Elina, 34, halusi lapsen, vaikka hänellä on vakava CP-vamma – sitten löytyi pariskunta, jolla oli sama haave

Ӏitiys on ollut haaveeni lapsesta saakka, samoin perinteinen ydinperhe. Kun nuorempana puhuin haaveestani muille, jotkut kyseenalaistivat sen vaikean CP-vammani vuoksi.

Tarvitsen apua lähes kaikissa arkisissa toimissani. Sen lisäksi minulla on puhevamma ja käytän viestintään kommunikaattoria. 

Aloin vähitellen uskoa kyseenalaistavia ääniä. Haave omasta lapsesta ei kuitenkaan kadonnut mihinkään: minulla on rakkautta annettavana. 

Aikuisiällä aloin miettiä muita vaihtoehtoja perheellistymiseen kuin ydinperhe, ja kun tutustuin kumppanuusvanhemmuuteen, se tuntui hyvältä vaihtoehdolta. 

Helsinkiläinen Elina Ino on aina tiennyt, ettei hänen vammansa ole periytyvä. ”Sen sijaan raskausaikana stressasin, ovatko vammasta johtuvat pakkoliikkeeni lapselle vaaraksi, mutta Naistenklinikan työntekijä rauhoitteli jo raskautta suunniteltaessa: lapsi on turvassa kohdussa.”

Ennen kuin lähdin prosessiin, perehdyin hyvin siihen, mistä on kyse.

Kumppanuusvanhemmuudessa sovitaan toisen vanhemman tai toisen perheen kanssa siitä, että muodostetaan yhdessä turvallinen aikuisverkosto lapsen ympärille, ilman romanttisia tunteita.

Koska kumppanuusperheen osapuolet sitoutuvat lapsen elämään loppuiäksi, on tärkeä pohtia, näkevätkö kaikki maailman samalla tavalla, vai tuleeko eteen jotain kynnyskysymyksiä, jotka saattavat muodostaa myöhemmin ongelmia. Kumppanuusperheen arkea voisi verrata eroperheen arkeen.  

Vanhemmuuskumppanin etsiminen ei käynyt nopeasti, vaan etsin itselleni sopivia tyyppejä kolme vuotta. Lopulta eräs pariskunta vastasi ilmoitukseeni Facebookin kumppanuusvanhemmuusryhmässä. Meillä oli samanlaiset arvot, ja kemiamme kohtasivat. Lisäksi he eivät koskaan epäilleet, etteikö minusta olisi vanhemmaksi. Tämä toi lohtua silloin, kun itse kyseenalaistin itseäni.

Vaikka tunnuimme sopivan yhteen, emme hätiköineet. Tutustuimme puoli vuotta, ennen kuin aloimme yrittää raskautumista. 

Nyt minä olen äiti, ja lapsen toisia vanhempia kutsumme isiksi ja mammaksi.

Raskautuminen on kokemus, jota en tahdo juuri muistella.

Odotusajasta puolestaan annetaan mielestäni herkästi liian ruusuinen kuva. Oksensin puoli vuotta päivittäin, ja minua sattui kaikkialle. Liikkumisestani tuli hankalampaa, ja tarvitsin entistä enemmän apua. Sain kotiin nostolaitteen auttamaan siirtymisiä, ja kävimme sosiaalityöntekijöiden kanssa läpi, minkälaisia tukitoimia on saatavilla. 

Haasteista ja kivuista huolimatta rakastin kehoani, sillä se oli viemässä minut kohti unelmaani ja kykeni kantamaan lapsen. Huomaan olevani nyt enemmän kateellinen odottaville perheille, kuin mitä olin ennen raskautta. Haasteista huolimatta haluaisin olla uudestaan raskaana. 

Vaikka olin onnessani, odotusaikaa varjosti pelko. 

Raskauteni oli riskiraskaus, muttei vammani vuoksi, vaan raskausajan diabeteksen. Mietin: Entä jos saan keskenmenon? Entä jos lapsi kuolee kohtuun? 

Monet vammattomat pelkäävät, että lapsi syntyykin vammaisena. Minun CP-oireyhtymäni periytyminen ei ole todennäköistä, ja tiesin, että vaikka lapsi olisikin jollain tavalla vammainen, se ei olisi surkuttelun aihe. Ainakin voisin olla lapselle tukena eri tavoin kuin vammaton, sillä tiedän kokemuksesta, mitä vammaisena oleminen on.

Suurin pelkoni oli ja on edelleen: Entä, jos minun ei anneta pitää lasta? Sellaisesta asiasta moni vammaton perhe ei joudu keskustelemaan. 

Pelko lapsen viemisestä ei ole tuulesta temmattu. Ensimmäinen neuvolan hoitajamme meni heti vaihtoon, sillä hän puhui vain avustajalleni – myös tilanteissa, joissa isi ja mamma olivat läsnä.

Sosiaalityöntekijät epäilivät ennen raskautta, selviäisinkö perhearjesta.

Muutamat tuntemattomat ihmiset ovat tehneet lastensuojeluilmoituksen vain sen perusteella, että olen vammainen, tietämättä mitään arjestamme. Tämä ei ole lievittänyt pelkoa. 

Fyysisen avuntarpeeni takia avustajat ovat arjessani tiiviisti läsnä. He tekevät 3-vuorotyötä, ja yhden avustajan vuoro on lähtökohtaisesti 8 tuntia. Sosiaalityöntekijöitä huoletti jo ennen lapsen syntymää se, toisiko useamman avustajan vuoro päivässä liikaa vaihtuvuutta lapsen arkeen. Heidän on ollut hankala käsittää, mikä on avustajan rooli.

Ilman avustajiani en voisi olla äiti. Avustajat eivät kasvata lasta tai päätä hänen elämästään, vaan auttavat asioissa, joihin en kykene. He vaihtavat vaipan ja asettelevat lapsen niin, että voin ruokkia tämän. 

Olen miettinyt, mitä tekisin, jos avustajat eivät jonain päivänä tulisikaan töihin.

Toistaiseksi kaikki on mennyt kuitenkin hyvin. Avustajien rekrytoiminen ei ole hankaloitunut, ja kaikki ovat mukautuneet uuteen arkeen. Meillä on hyvä puheyhteys, eivätkä roolit ole olleet epäselvät. Väsyneistä ja haastavistakin hetkistä on selvitty huumorilla.  

Kun sosiaalityöntekijät ovat nähneet, miten hyvin arkeni pyörii avustajien kanssa, he ovat alkaneet uskoa kykyihini. Vaikka heidän pelkonsa oli tietyllä tapaa aiheellinen ja ymmärrettävä, oli se silti ylimitoitettu. Ennakkoluulot johtuivat vammaisuuteen liitetyistä mielikuvista, ei siitä, millainen minä olen ihmisenä.

Sosiaalityöntekijöiden kanssa on tärkeä pyrkiä hyvään puheyhteyteen, sillä lopulta he eivät mahdollisista haasteista huolimatta halua hankaloittaa arkeani, vaan löytää yhteisiä ratkaisuja sen helpottamiseksi. 

Elina Inolle vertaistuki on ollut tärkeä asia äitiydessä. ”Internetin parviäly on antanut minulle loputtomasti apua ja tukea sen suhteen, miten voin hoitaa lasta mahdollisimman ergonomisesti ja itsenäisesti, esimerkiksi ruokinta-asentojen osalta.”

Vaikka lapsi on ollut aina haaveeni, yllätyin kiintymyksen määrästä: elämäni paras hetki oli se, kun sain lapsen viimein syliini. 

Kun lapsi on isin ja mamman luona, minulle tulee jo muutamassa tunnissa hirvittävä ikävä, enkä osaa nukkua ilman lasta. Välillämme on syvä yhteys, ja olen oppinut lukemaan lasta pienistä eleistä. Lapsi on opettanut minulle paljon: Näen hyvää myös huonoissa hetkissä. Olen kärsivällisempi, entistä lempeämpi ja enemmän läsnä kuin aiemmin. 

Pyrimme tulevaisuudessa siihen, että lapsi on vuoroviikoin luonani ja vuoroviikoin isin ja mamman luona. Tällä hetkellä lapsi on isomman osan ajasta minun luonani ja lyhyempiä pätkiä mammalla ja isillä. Päätämme lasta koskevista asioista yhdessä, mutta elämme juhlapyhiä ja joitain arkisia yhteisiä rientoja lukuun ottamatta omia elämiämme. 

Nyt haluaisin halata nuorempaa itseäni, joka ajoittain kallistui uskomaan ulkopuolisten asenteita. Vaikka tarvitsen monessa asiassa apua, pystyn tekemään monia asioita lapsen hoidossa – ennen kaikkea antamaan hänelle pohjatonta rakkautta. 

En odota tulevaisuudelta suuria, vaan tahdon vain nähdä lapseni kehittyvän ja kasvavan. 

Toivon meille hyvää ja tasaista arkea.”