Kun elämä tuntui viimein ihanalta, tuli syöpä ‒ vaikuttaja Eino Nurmisto tunsi, että hänet oli petetty
Ensin tuli krooninen masennus, sitten syöpä. Eino Nurmisto on ymmärtänyt, että samaan keskeneräiseen elämään mahtuvat myös ura ja kukoistava rakkaus.
Vuonna 2010 vietin lukion jälkeistä välivuotta ja mietin, pitäisikö perustaa blogi vai mennä terapiaan.
Kasvoin pienellä paikkakunnalla Somerolla, jossa minua kiusattiin erilaisuuteni vuoksi. Pelkäsin, etten koskaan löydä kumppania. Voin huonosti, mutten tajunnut, että minulla voisi olla vaikea masennus. Sen sijaan ajattelin, että masennushan tästä vielä puuttuisi.
Tarvitsin vertaistukea ja apua siihen, että voisin käsitellä identiteettiini liittyviä asioita. Perustin anonyyminä Tämän kylän homopoika -blogin. Samaan aikaan työskentelin freelance-valokuvaajana paikallislehdessä ja hain opiskelemaan valokuvausta. Olin ehdoton urasuunnitelmani suhteen. Halusin työskennellä luovalla alalla, jossa voisin kirjoittaa ja valokuvata.
Vuonna 2011 muutin viimeisillä voimillani Turkuun. Siellä asuessani pääsin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta, löysin ensimmäisen kumppanini ja jatkoin valokuvaajan keikkatöitä. Osa murheistani alkoi ratketa.
On ikävää, jos asiat jäävät kesken, mutta olen luottanut siihen, että urani menee omalla painollaan, ilman tutkintoja.
Turussa aloitettu elämä muuttui vuonna 2015. Sairastuin mystiseen reumatyyppiseen keuhkosairauteen, jossa keuhkojeni kapasiteetista oli puolet poissa puoli vuotta. Kuumeilin ja olin vuoteenoma. Parannuin lopulta, mutten palannut normaaliin elämääni.
Erosin myös kumppanistani ja keskeytin kirjallisuuden opinnot. Akateemisuus ei tuntunut omalta jutulta, ja ruotsin pakollisen kurssin opettaja oli hankala. On ikävää, jos asiat jäävät kesken, mutta olen luottanut siihen, että urani menee omalla painollaan, ilman tutkintoja.
Muutin Helsinkiin vuonna 2017. Se oli pienestä asti ollut haaveideni ja mahdollisuuksien kaupunki. Elämäni meni jälleen uusiksi, ja niin sen pitikin.
Helsingissä löysin heti uuden asunnon, uuden kumppanin ja aloin tehdä festarikuvauksia. Myös vaikuttajan työni alkoi vähitellen vakiintua.
Sitten aloin voida taas henkisesti huonosti. Ahdistuin ja menin festarikeikoilla paniikkiin. Laihduin muutamassa kuukaudessa monta kiloa, ja ystäväni huolestuivat voinnistani.
Jouduin jäämään kuvaajan työstä sairauslomalle vuonna 2018. Olin ollut unelmatyössäni, mutta ymmärsin, että minun piti päästää festarikuvaajan työstä irti. Onneksi pystyin jo elättämään itseni sometyölläni.
Allekirjoitan sen, että ihminen voi olla samaan aikaan hauska ja viihdyttävä mutta myös huonovointinen.
Olen aina ollut hyvä kirjoittaja. Olin kirjoittanut pöytälaatikkoon sata liuskaa ajatuksiani, jotka päätyivät tänä syksynä ilmestyvään toiseen kirjaani, autofiktiiviseen romaaniin Vuoden nuori taiteilija.
Kirjani ei ole hauska tai kevyt. Siinä olen kipeiden, henkilökohtaisten asioiden äärellä ja koen siitä suojeluvaistoa. Olen antanut kirjaan itsestäni hirveän paljon.
Yhdeksi identiteetin osakseni on muodostunutkin kannanottajana oleminen. Olen osallistunut paljon yhteiskunnalliseen keskusteluun ja siksi olen saanut leimaa myös ikävänä ja ankeana kannanottajana. Se rooli on aika raskas kantaa.
Olen kyllä pessimistinen. Samaan aikaan voin tulla energisenä ja hyväntuulisena vastaan kadulla. Allekirjoitan sen, että ihminen voi olla samaan aikaan hauska ja viihdyttävä mutta myös huonovointinen.
Masennus ja mielenterveyshaasteet ovat muodostuneet osaksi identiteettiäni enkä usko, että pääsen niistä ikinä täysin eroon. Kokemani asiat ovat koteloituneet minuun, ja yritän opetella elämään asian kanssa.
Aloitin terapian viimein vuonna 2019 ja käyn siellä edelleen. Terapia ei ole tehnyt minusta unelmaversiota eikä se ole parasta, mitä minulle on tapahtunut. On silti hyvä käydä kaatamassa terapeutille mielen kuormaa. Onhan terapia jaksamisen väline.
Suuri haaste mielenterveysasioiden ja arjen sovittamisessa on se, miten opetella arvioimaan voimavarojani ja keskeyttää minulle ominaisia katastrofiajatuksia. Teen hengitysharjoituksia ja harjoittelen rauhoittavaa sisäistä puhetta.
Mielenterveyden haasteisiin liittyy se, ettei haaveilu ole luontaista. En haaveile yhteenmuuttamisesta, naimisiinmenosta ja lapsien hankkimisesta. Asun vuokralla enkä haaveile omistusasunnosta. Välillä mietin, minkä varaan rakennan elämääni. Terapeutin kanssa olemme kuitenkin puhuneet, että elämä voi olla hyvää, vaikka asuisi aina vuokralla.
Puhuin sairastumisestani julkisesti vasta leikkauksen jälkeen. Tunsin epäonnistumista, riittämättömyyttä ja epävarmuutta.
Sairastuin kivessyöpään kesällä 2021. Olin ihanassa elämänvaiheessa, nautin työstäni ja mietin, että syöpähän se tästä puuttuikin. Juuri kun olisi ollut varaa ja aikaa rillutella, tuntui, kuin minut olisi petetty.
Puhuin sairastumisestani julkisesti vasta leikkauksen jälkeen. Tunsin epäonnistumista, riittämättömyyttä ja epävarmuutta. Lopulta tuntui luonnolliselta puhua syövästäni, sillä olinhan jakanut muitakin asioitani.
Karvojenlähtö tuntui hankalalta, kunnes päätin, että syövänkin kanssa voin näyttää, miltä haluan. Pukeuduin karvahattuun ja Elton John -aurinkolaseihin.
Tammikuussa 2022 minulta löydettiin etäpesäke Elossa24H-sarjan kuvauksissa. Videolle tallentui järkytykseni.
Nyt tilanteeni on fyysisesti hyvä. Henkisesti olen padonnut kokemani – jossain vaiheessa se pato purkautuu.
Elän tähänastisen elämäni parasta vaihetta. Minulla on poikaystävä, viihdyn kotona ja tykkään vaihtelevasta työstäni. Voin tehdä somea omilla ehdoillani.
Onnellisuus on minulle hankala konsepti enkä masennukseni vuoksi ole syvän onnellinen oikein mistään. Tiedän kokemuksesta, että mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa. Se voi kuulostaa pessimistiseltä, mutta minua se ei huolestuta.”
Juttu on julkaistu Trendissä 9/2023.
