”Tajusin heti, että nyt kävi huonosti. Vartaloni lävistävä kipu vei lähes tajun. Suustani purkautuva huuto repi jokaista soluani. Kun ystäväni pääsivät luokseni, he ajattelivat, että olen kuolemaisillani.

Maaliskuinen kevättalven päivä yhdeksän vuotta sitten oli ollut huumaava. Olimme moottorikelkkailleet kavereideni kanssa Juupavaarassa, kun tipuin kelkkani kyydistä peili­kirkkaalle jäälle. Ymmärsin heti, etten pysty liikuttamaan jalkojani.

Aloin ohjeistaa ystäviäni. Kerroin, että olen halvaantunut. Vannotin, että he eivät saa koskea tai siirtää minua. Yksi laittoi päälleni lämpöpeitteen. Sen jälkeen pyysin heitä soittamaan kännykästäni death metallia. Siten sain ajatukseni pois kivusta.

Kun ensihoitajat saapuivat, he ihmettelivät, kuinka pystyin yhä puhumaan. Minut vietiin sairaalaan ja leikattiin välittömästi. Selvisi, että lannerankani oli vammautunut ja yksi selkänikamistani oli selkäytimessä. Oli onneni, että kaikki toimivat onnettomuustilanteessa niin hyvin kuin mahdollista. Olin myös loistavassa kunnossa, koska harrastin aktiivisesti maastopyöräilyä ja kävin salilla.

Kun kirurgi tuli tapaamaan minua leikkauksen jälkeen, hän sanoi, että minun olisi varauduttava siihen, etten enää kävele. Vastasin, että siitä en tiedä, mutta mäkeä tulen vielä alas maastopyörällä. Vieressä seissyt äitini pudisteli päätään.

Alkoi kuntoutusjakso, joka on ajatuksissani suurimmaksi osaksi sumua. Olin voimakkaissa hermosäryissä ja lääkkeissä. Mieleeni on kuitenkin piirtynyt muutama kirkas hetki. Kuten päivä, jolloin tapasin fysioterapeuttini. Myös hän totesi, ettei kuntoutuskaan välttämättä saa minua kävelemään. Uhosin, että tähän en jää.

Parin tapaamisen jälkeen pyysin, että fysioterapeuttini auttaisi minut juoksumatolle. Hän näytti epäilevältä, mutta suostui. Kannattelin itseäni käsivoimilla, mutta pystyin tekemään matolla pieniä heittoaskelia.

Näin fysioterapeuttini katseen: tiesimme molemmat, että käveleminen on mahdollista. Muutama kuukausi onnettomuudesta otin ensimmäiset, huterat askeleeni.

Olen aina ollut itsepäinen oman polkuni kulkija. Tämä on näkynyt hyvässä ja pahassa, mutta toipumisessa jääräpäisyyteni oli puolellani. En kavahda haasteita. Olin murtanut selkäni aiemminkin, sairastanut syövän ja menettänyt parhaan ystäväni haimasyövälle.

Ajattelen, että kaikki, mitä tapahtuu, on osa prosessia. Olemme jatkuvassa liikkeessä ja muutoksessa, jossa merkittävässä osassa ovat ajatukset ja tarina, jota kerromme itsellemme ja itsestämme. Tekemiseensä on uskottava, jotta kehitystä tapahtuu. Jos ajattelee, että ei pysty, ei pysty. Ensin on saatava kuntoon mieli, sitten teot.

Vastoinkäymiseni saivat minut ottamaan elämäni entistä hanakammin käsiini. Pidän huolta itsestäni, ja en käytä alkoholia, polta tai käy baareissa. Pyrin nukkumaan kahdeksan tuntia yössä ja syömään mahdollisimman puhdasta ja prosessoimatonta ruokaa. Selkävammani on pysyvä, joten kuntoutan itseäni päivittäin kuntosalilla, kävelemällä tai pyöräilemällä. Tämä on pakollista, jotta pystyn tekemään töitä. On päiviä, kun olen todella kipeä, ja päiviä, kun kaikki toimii.

Aloitan aamuni kuuntelemalla YouTubesta inspiroivia puhujia, koska haluan kehittyä ja oppia. Muutenkin annan panokseni innostavalle tekemiselle, kuten maastopyöräilijöiden valmentamiselle. En tuhlaa aikaani mihinkään, joka vie enemmän kuin antaa. Olemme kokonaisuuksia, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Tämä ei tarkoita, että elämäni olisi pelkkää juhlaa. Tasapainoilen loppuikäni selkäkipujen ja mieleni kanssa. Varsinkin yöt ovat vaikeita, koska paniikkikohtaukset iskevät usein silloin. Tällöin pyrin tasaamaan hengitystäni ja paikallistamaan, mistä paha olo syntyy. Jos se on jotain, johon voin vaikuttaa, teen sen, ja jos ei, yritän päästää irti.

Olen työskennellyt valokuvaajana parikymmentä vuotta. Se on intohimoni ja kutsumukseni. Haluan kuvillani auttaa ihmisiä löytämään voimansa. Siksi opiskelin vastikään myös ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi. Tahdon esimerkilläni näyttää, että menneissä ja jossittelussa ei kannata roikkua.

En elä tai tee valintojani pelosta käsin. Siksi harrastan yhä tavoitteellisesti maastopyöräilyä. Se on sydämeni asia, gut feeling. Vauhtilajit, luonto ja samanhenkinen yhteisö saavat meditatiiviseen tilaan. En juuri ajattele tulevaisuutta vaan keskityn hetkeen. Vaikka matkani on ollut melkoinen, en vaihtaisi hetkeäkään.”

Juttu on julkaistu Trendissä 8/2023.