Kyyneleet valuvat professori Elina Knihtilän poskia pitkin. Elina ei pysty pidättelemään itkuaan A-studion suorassa lähetyksessä. Hän on juuri nähnyt näyttelijä, tuottaja Heli Sirviön haastattelun, jossa näyttelijä paljasti joutuneensa opiskeluaikana raiskatuksi.

Elina toteaa olevansa kiitollinen siitä, että Sirviö toi tapauksensa julki.

”Tämä on iso asia, ei vain meidän alallemme, vaan monelle muullekin”, Elina sanoo ja pyyhkii silmäkulmiaan.

Yhdysvalloista alkunsa saanut Me too -liike alkoi purkautua Suomessa talvella 2017. Televisiolähetyksessä Elina ei vielä tiennyt, kuinka valtavaksi kasvavan ilmiön puolesta hän laittoi persoonansa peliin.

Seksuaalisen häirinnän nouseminen esiin ei kuitenkaan yllättänyt tuolloin Elina Knihtilää. Näyttelijänä ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen professorina hän on nähnyt keskustelun merkit ilmassa jo vuosia.

Kun Suomen Näyttelijäliitto tutki elokuva-, televisio- ja teatterialalla esiintyvää seksuaalista häirintää, tulokset olivat hälyttäviä. Niiden mukaan suurin osa näyttelijöistä oli kohdannut työssään seksuaalista tai sukupuolista häirintää.

”Vuonna 2011 juuri kukaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut aiheesta”, Elina sanoo.

Elina Knihtilä on ollut hetkittäin hämmentynyt Me too -kampanjasta kummunneen keskustelun sävystä. Etenkin sosiaalisessa mediassa keskustelu äityi räikeäksi. Häirintäkokemuksista puhuneita naisia syytettiin huomion hakemisesta ja miesten mustamaalaamisesta.

Elina oli järkyttynyt siitä, kuinka paljon kuraa lensi keskustelulle kasvonsa antaneiden naisten päälle.

”He asettivat itsensä alttiiksi, jotta työilmapiiri muuttuisi eivätkä muut joutuisi kokemaan samaa. Miksi naiset olisivat tulleet esiin omilla nimillään ja panneet likoon uransa, jos heidän kertomansa ei olisi totta?”

Elina Knihtilä ei ole missään vaiheessa epäröinyt asettaa itseään Me too -keskustelun näkyväksi tukijaksi.

”Pidän itsestään selvänä, että velvollisuuteni on osallistua. Jo työni puolesta se kuuluu minulle.”

Elina Knihtilä sai myös palautetta keskustelusta. Viesteissä häntä pyydettiin vaikenemaan.

”Palautetta on tullut sekä nimellä että nimimerkillä. Suurin osa siitä on ollut asiallisia. Mitään todellista törkypostia, kuten huorittelua tai tappouhkauksia, en ole saanut. Postin määrä kertoo siitä, että aihe liikuttaa ja herättää tunteita.”

Elina uskoo, että keskusteluun osallistuminen kääntyy negatiivisista palautteista huolimatta hänelle voitoksi.

”Omien arvojen puolustaminen kannattaa aina. Sitä paitsi, jos joku ei halua palkata minua johonkin rooliin, koska pitää minua ärsyttävänä feministiakkana, työpaikka ei olisikaan minua varten.”

Miten keskustelua tasa-arvosta tulisi sitten käydä? Elina Knihtilän mukaan ei ainakaan poteroista käsin. Liioittelu ja mustavalkoisuus ovat myrkkyä.

Elinan mielestä missä tahansa keskustelussa tulisi pystyä asettautumaan myös toisen asemaan, ja ennen kaikkea tulisi tunnistaa omat lähtökohtansa.

”Tiedostan olevani keski-ikäinen ja keskiluokkainen etutöölöläisrouva, jonka professuurin rahoittavat veronmaksajat. Lisäksi olen valkoinen ja hetero, joka on monin tavoin syntynyt maailmassa etuoikeutettuun asemaan.”

Kun ensin tunnistaa omat lähtökohtansa ja sen jälkeen on avoin toisen näkökulmille, päästään keskustelussa Elinan mielestä jo pitkälle. Parhaat aseet ovat empatiakyky ja toisen kuunteleminen.

Elina on itsekin opetellut näitä taitoja vuosien varrella. Hän oli omien sanojensa mukaan nuorena vihainen ja mustavalkoinen feministi. Arvot ovat edelleen samat, mutta keinot ovat muuttuneet.

”Olen tajunnut, että ei auta mennä karjumaan jollekin, että hän käyttää valtaa väärin. Meuhkaaminen aiheuttaa yleensä vastapuolessa ainoastaan torjuntareaktion. Parempi on esittää asia rauhallisesi ja perustellusti.”

Eikä asioiden puolustaminen vihaisena edes ole Elinalle ominta itseään.

”Monesti yritykseni esittää jämerää ja kovapintaista idealistia, joka seisoo rohkeana eturintamassa, ovat kaatuneet alaleukani vapinaan ja kyyneliin. On ottanut aikaa hyväksyä oma itkuherkkyyteni ja olla häpeämättä sitä.”

Elina toivoo, että seuraavaksi Me too -keskustelussa päästään tekoihin. Hän on tyytyväinen muun muassa siitä, että kulttuuriministeriö on asettanut selvityshenkilön tutkimaan elokuva- ja kulttuurialalla tapahtuvaa epäasiallista kohtelua.

Osallistuttuaan Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvan kuvauksiin Elina sai tuotantoyhtiöltä anonyymin työhyvinvointikyselyn. Kysely oli hänen freelance-uransa ensimmäinen.

”Olin iloisesti yllättynyt. Toivon ja uskon, että käytäntö vakiintuu tulevaisuudessa.”

Syyskuussa 2018 ensi-iltansa saaneessa Tiina Lymin ohjaamassa Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja -elokuvassa Elina Knihtilä näyttelee Mielensäpahoittajan miniää. Vanha mies aikoo kuolla, koska kaikki hommat on tehty ja elämästä on kadonnut tarkoitus. Juuri, kun oma arkku on valmistumassa, Mielensäpahoittajan luo saapuu uusi elämä.

Elämän ja kuoleman teemojen lisäksi elokuvassa käsitellään myös vanhemmuutta ja elämän kiertokulkua. Yli 20-vuotiaan pojan äidille teemat ovat tuttuja.

Oman lapsen aikuistuttua Elina on pohtinut ikäänsä. Omasta mielestään hän ei ole vanhentunut lainkaan sitten 25-vuotispäiviensä. Ajan kulun ja ihmisenä kasvamisen huomaa siitä, että elämä tuntuu päivä päivältä helpommalta.

”En missään tapauksessa haluaisi enää olla parikymppinen. Voisin ottaa silloiset niveleni takaisin, mutta en kaksikymppisen päätäni. Vaikka ikä tuo tiettyjä fyysisiä rajoitteita, elämä itseni kanssa muuttuu koko ajan mukavammaksi.”

Iän mukana tuoman viisastumisen huomaa Elinan mielestä esimerkiksi töissä. Hän tietää, että työprojekteihin kuuluu erilaisia vaiheita – myös turhautumista ja epäonnistumisia.

Nuorempana vaikea vaihe tuntui joka kerta katastrofilta.

Keski-ikäistymiseen kuuluu myös keskiluokkaistuminen. On mukavaa, ettei akuutti rahapula vaivaa enää samalla tavalla kuin nuorempana taiteilijana.

Elämän helpottumisessa ja omassa mukavuudenhalussa piilee myös riskinsä.

”Pitää varoa, ettei henkisesti veltostu ja ala ottaa asioita itsestäänselvyytenä. On katsottava säännöllisesti peiliin ja muistutettava itseään siitä, että on etuoikeutettu, kun on saanut syntyä ilmaisen koulutuksen maahan.”

Työ tarkoittaa Elinalle tällä hetkellä pääasiallisesti näyttelijäntaiteen professorin viran hoitamista. Työkiireidensä takia Elina oli professuurin ensimmäiset vuodet kokonaan pois näyttämöltä.

”On ihan eri asia opettaa näyttelemisestä kuin näytellä. Pidän työni kannalta tärkeänä, etten vieraannu alastani.”

Opettajana Elina on kohdannut hänelle entuudestaan tuntemattoman työmaailman. Kun näyttelijän stressikäyrä vaihtelee nollasta sataan näytösten mukaan, päivätyöläisen stressi on tasaisen uuvuttavaa.

”Minulla on ollut opettelemista siinä, että mielessä on jatkuvasti pitkä lista hoitamattomia asioita. Aluksi en osannut pitää kiinni työajoista. Jään helposti pyörimään työhuoneeseeni saamatta juuri mitään tehokasta aikaan.”

”Nyt myös ymmärrän, miksi sanotaan, että istumatyö tappaa. Kuntoni romahti ja verenpaineeni nousi, kun aloitin palaveriputket ja paperityöt lavalla liikkumisen sijaan.”

Nuorille opiskelijoilleen Elina haluaa korostaa ennen kaikkea sitä, että jokaisella on oma tiensä. Näyttelijäksi kasvamisessa ei ole valmista käsikirjoitusta.

Elina kannustaa uutta sukupolvea myös taistelemaan epäkohtia vastaan. Hän tietää, että tasa-arvon eteen on vielä paljon tekemistä.

”Toivon, että voisin näyttää esimerkkiä siitä, että ei pidä katkeroitua, vaan toimia.”

Kerran Elina oli itsekin lähellä heittäytyä marttyyriksi. Hän kyllästyi siihen, miten miesnäyttelijöille tehdään kerta toisensa jälkeen kiinnostavampia ja merkittävämpiä rooleja kuin naispuolisille kollegoille. Silloin Elina tajusi, että näyttelijän työtä on mahdotonta jatkaa, jos tekee itsestään uhrin.

”Totta kai itsesäälille on elämässä oma tilansa. Joskus käperryn sikiöasentoon ja itken marttyyrinä omaa kurjuuttani. Sen jälkeen täytyy koota itsensä. Työpaikalle ei voi mennä itkeskelemään.”

Professori, opettaja, freelance-näyttelijä, puoliso, äiti ja vaikuttaja. Elina Knihtilällä riittää elämässä rooleja. Miten hän pitää huolta omasta jaksamisestaan?

Elina myöntää, että itsestä huolehtiminen ei ole hänen vahvinta aluettaan. Hän joutui tarkastelemaan suhdettaan kehoonsa uudelleen, kun hän joutui joulukuussa 2017 polvileikkaukseen. Toiseen polveen laitettiin tekonivel.

”Kuntouduin hyvin leikkauksesta, jonka jälkeen elämänlaatuni parani huomattavasti polvikipujen lakattua.”

Elina harjoittelee kuntosalilla palkkaamansa ohjaajan kanssa. Aiemmin Elinaa olisi naurattanut ajatus omasta kunto-ohjaajasta, mutta leikkauksen jälkeen mieli muuttui. Nyt kunnon ylläpitämisestä tekee mieli maksaa.

Sekä kehoaan että mieltään Elina hoitaa kävelemällä. Parhaat ideat syntyvät lenkkipolulla.

”Stressaavan työn vastapainona olen onneksi hyvä rentoutumaan. Tykkään löhöillä sohvalla ja katsella televisiota. Rentoudun ja tulen onnelliseksi myös, kun luen tai käyn katsomassa teatteriesityksiä ja taidenäyttelyitä.”

Kaikkein suurinta onnea Elinalle edustavat läheiset: avopuoliso näyttelijä Tommi Korpela ja heidän Ilmari-poikansa, lähisuku sekä ystävät ja kollegat.

Tärkeimmät arvot ovat uteliaisuus elämää kohtaan ja pyrkimys tasa-arvoon.

”Pidän itseäni edelleen patamustana feministinä, vaikka keinoni vaikuttaa ovatkin tulleet iän myötä aiempaa lempeämmiksi.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 9/2018. Nettiversiota on muokattu. Elina Knihtilä viettää 50-vuotissyntymäpäiviään 6. kesäkuuta 2021.