”En osaa olla äiti. Väistelen lasten tunteita ja läheisyyttä, ahdistun aikatauluista, läksyjen kuulustelusta ja yövalvomisista. Sen sijaan olen aina ollut hyvä työssäni. Olen tehnyt asiantuntijatyötä antautuen ja aikataulutta, johtanut ihmisiä vaikeissa tilanteissa ja kokenut itseni tärkeäksi – ja pysynyt poissa kotoa.

Minulla on kaksi lasta. Nuorempi on neljä ja esikoinen, herkempi, kymmenen.

Erosimme mieheni kanssa, kun esikoiseni oli viisivuotias. Parisuhde väljähtyi ja kuoli. Perhe meni rikki. Samaan aikaan jotakin meni rikki esikoisessa. Iloisesta tytöstä tuli hiljainen ja vetäytyvä. Minä pakenin töihini. Niitä ymmärsin, lapseni tunteita en.

Kaksi vuotta sitten sain unelmatyön sisältöjohtajana mediayhtiössä. Työni sisälsi runsaasti kehitystehtäviä, vaatimuksia ja muuttuvia tilanteita. Nautin. Nyt ajetaan maaliin ja lujaa! Olin myös rakastunut, kotona odotti ihana uusi parisuhde ja touhukas kuopus.

Esikoisen haasteet kasvoivat samaa tahtia työkiireitteni kanssa. Monista käytännön asioista, kuten kenkien sitomisesta, peseytymisestä tai hiusten harjaamisesta, tuli vaikeaa. Hän ei halunnut tai osannut tai halunnut osata. Murkkuikä? Ehkä. Kapinaa? Ehkä. Masennusta? Ei kai. En tiennyt. En ollut koskaan kotona.

Sain itkuisia puheluita kesken muutosneuvotteluiden, työhaastatteluiden ja strategiakokousten: lapsi oli eksynyt tutulta koulumatkalta, unohtanut kirjansa, kadottanut bussikorttinsa, hanskansa, reppunsa, milloin mitäkin. Lopulta hän ei juuri halunnut nousta sängystä eikä lähteä kouluun, pelasi ja pysytteli huoneessaan.

Tulin tuskaiseksi. En voi olla näin paljon poissa kotoa. Minun on autettava lastani arjessa, vietettävä aikaa hänen kanssaan, puhuttava. Jotakin on tehtävä.

Tilannetta oli vaikea ottaa puheeksi töissä ja johtoryhmässä. Muilla ei ollut vastaavaa elämäntilannetta ja kun aiemmin keskustelin työn vaatimuksista, palaute tuntui lähinnä vähättelyltä eikä mikään muuttunut. Sen sijaan sain enemmän projekteja, tuplaten kokouksia ja lisää kierroksia. Kokoukset ja tehtävät ajoittuivat usein lapselle tärkeisiin aamun ja iltapäivän hetkiin.

Irtisanouduin täydestä vauhdista, urani huipulta. En nähnyt muuta vaihtoehtoa. Tuska lapsen hyvinvoinnista kasvoi niin suureksi ja joustoa työssä ei ollut.

Päätös tuntui pahalta. Tipahdin identiteettini ulkopuolelle, sillä tuntui, etten osaa muuta kuin työni. Mitä minä nyt teen? Samalla heräsi katkeruus siitä, miten voi olla mahdollista, että johtajuutta ja perhettä ei voi yhdistää joustavasti. Miksi joudun valitsemaan?

Johtajuuden ja vanhemmuuden yhdistäminen on vaikeaa. Näin suoraan sanoo työn ja perheen yhteensovittamista monista eri kulmista ja eri maissa tutkinut professori Anna Rönkä.

”Suomessa yritykset kertovat olevansa perheystävällisiä, mutta käytännössä toimitaan toisin”, Rönkä toteaa.

”Johtajalta saatetaan edellyttää esimerkiksi, että hän on koko ajan tavoitettavissa ja kaiken päällä. Kokoukset ajoitetaan lasten hoitamisen kannalta hankaliin aamujen ja iltapäivien hetkiin. On selvää, etteivät pienten lasten vanhemmat voi sitoutua tällaiseen työkulttuuriin.”

Röngän mukaan vanhemmuuden ja johtajuuden yhdistäminen vaatii isoja muutoksia.

”Työsuorituksia, uramenestystä ja taloudellisia arvoja painotetaan ja arvostetaan yhä vanhemmuuden, hoivan ja lasten kustannuksella. Tästä syystä etenkin naiset päätyvät lykkäämään lasten hankintaa ja joustamaan urastaan. Työkulttuurimme ei tue intensiivistä, läsnäolevaa vanhemmuutta.”

Rönkä heittää pallon työpaikoille, sillä vanhempien on vaikea paeta riittämättömyyden tunteitaan.

”Lasten sairastumiset, huolet tai kuljettamiset eivät katso palaverikalenteria, joten työssä täytyy olla liikkumavaraa ilman, että oma vastuu tai rooli katoaa.”

”Työaikoja kannattaisi miettiä nykyistä enemmän vanhempien näkökulmasta. Tämä tukisi vaativien tilanteiden yhteensovittamista ja jaksamista. Yritysten brändeille tekisi myös hyvää se, että johtoryhmissä olisi pienten lasten äitejä.”

Jäin kotiäidiksi neljäksi kuukaudeksi. Taloudellisesti tilanne on vaikea. Joudumme tinkimään harrastuksista ja hankinnoista, sillä palkkani ei ollut suuri ja menoja oli jo valmiiksi. Edelleen tunnen katkeruutta, mutta samaan aikaan myös outoa hyvää oloa. Päätös oli oikea.

Olen oppinut olemaan äiti.

Olen luonut lapselle rutiineja: hiukset harjataan suihkun jälkeen illalla ja herätessä aamulla, näin sidotaan kengännauhat. Olen auttanut läksyissä ja ollut vastassa koulupäivän jälkeen. Suhteemme on lämpimämpi kuin aiemmin. Tyttäreni ei lukittaudu enää huoneeseensa, vaan hän on puhelias ja iloinen. Koulu sujuu.

Aloitin hiljattain työt yrittäjänä. Ymmärsin, että äitiyden ja vaativien töiden yhteensovittaminen meidän perheessämme vaatii myös minulta uusia rutiineja ja rajat. Nykyisin meillä on päivittäiset puhelinsoittoajat, joilla varmistan, että lapsi hoitaa läksyt ja välipalat. Omalla työlläni on myös työaika: minun ei tarvitse olla käytettävissä kellon ympäri.

Rönkä pitää rutiinien pohtimista hyvänä. Hän kannustaa johtajaäitejä etsimään tukea arjen pyörittämiseen ja muuttamaan kulttuuria ja asenteita työpaikoilla:

”Nainen voi olla sekä äiti että johtaja, mutta se onnistuu vain, jos perheellä on hyvät tukiverkot, vastuu on parisuhteessa jaettu ja täydellisen vanhemmuuden ajatuksesta luovutaan. Ja siellä töissä ja johtoryhmissä ei laiteta niitä kokouksia kello kahdeksaan tai neljään eikä vaadita jatkuvaa, kaiken kantavaa läsnäoloa.”

Elämänvaiheiden tarkkanäköisestä johtamisesta voi tulla seuraava yritysten menestystekijä. Sen Rönkäkin tiedostaa. Kun sekä kodin että työn vastuut ovat tasapainossa, ja kun tiedän, että työ joustaa, riittämättömyyden tunne pysyy hallinnassa. Silloin olen valmis vaativiinkin tehtäviin. Sillä rehellisesti sanottuna riittämättömyyden kanssa me äidit kamppailemme varmasti jollakin tavalla aina.”äitiyden ja vaativien töiden sovittaminen yhteen vaatii minulta uusia rutiineja ja rajat.”

Juttu on julkaistu aiemmin Kauneus ja Terveys -ehdessä 05/2023.