”VIELÄ PERUSKOULUSSA vihasin käsitöitä. En käsittänyt, mitä tolkkua on tehdä käsineet tai tyynyliina opettajan käskystä. Vaikka äitini suunnitteli ja ompeli minulle, siskolleni ja ystävilleen mitä upeimpia luomuksia, en osannut liittää tekemistä itseeni. Yhdistin käsillä tekemisen niin vahvasti koulun tunteihin.

Käänne tapahtui, kun pyysin äitiäni tekemään löytämästäni Pikku Myy -kankaasta minihameen. Äiti kieltäytyi. Hän kuitenkin sanoi, että näyttää mielellään, kuinka hame ommellaan. Vastustelin kaksi viikkoa, kunnes myönnyin. Muistan yhä, kun sain hameen valmiiksi. Hetki oli maaginen.

EN OLLUT KOSKAAN AIEMMIN kokenut, kuinka johonkin tekemiseen voi upota niin totaalisesti. Oli käänteentekevää ymmärtää, että saatoin vaikuttaa lopputulokseen ja siihen, minkälaisia vaatteita tein. Olin haltioissani ja uuden äärellä.

Isäni osti minulle ompelukoneen, jonka ääressä vietin vapaa-aikani. Suunnittelin mallistoja ja tein siskolleni vaatteita. Pian tiesin haluavani opiskella vaatesuunnittelua. Lukion jälkeen hain kuuteen alan kouluun ja aloitin opintoni Aalto yliopiston muodin linjalla.

Se, että minusta tuli suunnittelija, on sisäisen paloni ja perheeni ansiota. Kotonamme ei koskaan sanottu, että pitäisi hankkia tietty työ- tai opiskelupaikka. Sain vapaasti valita ammattini ja etsiä rauhassa. Se vapautti paineista. Lisäksi tiesin, että minulla on turvaverkko, joka seisoo takanani, vaikka tapahtuisi mitä.

MIETIN SÄÄNNÖLLISESTI, mitä tekisin, jos en voisi postata siitä someen tai kertoa kellekään. Vastaukseni on jo vuosia ollut sama: suunnittelisin ja tekisin vaatteita. En tavoita samanlaista flow’ta missään muualla. Sen jälkeen, kun tunnistin tarpeeni luoda, en ole päässyt ajatusta karkuun.

Kun olen mielenkiintoisen projektin äärellä, saatan upota siihen tunneiksi, pitää tauon ja jatkaa. Vaikka tieni suunnittelijana ei ole ollut aina helppo, se on ollut palkitseva. En ajattele, että epäonnistun, jos jokin ei mene, kuten haaveilin. Tällöin pohdin, että ainakin menin eteenpäin.”

Juttu on julkaistu Trendissä 09/22.