silloisen aviopuolisoni kanssa irtautua liikkeestä.

Lähetin läheisille tekstiviestin. Kerroin, etten kokenut uskoa enää omakseni.

Oli iso kynnys irtautua liikkeestä, johon on kuulunut koko elämänsä. Raamattu- ja pyhäkoulut, seuroissa käyminen ja hartauskirjan lukeminen olivat olleet iso osa elämääni. Kasvoin itäsuomalaisessa lestadiolaisperheessä yhtenä viidestätoista lapsesta. Tiivis yhteisö toi lämpöä ja turvaa.

Elin lapsuuteni eräänlaisessa akvaariossa, jossa muu maailma oli vähän vieras ja pelottava. Koulun aloitettuani järkytyin, kun opettajallani oli isot korvakorut. Ajattelin, että jos käytti korvakoruja, ei päässyt taivaaseen.

Totuin varhain huolehtimaan sisaruksistani. Tunsin syyllisyyttä, jos sisarukseni tekivät jotain väärää ja olin ollut heistä vastuussa. Minut kasvatettiin olemaan esimerkkinä muille ja hyvä tyttö. Tunnollisena otin uskon sydämen asiaksi.

Nuoruudessa oli tietysti kokeiluja, kuten että katsoin elokuvan tai kuuntelin pop-musiikkia. Tein kuitenkin aina korjausliikkeen. Kävin ahkerasti kuuntelemassa saarnoja ja jaksoin taas olla tunnollisempi uskovainen. Syyllisyydentunto oli jatkuvasti läsnä.

”Kasvoin itäsuomalaisessa lestadiolaisperheessä yhtenä viidestätoista lapsesta. Tiivis yhteisö toi lämpöä ja turvaa.”

Kun lähdin 17-vuotiaana au pairiksi Lontooseen, näin ensimmäistä kertaa läheltä, millaista oli tavallinen arki lestadiolaisliikkeen ulkopuolella. Olin brittiperheessä, johon kuului yksinhuoltaja­äiti kahden lapsensa kanssa.

Tajusin, että lestadiolaisliikkeen ulkopuoliset ihmiset voivat elää hyvää ja onnellista elämää. Näin, kuinka perheen äidillä oli enemmän aikaa viettää lasten kanssa kuin suurperheen äidillä. Se oli ihmeellistä.

Lontoossa huoneessani oli televisio. Kamppailin ensin, voisinko katsoa sitä. Katsoin kuitenkin. Tiesin, että niin tekivät monet muutkin lestadiolaiset.

Oli sääntöjä, joita rikottiin salaa. Tietyt asiat oli helpompi salata, kuten television katsominen, toisin kuin hiusten värjääminen. Usein ajattelin, että olin muita huonompi uskova, kun esimerkiksi teatterissa käyminen houkutteli.

Englannissa kuitenkin huomasin, että lestadiolaisnuoret katsoivat elokuvia ja olivat paljon rennompia. Olin ollut paljon kiltimpi kuin moni muu herätysliikkeen nuori.

Tunsin oloni ensimmäistä kertaa vapautuneeksi.

Kuka oikeasti olen?

Eroilmoituksen jälkeen näkymätön raja-aita ei-uskovien ja oikeiden uskovien välillä oli kadonnut. Tajusin sen, kun seisoin Citymarketin kassalla ja katsoin nuorta naista. Olimme nyt samaa porukkaa eikä minun tarvinnut pelätä tai surra sitä, että nainen ei pääsisi taivaaseen. Vanhoillislestadiolaisen eksklusiivisen opin mukaan vain lestadiolaiset pääsevät taivaaseen.

Nyt minun ei enää tarvinnut miettiä taivasta ja helvettiä tai sielunvihollista, joka kuiskutteli olkapäällä vääristä ajatuksista. Tuolla hetkellä tunsin suurta euforiaa ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan.

Vanhempani hyväksyivät ratkaisuni, kuten myös myöhemmin avioeronikin, joka tapahtui neljä vuotta lestadio­laisuudesta eroamisen jälkeen. Kuopukseni oli silloin puoli­toistavuotias. Perheeni tiesi, että olin ollut kriittinen uskonasioiden suhteen. Ilmoitukseni ei tullut heille sokkina, sillä muutama sisarukseni oli jo irtautunut liikkeestä.

”Oloni oli ristiriitainen, vaikka tiesin tekeväni oikean päätöksen. Olisin halunnut olla se kuuliainen lapsi, joka ei tuota pettymystä vanhemmilleen.”

Osalle tuttavista irtautuminen tuli järkytyksenä: he olivat pitäneet minua kirkasotsaisena uskovaisena. Olinhan aina ollut kiltti ja kuuliainen ja noudattanut ohjeita.

Oloni oli ristiriitainen, vaikka tiesin tekeväni oikean päätöksen. Olisin halunnut olla se kuuliainen lapsi, joka ei tuota pettymystä vanhemmilleen. Oliko oikein, että minäkin lähden? Perheeseen tulisi taas yksi kadotettu lammas.

Vaatii usein ammattiapua rakentaa uusi identiteetti sen jälkeen, kun on viettänyt elämänsä tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä. Kävinkin terapiassa. Sain myös lohtua kirkossa käymisestä: tunsin siellä oloni hyväksytyksi.

”Perheeni tiesi, että olin ollut kriittinen uskonasioiden suhteen. Ilmoitukseni ei tullut heille sokkina, sillä muutama sisarukseni oli jo irtautunut liikkeestä.”

Välillä olin yksinäinen. Vanhat ystäväni eivät hylänneet minua, mutta elämäntilanteet ajoivat erilleen, eikä tuntunut luontevalta viettää aikaa yhdessä.

Jotkut puolitutut eivät enää olleet tuntevinaan, mutta en loukkaantunut tästä. Kohtaamistilanteet olivat luultavasti kiusallisia. Sain onneksi paljon tukea sisaruksiltani, jotka olivat jättäneet liikkeen.

Askel askeleelta rakensin uutta sosiaalista verkostoani. Hakeuduin Uskonnon Uhrien tuki ry:hyn, vaikka en missään vaiheessa varsinaisesti mieltänyt itseäni uskonnollisen liikkeen uhriksi. Sain yhdistyksestä vertaistukea ja ystäviä, samoin ADHD-liitosta ja vapaaehtoistöistä, joihin aloin osallistua.

Erikoisen taustani takia uusien sielunystävien löytäminen ei ollut helppoa. Vähitellen ystävyssuhteita silti syntyi.

Meni kuukausia, ennen kuin maistoin ensimmäisen kerran alkoholia. Minulla oli lestadio­laisuudesta irtautuneita kavereita, joiden kanssa kävimme baarissa tanssimassa. Olin kuvitellut maailman rajummaksi, kuten että baarissa kaikki ihmiset olisivat humalassa, mutta baarissahan käy paljon ihmisiä, jotka eivät juo ollenkaan.

Oli myös luontevaa viettää aikaa liikkeestä irtautuneiden sisarusten kanssa. Kukaan ei nauranut, kun risteilyllä mietimme, miten tilataan drinkki.

Arkielämässä muutos näkyi lopulta pienissä asioissa: pop-musiikin kuunteluna, livekeikoilla käymisenä ja elokuvien katsomisena.

Rovaniemeläinen Enni Remes kiinnostui seuraamaan uskonnollisista yhteisöstä irtautuneiden somekanavia ja päätti itsekin alkaa puhua avoimesti lestadiolaisuudesta TikTokissa. ”Jatkan liikkeen kommentoimista niin kauan, kunnes sen sisällä vallitsee tasa-arvo naisen ja miehen välillä.”

Ihanne hoikasta naisesta

Seisoin Anttilan meikkiosastolla ja tunsin tulleeni karkkikauppaan. Olin ensimmäistä kertaa meikkiostoksilla, ja ostin ripsivärin ja kauniin sävyisiä kynsilakkoja. Silmäilin ympärilleni hermostuneena ja pelkäsin, että joku tuttu uskova näkisi minut meikkiosastolla.

Harjoittelin kotona meikkaamista. Ripsiväriä laitettuani ihmettelin, että vaaleat ripseni olivatkin pidemmät kuin olin luullut. Punainen huulipuna taas näytti ensin oudon silmiinpistävältä ja pyyhin sen pois.

Meikkaamisesta tuli nopeasti tärkeä harrastus, ja aloin käyttää värikkäitä luomivärejä. Värjäsin myös hiukseni punaisiksi. Se tuntui yllättävän luonnolliselta ja omalta. Aloin muistuttaa ulkoisesti sitä värikästä persoonaa, joka tunsin olevani.

Kuva saunanraikkaasta naisesta, jota lestadiolaisuuden piirissä ihannoitiin, ei ollut koskaan vastannut sitä, millaiseksi tunsin itseni. Pidin siitä, että meikkaamalla saatoin leikitellä tyylillä: olla toisena päivänä rock, toisena hempeämpi. Meikkaaminen alkoi edustaa minulle vapautta: saatoin tuoda naiseuttani paremmin esille. Se oli ja on yhä ihanaa.

Kun nainen eroaa liikkeestä, se usein näkyy muillekin, sillä useat ohjeistukset kohdistuvat naisiin: meikkaaminen, korvakorut, hiustenvärjääminen. Miehillä ulkoinen muutos on usein pienempi.

”Kuva saunanraikkaasta naisesta, jota lestadiolaisuuden piirissä ihannoitiin, ei ollut koskaan vastannut sitä, millaiseksi tunsin itseni.”

Olen työstänyt paljon kehonkuvaani. Liikkeen sisällä tuntui olevan ihanne hoikasta ja urheilullisesta naisesta. En koskaan ollut sellainen. Seuroissa olin kookkaampi kuin muut, ja koulussakin minua kiusattiin osittain ulkonäköni, osittain vilkkaan persoonallisuuteni vuoksi. Nyt ajattelen, että voin olla isokokoinen ja kaunis.

Lestadiolaisliikkeen sisällä olen ollut huomaavinani, että synnytyksen jälkeen suurperheen äideillä on paine palautua nopeasti raskauksista entisiin mittoihin. Liikkeen sisällä on myös syömishäiriötä. Olen miettinyt, johtuuko se siitä, että pysymällä laihana nainen voi hallita kehoaan, johon muuten kohdistuu niin paljon ohjeistuksia.

En halua säälitellä liikkeen naisia, mutten voi hyväksyä sitä, että naisella ei ole täyttä oikeutta kehoonsa tai hän ei voi käyttää ehkäisyä. En myöskään hyväksy sitä, että naisia ei ole ollenkaan liikkeen ylimmässä johdossa eikä nainen voi toimia esimerkiksi saarnaajana.

Uskon edelleen Jumalaan, mutta olen tavallinen luterilainen kristitty. Uskoni ei ole kiinni siitä, käynkö kirkossa tai osallistunko uskonnollisiin tilaisuuksiin.

Tykkään veisata virsiä, ja kirkossa käyminen tuo hyvää oloa, mutta jos uskomiseen liittyy velvollisuuksia, kuten pullan leipomista tai talkoisiin osallistumista, ahdistun. On helpottavaa, ettei tarvitse jatkuvasti miettiä, mikä on syntiä ja mikä vie helvettiin. Tärkeämpää on, miten kohtelen lähimmäisiäni.

Ajattelen, että Jumala on olemassa, ja että hän on huumorintajuinen ja hyväksyy ihmiset sellaisina kuin he ovat. Voin joskus kiroilla, eikä se tarkoita, että joudun helvettiin.

Uskonnollinen taustani ja ADHD-diagnoosini vaikuttavat siihen, että olen välillä ahdistunut. Uskonnolliset saarnat helvetistä ja synneistä ovat vaikuttaneet minuun erityisen paljon herkkyyteni takia. Olen taipuvainen murehtimaan asioita ja pelkään herkästi pahinta. Joskus olen niin ahdistunut, että perun sovitut tapaamiset ja välttelen sosiaalisia kontakteja.

Se, että uskalsin lähteä, vaati paljon. En kuitenkaan missään vaiheessa ole katunut eropäätöstäni. Pelko helvetistäkin loppui yhteisöstä irtautumisen jälkeen.

Pelot eivät toteutuneetkaan

Lestadiolaistaustani on tuonut perspektiiviä elämään: tiedän, millaista on elää erilaista elämää ja kuulua vähemmistöön Suomessa. Hyväksyn sen, että suhde lestadiolaisuuteen elää koko ajan. On kausia, jolloin työstän asiaa enemmän ja jaksoja, jolloin en ajattele taustaani ollenkaan.

Lapsimyönteisyys, yhteisöllisyys, eri-ikäisten ihmisten kohtaaminen, lauluperinne, nuorten peli-illat – uskonnollisessa kasvatuksessa on ollut paljon hyvää. Omat lapseni olen kasvattanut rennon kristillisesti. Luen lapsilleni iltarukouksen, ja toisinaan luemme lasten Raamattua. Olen kuitenkin korostanut lapsilleni, ettei tarvitse uskoa, jos ei halua, mutta usko voi tuoda elämään paljon hyvää ja antaa lohtua.

Pelkäsin, että irtautumisen jälkeen muutun eri ihmiseksi, mutta elämä ja elämäntyylini ovat pysyneet samana. Elän rauhallista elämää. Olen vain vapaampi tekemään asioita, jotka kiinnostavat minua, kuten työskentelemään pluskokoisena mallina, tekemään meikkivideoita somessa tai käymään teatterissa. Enää ei tarvitse miettiä, mitä jos jään kiinni teatterikäynnistä tai rahapelin pelaamisesta.

”Olen vain vapaampi tekemään asioita, jotka kiinnostavat minua, kuten työskentelemään pluskokoisena mallina, tekemään meikkivideoita somessa tai käymään teatterissa.”

Minulla oli myös pelko, että avioeron jälkeen elämä olisi pilalla. Nykyisin ymmärrän, että eroja tapahtuu eri syistä ja ne syyt ovat yksityisiä. Eikä sekään pelko ole toteutunut, että minusta olisi tullut alkoholisti!

Kaikkien elämän ei tarvitse mennä niin, että on omakotitalo ja auto pihassa. Yhtä lailla voin elää hyvää elämää kahden lapsen vanhempana kerrostalossa omistamatta autoa. Mikään ei ole toista parempi.

Sen tiedän, että kymmenen vuotta sitten valitsemani tie on oikea: haluan antaa lapsilleni kaikki mahdollisuudet maailmassa, en rajata matkaa yhteen uskonnolliseen polkuun.”

Juttu on julkaistu Trendissä 02/2022.

Kommentoi +