Kun esikoiskirjailija Eino Taina, 23, alkoi saada teini-ikäisenä paniikkikohtauksia, kirjailijaäiti Riina Katajavuori oli tukena: ”Autoin niin paljon kuin osasin”
Esikoiskirjailija ja Elokapina-aktivisti Eino Taina on vakuuttunut siitä, että runoilijaäiti Riina Katajavuori osaa lähes lukea hänen ajatuksiaan. Vaikeinakin hetkinä äiti ja poika ovat pysyneet avoimina toisilleen.
Piparminttua vai vihreää teetä? Riina Katajavuori kaivaa esiin teepussit ja metallinvärisen pumpputermoksen ja pyytää poikaansa valitsemaan. Poika Eino Taina valitsee piparmintun.
Vuonna 1940 rakennetun kerrostalon piha on vehreä, samoin koko Käpylän kaupunginosa.
”Tämän kauemmas kotoa en ole päässyt”, Eino naurahtaa kotipihallaan.
Äidin, isä Markko Tainan ja pikkusisko Vellamon koti on vain muutaman korttelin päässä. Isoveli Aaro asuu toisaalla Helsingissä.
Pojan puhe pulppuaa kuin sulamisvesistä innostunut puro. Äidin lauseet tipahtelevat verkkaisemmin.
On kätevää asua lähekkäin. Kun Eino on reissussa, äiti tai lukiossa opiskeleva pikkusisko käyvät hoitamassa tämän Kaito-kissaa. Eino piipahtaa vanhempien luona pari kertaa viikossa tai harvemmin.
”Yleensä käyn silloin, kun iskee nälkä ja oma jääkaappini on tyhjä. Vanhempien luona syömme yhdessä, juttelemme ja saatamme katsoa leffan. Tai pelaamme Cascadiaa.”
Eino ja hänen isoveljensä ostivat Cascadia-lautapelin joululahjaksi vanhemmille ja pikkusiskolle.
”Emme ole aiemmin olleet lautapeliperhe, mutta nuo ovat hurahtaneet peliin ihan täysin. Minusta tuntuu, että te pelaatte joka ilta!”
Äiti myöntää, että näin se on.
”On mukavaa, kun välillä mukana pelaamassa on myös nuorten ystäviä, kuten Einon kumppani Inka.”
Einon, 23, esikoisromaani Se laajenee ilmestyi syyskuussa. Hän opiskelee Helsingin yliopistossa käytännöllistä filosofiaa ja kirjoittaa toista romaaniaan.
Riina, 55, on kirjoittanut runoja ja proosaa, ja hänen runojaan on käännetty noin 30 kielelle.
Kun Eino syntyi, kahden pienen pojan äitiys täytti Riinan elämän. Hän kuunteli temperamenttitutkimuksen uranuurtajan, psykologi Liisa Keltikangas-Järvisen luentoja ja päätti, ettei tällä kertaa laita pientä lasta heti päivähoitoon.
”Eino sai olla kotona kolmevuotiaaksi, koska minusta tuntui, että se oli hänelle hyväksi. Eino oli sen tyyppinen lapsi, joka väsyi helposti hälyyn ja ihmisiin. Leikki mielellään yksin ja vaipui omiin ajatuksiinsa.”
Äitiyden pohdinnoista syntyi Lahjat-romaani, jonka päähenkilö Tuulia päättää hoitaa toisen lapsensa kolmevuotiaaksi kotona, vaikka mieli palaa jatkamaan akateemista uraa.
Kirja ilmestyi vuonna 2004, kun Eino oli kolmevuotias.
”Meissä molemmissa on tarve hiljaisuuteen ja rauhaan. Melu ja kovat äänet kuormittavat. Äiti on aina ymmärtänyt tilan tarpeeni. Hän osaa lukea ajatuksiani edelleen, mikä on järisyttävä kyky.”
Lapsena satuhetket olivat tärkeitä rauhoittumisen hetkiä, joita molemmat muistelevat lämmöllä.
”Monet lapsuuden ydinmuistoni liittyvät nimenomaan lastenkirjoihin ja tunnelmiin, joita ne välittivät. Hetkessä yhdistyivät vanhemman ääni, hyvä tarina ja hienot kuvat. Jos joskus saan lapsia, aion jatkaa satujen lukemisen perinnettä.”
Kun Einon olisi pitänyt alkaa lukea itse, hänen kiinnostuksensa kirjoihin lopahti. Mutta sitten tuli yhdeksännen luokan äidinkielen tunti, jossa annettiin tehtäväksi lukea jokin kirja. Eino valitsi Reijo Mäen dekkarin, koska se vaikutti helpolta.
Bonustehtävänä oli kirjoittaa runo päähenkilön näkökulmasta. Niinpä Eino kirjoitti runoja yksityisetsivä Jussi Vareksen, keski-ikäisen etsivänturjakkeen näkökulmasta, kapakoista ja melankolisesta krapulasta.
”Nauroimme Einon kanssa ääneen hänen Vares-runojensa äärellä. Luulen, että silloin Eino oivalsi, että kirjoittaminen voi olla hauskaa ja helppoa. Siihen ei tarvita ihmeellisiä aivojen supervoimia. Kirjoittaminen voi olla myös leikkiä.”
Kun lukion äidinkielenopettaja kannusti Einon luovan kirjoittamisen kurssille, tämä kiikutti tekstejä myös kotiin.
”Minulle oli tärkeää näyttää tekstejä luovilla aloilla työskenteleville vanhemmilleni, että katsokaa, minäkin tässä jotain räpellän.”
Eino huomasi, että kirjoittamalla voi ilmaista jotain, johon ei puhumalla pystynyt.
”Kirjoittamalla saatoin tehdä vanhemmilleni ikään kuin tilannepäivitystä, missä menen elämässäni. Tekstien kautta oli luontevaa avata ikkuna itseen.”
Kun kaikki on hyvin, Einosta ei juuri kuulu. Mutta kun elämässä on vaikeampaa, Eino tietää, että hän voi aina soittaa äidille. Riina on valmis ottamaan huolia vastaan.
Varhaisteini-iässä Eino alkoi saada paniikkikohtauksia.
”Olen aina tuntenut itseni pelokkaaksi ja helposti huolestuvaksi ihmiseksi. Olin ehkä 15-vuotias, kun äiti kysyi, pitäisikö sinun mennä terapiaan. Vuotta myöhemmin menin, eikä sitä tarvinnut tehdä salassa.”
Eino kävi terapiassa kolme vuotta ja sai siitä paljon apua.
”Täysi-ikäisyyden kynnyksellä tunsin oloni usein kauhistuneeksi enkä osannut selittää, miksi. Sitä sitten terapiassa purettiin. Se olo tuli elämänvaiheen mukana ja on varmasti melko universaali kokemus.”
Myös ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisen ja yliopiston pääsykokeisiin pänttäämisen aika oli Einolle vaikeaa. Tilannetta pahensi entisestään se, että samaan aikaan koko Suomi oli koronatilanteen vuoksi suljettu.
”Kerroin äidille, että tunnen tulevani hulluksi.”
Eino asui vielä kotona ja seinät tuntuivat kaatuvan päälle.
”Se oli ehkä pahin vaihe vanhempien kanssa. Olin kuin jumissa kotona. Kaikki, mitä isä ja äiti tekivät, ärsytti. Tiuskin vanhemmille ja olin vähän kohtuuton. Olisin halunnut jo pois.”
Riina ja Eino pystyivät tuolloinkin puhumaan vaikeista asioista.
”Kotona on aina oltu avoimia”, Eino sanoo.
Myös Riinan elämä oli raskasta samoihin aikoihin. Hän haki ja pääsi Kelan Kiila-kuntoutukseen. Se on tarkoitettu ihmisille, joiden työkyky on alentunut. Kun kuntoutus myönnettiin, Riina pyysi kerran Einoa pariksi päiväksi mukaansa Turkuun, Ruissalon kylpylähotelliin.
”Saunoimme, kävimme kuntosalilla ja pitkillä kävelyillä luonnonmetsässä”, Eino muistaa.
Kuntoloma teki hyvää molemmille. Kun Eino pääsi muuttamaan isotädin vapautuneeseen asuntoon vuokralle, ahdistuskin helpotti.
”Välimme paranivat tosi paljon, kun minä sain tavallaan oman paikkani.”
Riina ajattelee, että nuoruuteen kuuluu vaikeita vaiheita. Hän ei ollut hirvittävän huolissaan, vaikka Eino tarvitsikin yläasteen loppupuolella ja lukion alussa paljon apua ja tukea.
”Autoimme niin paljon kuin vain osasimme.”
Kun Riina ajattelee lapsiaan ja myös omaa nuoruuttaan, hän on ymmärtänyt hyvin, että nuorelle voi tulla elämässään eteen ”sellainen musta aukko”.
”Nuoruus on identiteetin muodostamisen kannalta sekava vaihe. Kun siitä selviää, on helpompaa.”
On kuitenkin myös suurempia maailmantuskan syitä kuin nuoruuden kasvukivut.
”Einon kanssa yksi tärkeimmistä tehtävistäni on kuunnella. Minulla on taipumusta ryhtyä ratkaisukeskeiseksi, mutta yritän hillitä sitä.”
Ihminen vangitsee, kiduttaa, kiusaa ja tappaa joka päivä miljoonia eläimiä, yksin kanoja päivittäin 200 miljoonaa. Tutkimukset ennustavat, että noin miljoona lajia häviää vuoteen 2050 mennessä. Tämän vuoden kesäkuu on ollut mittaushistorian kuumin. Ilmastonmuutos aiheuttaa eroosiota, tulvia, metsäpaloja, jäätiköiden sulamista ja tekee elinympäristöistä kelvottomia monille eläinlajeille ja ihmiselle. Arktinen merijää saattaa sulaa jo 2030-luvulla.
Muun muassa näistä asioista Eino on pitänyt äidilleen raskaitakin monologeja.
”Viime aikoina minulla on ollut aika voimakasta maailmantuskaa. Myös sodat pelottavat. Ei ole itsestäänselvää, että kukaan jaksaa vastaanottaa sellaista. Olen kiitollinen äidille. Äiti osaa myös lohduttaa hyvin.”
Riina toteaa, että kuunteleminen on aliarvostettu taito nykyään. Kaikilla on hirveän paljon sanottavaa.
”Einon kanssa yksi tärkeimmistä tehtävistäni on kuunnella. Minulla on taipumusta ryhtyä ratkaisukeskeiseksi, mutta yritän hillitä sitä.”
”Olet ehkä ymmärtänyt, että en kaipaa neuvoja”, Eino sanoo.
”Ainakaan näissä asioissa”, Riina lisää.
Eino on ollut Elokapinan toiminnassa mukana muutaman vuoden ajan, osallistunut mielenosoituksiin ja katublokkeihin.
Riina on pohtinut sitä, miten paljon 1990-luvun lopulla ja 2000-luvulla syntyneillä nuorilla on opetettavaa heitä vanhemmille.
”Elokapinan koulutukset ja säännöt, kuten turvallisemman tilan periaatteet, ovat vallankumouksellisia, kun niitä vertaa siihen, mihin me 1960-luvulla syntyneet olemme kasvaneet. Ei meille opetettu, että pitäisi pyrkiä ymmärtämään ja kunnioittamaan toista, vaikka olisi toisen kanssa eri mieltä.”
Jo pitemmän aikaa Riina on valinnut ruuan suhteen vegaanisen vaihtoehdon, kun sellainen on ollut valittavissa.
”Nuorten huoli maapallon tulevaisuudesta on täysin oikeutettua ja meidän aiheuttamaamme. En muuta käyttäytymistäni velvollisuudesta vaan ajattelen, että olen sen velkaa Einolle.”
Riina luki Einon kirjan käsikirjoituksen kirjoitusvaiheessa ja antoi siitä palautetta. Se on myös Riinan työtä, sillä hän on opettanut kirjoittamista.
”Luin sitä niin kuin olen ammattilaisena tottunut lukemaan. Puutuin lähinnä välimerkkeihin ja rakenteisiin. Välillä ärsyynnyin vähän, kun Eino ei ollut korjannut heti asiaa, josta olin sanonut.”
Einosta kritiikin vastaanottaminen oli välillä hedelmällistä, välillä rasittavaa.
”Jos äiti olisi vain kehunut, että hyvä poika, olisin ollut varma, ettei teksteistä ole mihinkään.”
Vaikka Riina luki tekstiä ammattilaisena, ei hän voinut laittaa äitiyttään pois päältä.
”Olen itkenyt ja nauranut. Kun Eino kirjoittaa läheltä asioista, jotka tunnistan, suhtaudun niihin samoin kuin omiin teksteihini. En piittaa, pohtivatko lukijat, mikä on totta ja mikä fiktiota. Ihmiset saavat luulla, mitä haluavat.”
Myös Eino on esilukenut niin äidin keskeneräisiä tekstejä kuin valmista tuotantoakin.
”Äiti ilmaisee itseään paremmin kirjoittamalla. Lukemalla äidin tekstejä olen saanut kosketuksen äidin ytimeen.”
Riina tunnistaa ajatuksen.
”Joskus ajattelen, että se oikea minä on runoissani ja tämä kaikki muu on jotain usvaa. Toisaalta en voi ajatella, että Eino olisi aidoimmillaan teksteissään. Haluan pitää myös tämän toisen Einon.”
”Äiti on hyvä esimerkki siitä, että taiteellisen työn ei tarvitse tarkoittaa kuluttavaa elämää.”
Aiemmin Riina piti itsestäänselvyytenä, että kirjoittaminen on työtä. Sitten oma lapsi valitsi saman ammatin.
”Se oli aika huvittava hetki. Minun piti katsoa peiliin ennen kuin hyväksyin sen, että Einolle kirjoittaminen on työtä. Se ei ole mitään joutenoloa, vaikka kirjailijaksi ryhtyy oma lapseni!”
Riina on tullut siihen tulokseen, että kaikista maailman ammateista kirjailijan työ saattaa sopia Einolle parhaiten.
”En olisi sitä hänelle itse keksinyt. Ehkä tämä onkin juuri Einon kaltaiselle ihmiselle tosi hyvä ala tai ammatti. Kaikille ei sovi ollenkaan olla yksin päivät pääksytysten työhuoneella. Täytyy nauttia omasta seurasta ja kokea mahtavia hetkiä oman tekstin äärellä.”
Eino on samaa mieltä.
”Kirjoittaminen pakottaa minut pitämään hyvät välit sisäisen maailmani kanssa. Hetkinä, joina kaikki päänsisäinen ahdistaa, en pysty kirjoittamaan.”
Eino pitää itsestään hyvää huolta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näin hän pystyy kohtaamaan sen, mitä päässä liikkuu.
”Äiti on hyvä esimerkki siitä, että taiteellisen työn ei tarvitse tarkoittaa kuluttavaa elämää. Äiti käy jumpassa joka aamu ja hänellä on säännölliset työajat.”
Eino puolestaan jätti alkoholin kokonaan pari vuotta sitten.
”Se ei ollut minulle ongelma, mutta halusin kokeilla, miltä elämä tuntuu ilman sitä.”
Pian äiti ja poika saavat etäisyyttä toisiinsa. Riina on lähdössä kuukaudeksi Skotlantiin WSOY:n kirjallisuussäätiön kirjailijaresidenssiin vain ja ainoastaan kirjoittamaan – ensimmäistä kertaa elämässään.
”Sen jälkeen, kun lapset syntyivät, en ole ollut kotoa pois näin pitkään. Tulee mieleen meemi, jossa Tom Cruise juoksee täysiä kohti kameraa ja teksti menee jotenkin niin, että se hetki, kun aikuiset lapsesi tarvitsevat apuasi.”
Viime aikoina myös vanhenevat lähisukulaiset ovat tarvinneet Riinan huomiota ja aikaa.
”Omaisten auttaminen on mielekästä ja kuuluu tähän kohtaan elämää. Odotan kuitenkin kovasti residenssin tuomaa vapautta, kun kukaan ei voi keskeyttää kirjoittamistani.”
Etäisyys myös tuo esiin läheisyyden merkityksen, Riina pohtii.
”Kun työskentelee kirjailijana, pitää riistää ja raastaa itsensä pois muiden ulottuvilta. Välillä on ollut pakko olla itsekäs ja lähteä työmatkoille.”
”Oli tärkeää, että minulla oli lapsesta asti malleja naisista, jotka eivät piilota kynttilää vakan alle.”
Riinan äiti Satu Koskimies on kirjailija ja isoäiti Ulla Katajavuori oli kanteletaiteilija.
”Molemmat olivat uranaisia, joilla oli esiintymisiä, työmatkoja ja iltamenoja.”
”Hei äiti! Me haluttais Inkan kanssa mennä sun kanssa kolmistaan mökille.”
Einon WhatsApp-viesti kilahti Riinan puhelimeen kesäkuun alussa. Riina suostui.
Eino ei oikein itsekään tiedä, mistä ehdotus tuli hänelle ja hänen kumppanilleen mieleen. Muutaman päivän reissusta tuli lopulta mittaansa merkityksellisempi.
Illalla, kun kolmikko oli pelannut monta tuntia korttia ja kaikki olivat väsyneitä, Eino pyysi äitiään lukemaan vielä iltasadun. He asettautuivat sohvalle, äiti keskelle ja nuoret hänen molemmille puolilleen.
”Nojasimme äitiin, joka luki meille Tittamari Marttisen ja kuvittaja Anna Vaskon Eelis mökillä -lastenkirjaa. Se on ihan superhyvä kirja kesänvietosta.”
Riina muistaa hetken ja kirjan hyvin, ja hän on samaa mieltä kuin Eino.
”Se oli tosi ihana hetki.”
Juttu on ilmestynyt Eevassa 10/24.
