Kirjailija Elina Hirvonen ehdotti Ilpo-puolisolleen, että tämä hankkisi lapsen toisen kanssa: ”Pelkäsin, että lapseni ajautuisivat samanlaisiin synkkyyksiin kuin minä”
Kirjailija ja dokumenttiohjaaja Elina Hirvonen kärsii toistuvista, vakavista masennuskausista. Kulttuuri, terapia ja toisten auttaminen pitävät hänet pinnalla.
Kuin musta aalto hyökyisi yli tai kuin tumma öljy alkaisi sekoittua veteen. Siltä kirjailija, dokumenttiohjaaja ja toimittaja Elina Hirvosesta, 50, tuntuu, kun masennuskausi lähestyy.
Elina on kohdannut toistuvia masennus- ja ahdistuneisuusjaksoja elämässään nuoruudesta asti. Viimeisin uupumus oli vuonna 2017.
”Aloin kaatuilla, päätä särki ja oksentelin. Luulin, että minulla on aivokasvain. Lääkäri teki minulle testejä ja kysyi lopulta, voisinko kenties olla vähän uupunut. Aloin vain itkeä”, Elina muistelee.
Olihan Elina uupunut. Lapset olivat pieniä, ja Elina ohjasi Kiehumispiste-dokumenttielokuvaa. Elokuvaa kuvattiin välillä uhkaavissa tilanteissa, sillä dokumentti käsitteli kahtiajakautunutta Suomea, populismia ja vihaa turvapaikanhakijoita kohtaan.
Elina tiesi, että taustalla on muutakin kuin uupumus. Elämän mustuminen oli tuttua.
”Olen monta kertaa kokenut, miltä tuntuu, kun pimeys ottaa vallan. Siksi olen oppinut, milloin pitää alkaa hakea apua. Ymmärsin, että minulla on velvollisuus alkaa pitää parempaa huolta itsestäni, jo lasten takia.”
Itsensä lisäksi Elina on oppinut pitämään huolta muista. Siitä hän on saanut monia tunnustuksia.
Vuoden alussa Elina palkittiin Suomen PENin sananvapauspalkinnolla työstään sananvapauden ja ihmisoikeuksien puolustajana. Lisäksi Naistoimittajat-yhdistys myönsi Elinalle Vuoden Kellokas 2024 -palkinnon työstä perus- ja ihmisoikeuksien tietoisuuden edistäjänä sekä vihapuheen ja syrjinnän ehkäisijänä. Toukokuussa Elina sai International Press Instituten sanan- vapauspalkinnon.
”Kokemukset olivat niin raskaita, etten keksinyt kuin itsetuhoisia ajatuksia.”
Ensimmäisen masennusdiagnoosin Elina sai ylioppilaskirjoitustensa aikaan. Hänelle määrättiin masennuslääkkeet, jotta hän selviäisi kirjoituksista.
”Muistan ajan mustana. Penkkaripäivääni ei liity mitään nostalgiaa, koska en ollut penkkareissa.”
Varhaisaikuisuudessa Elina joutui asumaan välillä poissa lapsuudenkodistaan. Kotona oli paljon rakkautta, mutta myös pimeyttä, asioita, joista Elina ei halua puhua.
Elina asui milloin kavereilla, milloin poikaystävällä, milloin vanhempien hänelle alivuokraamassa palvelijanhuoneessa kodin ulkopuolella. Mummi oli Elinalle äärimmäisen rakas, mutta tämä menehtyi Elinan ollessa 14-vuotias.
”Lapsuuteeni kuului liian vaikeita ja pitkäaikaisia haasteita. Kokemukset olivat niin raskaita, etten keksinyt kuin itsetuhoisia ajatuksia. Kaikki energiani meni synkkyyden kanssa kamppailuun.”
Kun äiti viimein sattumalta näki Elinan viillellyt ranteet, Elinalle etsittiin ammattiapua. Sen löytäminen ei ollut helppoa, ja epäammattimaisia kohtaamisiakin oli.
”Muistan, että sanoin jollekin terapeuteistani, että haluan kuolla. Hän ehdotti minulle meditaatiota. Hätääni ei osattu ottaa vakavasti.”
Viimein löytyi oopperalaulajanakin työskentelevä psykiatri Reino Elosuo, jonka luota Elina löysi nuoruutensa tärkeimmän turvapaikan.
”Välillä vain makasin hänen sohvallaan ja hän lauloi minulle. Hänen luonaan oli paikka, jossa olin turvassa.”
Muisto saa Elinan herkistymään.
Reino Elosuo on jo menehtynyt, eikä Elina koskaan ehtinyt kertoa, miten merkityksellinen tämä hänen elämässään oli.
Myös lukeminen ja kirjoittaminen ovat olleet Elinan pelastusrenkaita masennuksen keskellä.
Heti kun Elina oppi lukemaan neli- vuotiaana, puolet hänen jokaisesta päivästään kului kirjojen parissa. Alakoulussa hän luki Anna- ja Runotyttö-sarjoja ja myöhemmin muun muassa Sylvia Plathin ja Virginia Woolfin tuotantoa. Kirjojen ansiosta Elina tunsi, ettei yksinäisyys nielaise häntä kokonaan.
Kyllä Elinalla ystäviä oli, mutta jokin taiteessa avasi hänelle vielä avaramman yhteyden maailmaan.
”Kulttuurista tuli minulle voima, joka kiskoi minut pimeydestä. Syvimmässäkään yksinäisyydessäni en ollut yksin”, hän sanoo.
”Toivon, että myös nykyään kaikilla nuorilla olisi mahdollisuus löytää itselleen merkityksellisiä kirjoja. Taiteen äärelle pitäisi päästä taustoista riippumatta.”
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Elina teki useampaa työtä, säästi ja matkusti Nepaliin ja Intiaan neljäksi kuukaudeksi. Seuraavana syksynä hän lähti Oriveden opistoon opiskelemaan kirjoittamista.
Aktivisti Elinassa heräsi jo yläkoulussa, ja 14-vuotiaana hän oli perustamassa Amnestyn nuorisoryhmää.
”Maailmalle lähtö ja omilleen muutto vetivät minut valoon.”
Elina on muun muassa kirjoittanut somalitaustaisten ihmisoikeusaktivistin Ujuni Ahmedin kanssa tämän elämästä kertovan Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin -teoksen. Kirjaan perustuva näytelmä nousi Kansallisteatterissa suureen suosioon.
”Omaa paikkaa etsiessäni aloin pohtia maailmaa laajemmin. Mietin paljon, mitä voisin itse tehdä ja miten voisin vaikuttaa yhteiskuntaan.”
”On hirveän tärkeää, että aikuiset eivät pelkäisi keskustella asioista tai salailisi asioita lapsilta.”
Elina keskustelee usein maailman tapahtumista 14- ja 12-vuotiaiden lastensa kanssa. Jälkikasvu jopa toivoo iltauutisten katsomista.
”On hirveän tärkeää, että aikuiset eivät pelkäisi keskustella asioista tai salailisi asioita lapsilta. Lapset ovat herkkiä ja tietoisia.”
Elina puhuu lastensa kanssa myös sodasta. Se on ahdistava teema, joka valvottaa Elinaa myös öisin – viimeksi haastattelua edeltävänä yönä, jolloin Elina heräsi aamukolmen aikaan ahdistukseen.
Sotateemat odottavat Elinaa myös työpöydällä. Hän tekee parhaillaan yhdessä Afganistanista Suomeen muuttaneen dokumentaristin Shakiba Adilin kanssa The Secret Reading Club of Kabul -nimistä dokumenttielokuvaa afgaaninaisista.
Afganistanissa miljoonat naiset elävät sortavan ja väkivaltaisen Taliban-hallinnon alaisina. Heillä ei ole perusoikeuksia kuten oikeutta kouluttautua kunnolla, käydä töissä, matkustaa ilman miespuolista saattajaa tai edes puhua kuuluvalla äänellä. Naisten tehtävänä on vain jatkaa sukua.
Lisäksi Elina kirjoittaa sotatutkija Ilmari Käihkön kanssa nuorille kirjaa sodista. Kirjaprojektiin kuuluu myös kouluvierailuja.
Elina ajattelee, että heikompien ja sorrettujen äänen pitää saada kuulua.
”Minun vaikeuteni eivät ole mitään verrattuna vaikkapa afgaaninaisten vaikeuksiin. Haluan antaa kaiken tukeni, jotta eri syistä vaiennetut äänet pääsevät kuuluviin.”
”Kaikkea minussa ruodittiin loputtomasti: ulkonäköä, ikää ja sukupuolta.”
Viime itsenäisyyspäivänä Elina osallistui avoimen fasistisen ja rasistisen Sinimusta-liikkeen lukupiiriin Helsingin keskustakirjastossa Oodissa. Hän oli paikalla haastamassa fasisteja.
”Minulla on eri taustoista tulevia ystäviä, jotka eivät uskalla itsenäisyyspäivänä liikkua ulkona ja jotka eivät itsenäisyyspäivänä uskaltaneet tulla Oodiin.”
Elina tiesi, että liikkeen jäsenet kuvaavat ja striimaavat lukupiirin ja että striimiä katsellaan ympäri Suomea.
Oodissa Elina kertoi heti aluksi olevansa sinimustien kanssa kaikesta eri mieltä. Hän teki selväksi, ettei vastusta heitä ihmisinä vaan heidän poliittisia tavoitteitaan, joihin kuuluu heidän omien sanojensa mukaan puolen miljoonan suomalaisen ihmisen poistaminen maasta.
”Kävimme aiheesta noin tunnin mittaisen keskustelun, joka kuvattiin kolmelle äärioikeiston sosiaalisen median kanavalle. Minulla oli mukana purkki piparkakkuja, joita tarjoilin osallistujille.”
Elina on joutunut työssään tiukkoihin paikkoihin jo nuorena. Parikymppisenä hän työskenteli toimittajana ja juontajana Nelosen Palaneen käry -ohjelmassa. Se oli uran kannalta katastrofi.
Ohjelmassa kerrottiin, että Veikkauksen toimitusjohtaja Matti Ahdetta syytettiin naisten ahdistelusta, ja että aiheesta artikkelin julkaissut Helsingin Sanomat pimitti Ahteen nimeä. Kritiikin kohteeksi joutui myös lehden silloinen päätoimittaja Janne Virkkunen.
Kohun myötä Palaneen käry -ohjelma lopetettiin eikä Elinalta enää tilattu töitä Helsingin Sanomiin vapaana toimittajana.
”Kaikkea minussa ruodittiin loputtomasti: ulkonäköä, ikää ja sukupuolta. Kokemus tuntui painajaiselta, joka vain jatkui ja jatkui.”
Elina pelastautui jo tutuksi tulleella keinolla: lähtemällä maailmalle, jossa asiat asettuivat mittasuhteisiinsa.
Elina matkusti Sambiaan, Tansaniaan ja Eritreaan tekemään televisiojuttuja paikallisista kaupunkilaisista eikä avannut kolmeen kuukauteen suomalaista mediaa – ja tunsi itsensä lopulta onnelliseksi. Samalla virisivät ajatukset töistä, joissa hän voisi kuvata moninaisempaa Afrikkaa.
”Kun istuin eritrealaisessa bussissa, olin puhtaasti onnellinen. Oli selvää, että en jatkaisi toimittajana. Keksin, että minusta tulisi dokumentaristi ja kirjailija.”
Elinan esikoisromaani Että hän muistaisi saman ilmestyi vuonna 2005 ja oli valtava menestys. Se käännettiin useille kielille ja valittiin Finlandia-palkintoehdokkaaksi. Vuonna 2009 romaani nostettiin New York Times Book Review'n kanteen.
Elina ei koskaan haaveillut äitiydestä.
”Pelkäsin synnytyksen jälkeistä masennusta ja vastuuta lapsista. Pelkäsin myös, että lapseni ajautuisivat samanlaisiin synkkyyksiin kuin minä itse. Olin varma, etten koskaan halua lapsia.”
Sitten kävi klassisesti: oikean ihmisen, Ilpon, kanssa perheen perustaminen tuntuikin luonnolliselta.
”Olin vakuuttunut, että Ilposta tulisi mahtava isä, ja oma ajatukseni äitiydestä alkoi muuttua. Ilpo ei myöskään koskaan painostanut minua vanhemmaksi. Ehdotin hänelle jopa, että hän voisi kyllä hankkia lapsen jonkun toisen ihmisen kanssa, jos haluaisi. Olin ihan tosissani.”
Elinan ja Ilpon esikoinen ilmoitti tulostaan, kun pariskunta oli paluumatkalla Suomeen autolla Afrikan halki. He olivat asuneet Sambiassa, missä Ilpo työskenteli YK:ssa ja Elina kirjoitti Afrikkaan sijoittuvaa romaaniaan Kauimpana kuolemasta.
Kun raskaus eteni, pelot äitiydestä alkoivat väistyä. Neuvolassa Elina tunsi tulevansa nähdyksi.
”Kynnys avun pyytämiselle oli pieni, mikä oli tosi tärkeää.”
Mitään masennuksen kaltaista Elina ei ensimmäisen tai toisenkaan lapsen kohdalla kokenut.
”Tunsin vahvasti, että näiden pienten ihmisten takia haluan pysyä aina hyvässä kunnossa. En ole pullantuoksuinen äiti, mutta he kylpevät rakkaudessa. En hylkäisi heitä, vaikka tapahtuisi mitä”, Elina herkistyy.
”Silmänliiketerapiassa tunsin kuin kiviä alkaisi putoilla yltäni.”
Elina on kokeillut masennukseensa vuosien aikana monia eri terapia- muotoja keskustelevasta kehopainotteiseen. Nyt parhaat keinot mielen ja kehon rauhoittamiseen ovat kylmävesiuinti, jooga ja tuorein löytö, silmänliike- eli EDMR-terapia. Sitä käytetään traumaperäisten muistojen ja stressihäiriöiden hoitoon.
”Keskusteluterapiassa olen tuntenut, että on raja, jonka yli en pääse. Silmänliiketerapiassa tunsin kuin kiviä alkaisi putoilla yltäni. Puhumiselle on paikkansa, mutta kehon rauhoittaminen on avaavaa. En enää jaksaisi jauhaa itsestäni”, Elina sanoo ja naurahtaa.
Silmänliiketerapiassa käydään usein kuuriluontoisesti, joten sinne Elina tietää hakeutuvansa, jos musta öljy alkaa taas vallata mieltä.
Arkisempaan ahdistukseen, yöllisiin heräämisiin, Elinalla on toinen keino: keittokirjojen ja ruokalehtien lukeminen.
”Kokkaan nykyisin hävettävän vähän, mutta parikymppisenä, kun minulla oli univaikeuksia, keksin alkaa lukea keittokirjoja. Reseptien lukeminen rauhoittaa.”
”Kipeät asiat eivät katoa, vaan niiden rinnalle tulee muutakin.”
Voinko koskaan olla täysin terve, vailla masennuksen hiipivää varjoa? Siihen Elinalla ei ole yksiselitteistä vastausta.
”Kun menee pienenä pahasti rikki, korjaamiseen menee aikaa. Kipeimpiin kokemuksiin liittyy yksinäisyyttä, joka ei luultavasti koskaan katoa.”
Ei Elina toisaalta ajattelekaan, että tragedioista pitäisi selviytyä.
”Kipeät asiat eivät katoa, vaan niiden rinnalle tulee muutakin. Elämässä voi olla tosi onnellista ja valoisaa, vaikka siinä olisi myös valtavaa surua. Elämä on kuin kaunis puutarha, jossa kasvaa myös surun kukkia.”
Elina tietää, että elämässä on jatkossak
in välillä stressiä, joka riskeeraa mielen hyvinvoinnin. Taiteilijan tulot ovat epävarmoja, ja läheisten elämistäkin voi lipua taakkoja omille hartioille.
Tulevaisuutta Elina ei pahe
mmin murehdi. Hän keskittyy tietoisesti viikoittaisiin hyviin hetkiin, kuten treffeihin itsensä kanssa. Silloin hän vie itsensä kahville tai lounaalle ja käy vaikka taidenäyttelyssä.
”On tärkeää kohdella mieltään tietoisesti rakkaudella.”
