Helsinkiläinen Elina Viinamäki on tuore kirjailija. Hänen talvella julkaistu novellikokoelmansa Vaimoni ja muita henkilökohtaisia asioita on saanut hyvän vastaanoton. Kirjan suorasukaiset, arjesta ja ihmisen päänsisäisistä aivoituksista ammentavat tarinat tarjoavat jotain uutta ja yllättävää.

Hyvä palaute tuottaa Elinalle iloa, samoin ajatus uudesta elämänvaiheesta. Tärkeintä hänelle on kuitenkin äitiys.

”Olen miettinyt matkaani kirjailijaksi. Jos se olisi tapahtunut vuosia sitten, pitäisin kirjan kirjoittamista ehkä elämäni merkittävimpänä tekona, mutta kun se tapahtui nyt, asetan lapseni ehdottomasti ykköseksi”, keväällä viisikymmentä täyttävä Elina Viinamäki sanoo.

Päivätyönään Elina opettaa. Hän valmentaa opiskelijoita ammatilliseen koulutukseen Stadin ammattiopiston Valma-ryhmässä.

Elina Viinamäellä ja hänen muusikkomiehellään on kolme lasta: 22-vuotias tytär ja parikymppinen poika. Kahdeksan vuotta sitten sisarukset saivat vielä pikkuveljen.

Perheen kerrostalokoti Pikku Huopalahdessa on kodikas: ripaus rustiikkia ja antiikkia, vanhaa ja uutta. Eteisaulasta avautuu näkymä avaraan olohuoneeseen, joka jatkuu kulman taakse ruokailutilaan ja kompaktiin keittiöön.

Ruokailutilaa somistavat pitkä ruokapöytä, komea peilisenkki ja kattoon kurottava Lundian kirjahylly.

”Lähes kaikki huonekalut on hankittu kirpputorilta tai saatu lahjoituksena. Matot, ryijy seinällä ja osa antiikista ovat lapsuudenkodistani”, Elina kertoo.

Joulukuisena iltana 2011 Elina Viinamäen perhe menetti räjähdysmäisessä tulipalossa kaiken. Niin ikään Pikku Huopalahdessa sijainnut koti tuhoutui irtaimistoa myöten.

Mitään ei ehditty pelastaa.

Palo sai alkunsa plyysisohvalle tipahtaneesta lampusta tyttären huoneessa. Pudonnut lamppu nostettiin sohvalta pois ja kaikki näytti olevan kunnossa, mutta salakavalasti ja huomaamatta kuumuus sohvassa alkoi kyteä, kunnes leimahti liekeiksi.

Tuli levisi nopeasti huoneen vieressä sijainneeseen siivouskomeroon. Sen hyllyillä oli vanhoja maalipurkkeja ja muita helposti syttyviä kemikaaleja, jotka yhdessä ilmastointikanavasta puhaltaneen ilmavirran kanssa saivat palon etenemään vimmaisesti.

Sinä iltana tuuli oli Helsingin seudulla navakkaa.

”Ehdimme lasten kanssa vain paeta nopeasti porraskäytävään ja sulkea oven perässämme”, Elina muistelee traagista iltaa.

”Kävelimme alas portaita ja kuvittelin olevani rauhallinen.”

Elina soitti hätäkeskukseen, kertoi osoitteen ja missä kerroksessa palo oli.

Lapset alkoivat töniä häntä: ”Äiti, sä sanoit ihan väärin.”

”Olin jotenkin itseni ulkopuolella kuin elokuvassa, kunnes havahduin, että se tapahtuu ihan oikeasti meille.”

Kohta kun Elina ja lapset olivat ehtineet ulos, heidän kotinsa ikkunat räjähtivät rikki ja tulenlieskat löivät niistä ulos. Samaan aikaan Elinan aviomies oli Meilahden kallioilla iltalenkillä koiran kanssa.

Perheenisä kuuli räjähdyksen ja ääntä ihmetellen kiiruhti kotiin. Kun mies näki vaimonsa ja lapsensa yöpaidoissa paljain jaloin, hän kauhistui.

Elina kehuu aviomiestään, joka järkytyksestään huolimatta osasi toimia yllättävässä tilanteessa. Samana iltana perheelle järjestyi sosiaalitoimen tuella väliaikainen koti ruoholahtelaisesta hotellista ja taksimatka perille.

Matkalla hotelliin lapsia alkoi naurattaa, kun he huomasivat äitinsä virttyneen yöpaidan etumuksessa tekstin: My home is my castle. Kotini on linnani. Lause tuntui niin absurdilta, että Elinaakin alkoi hervottomasti naurattaa.

Mies melkein suuttui ja kehotti perhettä jättämään nauramisen vähemmälle. Hän suri syvästi palossa menetettyä kotia.

”Minä taas yritin omalla hilpeydelläni pitää mielialaa korkealla. Halusin, että lapsilla olisi turvallinen ja hyvä olla.”

Huumori on ollut Elinalle muutenkin luonteva tapa suhtautua tragediaan. Kun hän heti tulipalon jälkeen teki kierroksen asunnossa, hän harmitteli, ettei ollut ottanut kameraa mukaansa.

”Olisin halunnut ottaa kuvia räjähtäneestä televisiosta, josta roikkui johtoja, tai mutkalle sulaneesta vedenkeittimestä. Ne olivat kuin taidetta”, kuvaamista harrastava Elina kertoo nauraen.

Paloa seuraavana päivänä Elinan sisar tuli hotelliin neljän vaatekerran kanssa ja antoi käteistä rahaa, jotta kotinsa menettäneet voisivat mennä syömään.

Hotellista perhe pääsi muuttamaan väliaikaisesti sisaren käytössä olleeseen virka-asuntoon Viikkiin ja sieltä joulun jälkeen nykyiseen kotiinsa.

Uusi koti oli tyhjä. Sosiaalitoimesta annettiin ensiapua, läheiset auttoivat ja lasten Steinerkoulu pisti keräyksen pystyyn. Koulun kautta myös paikallinen Lions Club tarjosi apua.

”Saimme muiden oppilaiden vanhemmilta ja opettajilta kaikkea tarpeellista, ruokailuvälineistä alkaen. Lions Club lahjoitti meille tietokoneen ja lapsille Play Stationin. Olimme häkeltyneitä kaikesta avusta”, Elina Viinamäki muistelee.

Lue myös: Kirjailija Kristiina Vuori menetti perheen ympäriltään: ”Ystävät ovat nyt todella tärkeitä”

Elämä jatkui. Arjen järjestäminen alusta asti uudelleen ja käytännön asioiden hoitaminen vei Elinalta aikaa ja energiaa. Siinä tohinassa ei ehtinyt surra eikä pohtia kodin ja omaisuuden menettämistä.

Kun tragediasta oli kulunut noin kaksi vuotta, perheeseen syntyi kolmas lapsi ja elämä alkoi näyttää ihan hyvältä.

Jossain vaiheessa Elinan mieleen alkoi kuitenkin hiipiä piinaavia ajatuksia tulipalosta. Entä jos hän olisi pilannut kaiken ja jotain peruuttamatonta olisi tapahtunut?

”Mietin, pystynkö enää luottamaan itseeni ja toimintakykyyni, jos jotain vastaavaa sattuisi uudelleen.”

Sydän hakkasi, kädet tärisivät ja vatsaa kuristi, Elina kuvailee ahdistuksen aiheuttamia fyysisiä tuntemuksiaan.

”Yritin muistuttaa itseäni siitä, että olimme onnekkaita. Selvisimme tulipalosta loppujen lopuksi ihan hyvin. Mutta siitä ei silloin ollut apua.”

Elina pudistelee päätään ja hymähtää, että hänen traumansa oli se, mitä ei todellisuudessa tapahtunut. Perhe selvisi vahingoittumattomana.

Elina meni lääkäriin, sai parin viikon sairausloman ja mieltä tasaavan lääkekuurin. Energia ja positiivinen elämänasenne palautuivat pikkuhiljaa.

Nyt kun tragediasta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta, Elina hämmästelee, miten nopeasti hän lopulta sopeutui tilanteeseen.

”Aloin miettiä, mitä positiivista tapahtumassa voisi olla. Ymmärsin, miten vähän ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen.”

Lapsuus- ja nuoruusvuotensa Elina Viinamäki vietti Sallassa, Lapissa lähellä Venäjän rajaa. Perhe asui koulun vieressä opettajien asuntolassa. Elinan äiti oli opettaja, isä käsistään kätevä työmies.

Kolme vuotta sitten menehtynyt isä oli Elinalle esikuva ja elämän tärkein ihminen.

”Isäni oli äänekäs pohjalainen, ylpeä ja huumorintajuinen. Iso persoona.”

Jos joku Elinan koulukavereista teki jotain kiellettyä, oli rikkomassa tai kiusaamassa, Elina uhkasi kertoa isälleen.

”Silloin kaikki kalpenivat”, Elina muistelee hymynkare huulillaan.

”Elämä Sallassa oli mutkatonta. Sellaista elämäntyyliä kaipaan tässä kontrolloidussa yhteiskunnassa. Onnekseni olen perinyt isältäni auktoriteettien vastustamisen.”

Vaikka Elinan isällä ei ollut koulutusta, ei pysyviä eikä hyviä työpaikkoja, hän eli täyden ja onnellisen elämän.

”Isä hoiti minut ja siskoni pienestä asti. Hän oli koti-isä, kun äiti oli töissä. Isä teki ruuat, siivosi, pesi pyykit ja osasi myös ommella vaatteita. Isäni nikkaroi meidän entiseen kotiimme melkein kaikki huonekalutkin.”

Huonekalujen tuhoutuminen tulipalossa oli surullista, mutta samaan aikaan Elina koki kaiken menettämisen vapauttavaksi. Hän pääsi irti omistamisen kahleista.

”Materian voi aina korvata. Mukaamme emme sitä kuitenkaan saa, kun jätämme tämän elämän. Teimme tietoisen päätöksen, ettemme käyneet palon jälkeen penkomassa jätelavalle päätyneitä tavaroitamme. Emme edes kävelleet lavan ohitse.”

Tulipalo muutti radikaalisti Elinan maailmankuvan.

”En halunnut olla enää ihminen, jota tietty rekvisiitta määrittää. Tänä päivä olen tarkka ja harkitsen pitkään, onko jonkin tavaran ostaminen oikeasti tarpeellista.”

Elinan ajatukset palaavat takaisin isään. Hän eli 80-vuotiaaksi omistamatta mitään erityistä. Hänelle riittivät pelikortit.

Elinan lapset oppivat tuntemaan persoonallisen isoisänsä hyvin ja kutsuivat häntä äijäfeministiksi.

”Sellainen isäni oli. Hänelle naiset ja miehet olivat tasavertaisia. Isä oli mutkaton, aina läsnä ja huolehtiva. Hän otti ilon irti elämästä ja tyytyi siihen mitä oli.”

Sallassa Elina alkoi harrastaa kirjoittamista. Pieni koululainen raapusti päiväkirjaansa tarinoita oikeasti tapahtuneista asioista, mutta niissä seikkaili aina joku muu kuin hän itse.

Päiväkirjamerkintöjä Elina Viinamäki tekee edelleen silloin tällöin, mutta varsinaisen kirjoittamisen hän päätti aloittaa runoista. Hän halusi kirjoittaa pelkistettyjä tarinoita mutta huomasi pian, etteivät ne olisi runon kieltä.

Romaanikaan ei tuntunut luontevalta.

”Romaanin kirjoittamisesta sain rimakauhun. Ajattelin, että jos en pysty kirjoittamaan kuin Dostojevski, en kirjoita ollenkaan. Tai jos en hallitse filosofista kiteytystä, niin turha yrittää sellaistakaan. Hyödytöntä olisi edes aloittaa, jos puuttuu Pentti Saarikosken elämäntapa ja -kokemus. Tuntui mahdottomalta ylittää omia kriteereitäni.”

Luominen oli tuskallista kunnes ajatus novelleista kirkastui.

”Novelli tuntui minulle parhaalta kirjoittamisen muodolta. Novelli on vapaa – teksti voi olla lyhyt tai pitkä kuin pienoisromaani tai kaikkea siltä väliltä.”

Kun hän löysi oman tapansa kirjoittaa, tekstejä kertyi nopeasti.

”Nyt niitä on tallessa jo toisen kokoelman verran.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 5/2021.