Näyttelijä Elina Knihtilä kertoo tulevansa toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Ainoastaan yhden henkilön seurassa hänellä on välillä haasteita.

– Jos joudun olemaan yksin, mietin, että kylläpä on ärsyttävä ihminen.

Viime syksynä Elina sai pienen roolin Dome Karukosken ohjaamasta brittiläisestä televisio­sarjasta The Beast Must Die ja matkusti kolmeksi viikoksi kuvauksiin Isle of Wight -saarelle Etelä-Englantiin.

Hän majoittui hulppeaan kartanoon, jonka muotopuutarhassa solisivat suihkulähteet. Työkomennukselle Elina oli pakannut kasan kirjoja, uuden kylpytakin ja kollegaltaan Laura Birniltä lainaksi saamansa jade­rollerin.

– Ajattelin, että kun kuvauksista on vapaa-aikaa, voin kääriytyä kylpytakkiin, hieroa kasvojani jaderullalla ja lueskella kirjoja, hän kertoo.

Aamiaisella Elina teki kauniin asetelman hedelmistä ja taltioi sen kännykkäkameralla.

– Mutta sitten katsoin kuvaa ja ajattelin, että se on ­oikeastaan aika surkea ja koko tilannekin luonnoton. Vaeltelin yksin kartanon hienossa puistossa enkä voinut jakaa hetkiä kenenkään kanssa. Olin niin lamaantunut huonosta seurastani, etten saanut lopulta luettua yhtään kirjaa.

Vanha, vihainen mies. Toisinaan Elina on epäillyt, että hänen sisällään asuu sellainen. Änkyrä herra kaivautuu esiin varsinkin silloin, kun pitäisi antautua muiden hoidettavaksi tai kuunnella sisäisiä tuntojaan.

– Kerran suostuin töissä tunnetaitokoulutukseen, kun luulin, että siellä opetellaan käsittelemään muiden tunteita. Paikan päällä ymmärsin, että keskiössä olivatkin minun tunteeni. Tunnetaitojen harjoittelu oli opettavaista mutta kova paikka sisäiselle ukkelilleni.

Sopeutumista vaadittiin myös vuonna 2013, jolloin Elina nimitettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professoriksi. Yhtä aikaa hänen kanssaan professorina aloitti ystävä ja kollega Hannu-Pekka ­Björkman.

Freelancer-työn vaihtuminen säntillisiin työaikoihin ja palaveriputkiin tarkoitti Elinalle valtavaa muutosta. ­Professuuri arvostetun koulun näköalapaikalla tuntui järkälemäiseltä haasteelta.

Ensimmäinen työmatka suuntautui Italiaan Venetsiaan, jossa pidettiin Teatterikorkeakoulun yhteissuunnitteluseminaari. Työkaverit kaivoivat kokoustilassa esiin kannettavat tietokoneensa, professori Knihtilä kynän ja lehtiön.

Hän oli googlannut akateemista termistöä etukäteen ja tiesi, että evaluaatio tarkoittaa arviointia ja benchmark vertailua. Niillä ei pitkälle pötkitty.

– Muistan, kuinka haarukoin pastaa ensimmäisellä illallisella ja kuuntelin ilmassa viliseviä termejä, joista en ymmärtänyt sanaakaan. Minuun iski kauhea ­huijarisyndrooma: olin varma, etten selviydy ikinä työstäni professorina.

Alkujärkytyksen jälkeen Elina sulautui uuteen tehtäväänsä nopeasti ja puhui akateemista kieltä pian yhtä sujuvasti kuin kollegatkin. Professuurin ohessa tehdyt roolit ovat mahdollistaneet sen, että myös tuntuma näyttelijäntyöhön on säilynyt.

– Esihenkilönä voi helposti etääntyä käytännön työstä. Ensin ajauduin omaan idealistiseen kuplaani. Paasasin oppilaille, että teos on aina suurempi kuin näyttelijän ego, mutta kun menin tauon jälkeen itse teatteriharjoituksiin, reagoin kaikkeen kuin loukkaantunut viisivuotias lapsi.

Elina tietää olevansa aitiopaikalla työskennellessään näyttelijäopiskelijoiden kanssa. Nuoret uskaltavat kyseenalaistaa totuttuja malleja ja haastaa Elinan ajatuksia.

– Vaikka olen ollut koko ikäni feministi, joskus minäkin saan kuulla ajattelevani vanhanaikaisesti. Ja se on mahtavaa, sillä sen ansiosta joudun ravistelemaan luutuneita näkemyksiäni.

Hän on huomannut, että keskustelut yhteiskunnan monimuotoisuudesta ja ihmisten oikeuksista käsitetään usein väärin.

– Myös fiksut ihmiset uhriutuvat ja valittavat, että enää ei saa tehdä tai sanoa mitään. Eihän kyse ole siitä, että jokin olisi kielletty. Sitä tärkeämpää on miettiä, mikä ihan oikeasti kannattaa. Kun nostan katseen omasta navastani, empatiakykyni kasvaa ja voin vaikka viisastua.

Elina myöntää tehneensä itsekin ylilyöntejä. Pukeutuessaan 2000-luvun alussa Ranuan kummit -sketsisarjassa saamelaisasuun hän ei tullut ajatelleeksi, että rooli voisi loukata alkuperäiskansaa.

– Tuollaiset rimanalitukset hävettävät nyt, mutta oleellista on, etten tekisi mistään hinnasta sellaista enää. Virheistään voi oppia.

Elina on profiloitunut tasa-arvon puolestapuhujana. Kun maailmanlaajuinen Me too -liike nosti naisten seksuaalisen häirinnän esiin, Elina osallistui aktiivisesti julkiseen keskusteluun.

Mistä rohkeus vaikeiden asioiden käsittelyyn tulee?

– En pidä itseäni erityisen rohkeana. Oikeasti olen kiltti, miellyttämisenhaluinen ja konflikteja karttava. Epäoikeudenmukaista kohtelua en kuitenkaan siedä. Silloin tunnen, että velvollisuuteni on puuttua asiaan ja olla tarvittaessa hankala akka.

Maatilalla varttunut Elina pani varhain merkille erilaisuutensa.

– Leikin veljeni ja kolmen serkkupoikani kanssa ja tunsin olevani porukassa muita heikompi, sirompi ja herkempi. Toisaalta sain kokea olevani tyttönä aina arvokas. Äitini jaksoi hokea, että minulle kuuluvat samat oikeudet kuin pojille.

Valkealassa vietetyn lapsuuden muistot ovat kuin 1970-luvun kellertäviä valokuvia. Niissä on isän traktori, puimuri ja heinätalkoot, joihin lapsetkin osallistuivat. Navettatöihin sisaruksia ei patistettu.

– Sain elää veljeni kanssa vapaan ja turvallisen lapsuuden. Muiden silmissä olimme varmasti laiskoja: ajelimme mopolla ja vietimme aikaa rantasaunassa.

Elina tiesi varhain, ettei jäisi kotinurkkiin. Haave näyttelijäntyöstä roihahti ilmiliekkeihin lukiossa, kun luokkakaveri Pirjo Lonka antoi Elinalle kesken oppitunnin lehtileikkeen. Siinä kerrottiin Ylioppilasteatterin pääsykokeista.

– Olen tarvinnut elämäni suurissa päätöksissä aina toisten rohkaisua. Tuskin olisin hakenut Ylioppilasteatteriin ilman Pirjoa tai päätynyt nykyiseen työpaikkaanikaan ilman ystävien kannustusta. Tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja nautin, kun saan tehdä töitä ryhmässä.

Valkeala on Elinalle yhä rakas tukikohta. Hän lunasti hiljattain veljensä kanssa vanhempiensa maatilan, jotta se pysyy suvussa. Vanhemmat ovat jo eläkkeellä, mutta peltoja viljelee pikkuserkku. Elina haluaisi oppia lisää metsän­hoidosta.

– Kun menen isän kanssa metsään, näen vain erikokoi­sia puita. Sen sijaan isä lukee metsää aivan eri tavalla; hän tulkitsee sen historiaa ja vuosittaista kasvua.

Elina seurasi ikkunasta työhuoneessaan ­Helsingin Hakaniemessä kolme vuotta sitten, kuinka vastapäätä olevaa valtion virastotaloa purettiin. Syynä moukarointiin olivat sisäilmaongelmat.

Elina kertoi havainnoista ystävälleen, käsikirjoittaja-ohjaaja Tiina Lymille, joka oli pidemmän aikaa kaavaillut televisiosarjaa työelämän rakenteista ja tulostavoitteista.

Oivalluksista syntyi draamakomediasarja Sisäilmaa, joka keräsi Ylellä alkuvuodesta miljoonayleisön ja kriitikoiden ylistykset. Lymin ja Juha Lehtolan kirjoittaman minisarjan pääroolissa loisti Elina, joka näytteli TE-toimiston ylikuormittunutta palveluesimiestä Anneli Tiaista.

Elina on saanut viestiä monilta katsojilta, että Sisäilmaa on kuin tositarina heidän työpaikoiltaan.

– Suomi tuntuu olevan täynnä Annelin kaltaisia keski-­ikäisiä, ylirasittuneita keskiportaan naispomoja, jotka yrittävät pitää kaiken kasassa mutta horjuvat työuupumuksen partaalla.

Elina tunnistaa Annelissa monia tuttuja piirteitä.

– Kuvittelen usein olevani korvaamaton ja pyrin toimimaan oikein mutta sorrun helposti mielistelemään joka suuntaan. Tiedän myös, että minun pitäisi huolehtia itsestäni nykyistä paremmin, syödä terveellisemmin ja liikkua enemmän.

Hektisten kausien aiheuttama väsymys on Elinalle tuttu seuralainen, mutta uupumuksen puolelle hän ei ole työkuormiaan päästänyt. Stressi purkautuu ystävien ja työkaverien kanssa keskustellen tai liukenee talvisin avantoon.

– Joskus annan itselleni luvan piehtaroida väsymyksessä ja vollotan, että olen kauhea eikä tästä mitään tule. Se on hirveän tehokasta. Kun puolikin tuntia oikein kieriskelee itsesäälissä, olo kevenee heti.

Herkkyyden hyväksymisessä Elina on kulkenut pitkän matkan. Jos itkuun purskahtaminen lapsena hävetti, näyttelijänuran alkumetreillä hän ymmärsi, että tunneskaalan koko kirjo on voima. Teatterikorkeakoulun professorina Elina on joutunut pohtimaan uudelleen, onko hänen asemassaan viisasta näyttää tunteita.

– Pelkäsin, että opiskelijat pitävät minua hulluna, jos pillitän luokan edessä. Sitten ymmärsin, että herkkyys on vahvuuteni ja osa tätä ammattia. Näyttelijä Eila Roine on hienosti sanonut, että näyttelijällä pitää olla norsun nahka mutta perhosen sielu.

Vaikka tunteista on alettu puhua työelämässä entistä enemmän, niihin liittyy Elinan mielestä yhä kirjoittamattomia sääntöjä.

– Politiikassa ja päättävissä asemissa olevat naiset menettävät helposti uskottavuutensa, jos he itkevät julkisesti. Minusta se on kummallista. Luotan ihmiseen, joka uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa.

Työelämässä luoviminen vaatii hyvää pelisilmää. Joissakin tilanteissa mielipiteet kannattaa pitää sisällään.

– Vaikka eteen tipahtaisi millainen tahansa pommi, yritän laskea ensin rauhallisesti kolmeen ja vastata vasta sitten. Siinä ajassa ehtii yleensä vetää henkeä. Tosin parisuhteessa tämä ei toteudu.

Mielenkiintoisessa elämänvaiheessa Elina on lukujen kautta tarkasteltuna. Suhde puolisoon, näyttelijä Tommi Korpelaan on kestänyt pian 30 vuotta ja 23-vuotias poikakin on jo aikuinen. Elina täyttää kesäkuussa 50 vuotta.

Elinaa ei hävetä sanoa, että työ on iso osa hänen identiteettiään. Suuri osa ystävistä on samalla alalla ja keskustelut myös puolison kanssa kieppuvat taiteen tekemisen ympärillä.

– Tämä ammatti on koko ajan läsnä, osa meidän elämäämme. Siksi en koe tarvetta irrottautua työstä täysin vapaa-ajallakaan. Nautin työstäni ja olen valtavan onnekas, kun olen päässyt tekemään niin hienoja juttuja. Matkassa on ollut paljon tuuria.

Alun perin professorin virka taideyliopistossa oli määräaikainen, mutta sittemmin työsuhteet muuttuivat vakituisiksi.

– En silti vielä tiedä, mitä teen isona. Yritän opetella olemaan oma itseni ja tulla toimeen sisäisen ukkelini kanssa. Siinäpä sitä onkin haastetta.