Eila Alakoski jäi koukkuun uhkapeleihin ja menetti työpaikkansa ja rahansa: ”Minua vei voima, jota en kyennyt hallitsemaan”
Peliriippuvuuden seurauksena Eila Alakoski velkaantui ja kärsi häpeästä. Nyt hän on velaton ja auttaa muita.
Sinne menivät. Kertalaakista kaikki sairauspäivärahat, tuhansia euroja. Tamperelaista Eila Alakoskea oksetti ja pyörrytti. Nettikasinon pelit olivat imaisseet tilin tyhjäksi.
Oli syksy 2014. Eila oli ollut parin kuukauden ajan sairauslomalla masennuksen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi. Kun Kelan sairauspäivärahat tupsahtivat tilille könttäsummana, pelaamisen houkutus kävi ylivoimaiseksi, vaikka maksamattomia laskuja oli pinoksi asti.
Eila oli ollut peliriippuvainen kymmenen vuoden ajan. Tuona päivänä hän lopetti uhkapelit.
Holtiton rahankäyttäjä. Sellainen Eila kuvailee olleensa nuoruudestaan asti. Nuorena rahat kuluivat asioihin, jotka toivat nopeaa mielihyvää: herkkuihin, juhlimiseen ja tupakkaan.
”Kaikki meni, mikä tuli. Minulla ei ollut kykyä säästää.”
66-vuotias Eila kuvailee lapsuuttaan rikkinäiseksi. Eila asui veljensä ja äitinsä kanssa mummonsa luona, jolla oli vahva vaikutus hänen lapsuuteensa. Mummo oli vanhoillinen ja piti Eilan mielestä poikalapsia suuremmassa arvossa kuin tyttöjä. Se näkyi tavoissa, joilla häntä kohdeltiin.
”Mielipiteitäni tai toiveitani ei kuunneltu. Veljelleni ostettiin uusia tavaroita kuten vaatteita ja luistimia, mutta minä sain tyytyä vanhoihin tai olla kokonaan ilman.”
Eilasta tuntui, että mummo ihannoi varakkaita ihmisiä ja että ihmisen arvoa määritteli tilipussi. Ehkä hänenkin vaurautta ja rahaa koskeva ihailunsa sai kipinän jo tuolloin.
”Koska en saanut osakseni arvostusta, sisältäni nousi voimakas tarve olla muiden silmissä jotain. Ajattelin, että jos saisin paljon rahaa, minusta tulisi vihdoin näkyvä ja hyvä ihminen.”
”Koska en saanut osakseni arvostusta, sisältäni nousi voimakas tarve olla muiden silmissä jotain. Ajattelin, että jos saisin paljon rahaa, minusta tulisi vihdoin näkyvä ja hyvä ihminen.”
Ensimmäisen avioliittonsa Eila solmi 18-vuotiaana. Pian hänestä tuli kahden lapsen äiti, tytär ja poika syntyivät parin vuoden sisällä.
Kymmenen vuoden jälkeen pari erosi. Eila löysi nopeasti uuden kumppanin, meni uudestaan naimisiin ja sai kolmannen lapsen. Arki sujui, mutta Eila oli onneton.
”Jostain syystä ajattelin, että kaikki oli liian hyvää ollakseen totta. Ajattelin, etten ansaitse sitä.”
Toinenkin liitto päätyi eroon. Eila jäi kahdestaan viisivuotiaan kuopuspoikansa kanssa, vanhemmat lapset asuivat omillaan.
Avioliiton aikana perheen taloudellinen tilanne oli ollut hyvä. Kun arkea ei ollut enää jakamassa toinen työssäkäyvä aikuinen, Eilan rahat olivat yhtäkkiä tiukassa. Hän työskenteli siihen aikaan postinjakajana.
Sitten oman kodin postiluukusta tipahti helpotus: postimyyntikuvasto, jossa tarjottiin myös kulutusluottoja ilman vakuuksia ja takuita.
”Ajattelin, että tämähän oli täydellinen mahdollisuus; kuin minulle tarkoitettu.”
Kulutusluottoja oli helppo saada. Eila otti ensin yhden, sitten toisen ja hetken päästä hänellä oli usea luotto samaan aikaan. Vaikka kulutusluotot olivat tuntuneet hyvältä ratkaisulta helpon saatavuutensa takia, Eila huomasi, että korkeat korot moninkertaistivat lainasumman nopeasti. Pian hänellä oli velkaa toistakymmentä tuhatta markkaa.
Eila ryhtyi ajamaan taksia iltaisin ja viikonloppuisin päivätyön ohella, jotta saisi lyhennykset maksettua. Summat kirivät silti koko ajan suuremmiksi. Eila ei selviytynyt lyhennyksistä ja menetti luottotietonsa.
Hän yritti päästä ahdingostaan ensin pelaamalla totoa, koska kuuli tuttavaltaan, että raveissa voisi päästä kiinni isoihin rahoihin. Pienet voitot innostivat Eilaa jatkamaan, kunnes hän menetti paljon rahaa pieleen menneen veikkauksensa takia.
Seuraavaksi Eila löysi nettikasinot.
”Siitä alkoi varsinainen ränni.”
Nettikasinot houkuttivat Eilaa pelaamaan tuntikausia. Hän tavoitteli yhä suurempia voittoja mutta menetti toistuvasti rahansa. Pahimmillaan pelivelkaa oli noin 60 000 euroa.
Eila oli onnekseen tottunut tekemään paljon töitä. Hän lopetti postinjakajana ja aloitti parempipalkkaisen työn linja-autonkuljettajana. Eilasta tuntui, että hän oli velkoineen ahdingossa, mutta ei kertonut pahasta olostaan kenellekään.
”Vielä silloin sisälläni eli toivo, että selviytyisin kaikesta.”
Sitten Eila varasti lippukassasta 400 euroa. Hän pelasi rahat. Eila jäi kiinni, palautti summan seuravasta palkastaan ja sai lopputilin. Työnantaja ei tehnyt hänestä rikosilmoitusta.
”Silti minulla ei ollut mielestäni peliongelmaa.”
Eila tunsi tukalasta taloudellisesta tilanteestaan ja varkaudestaan valtavaa häpeää ja pahaa oloa. Hän vältteli liikkumasta kaupungilla tutuilla bussilinjoilla, jottei törmäisi vanhoihin työtovereihinsa.
”Tunsin, että otsassani luki isoin kirjaimin, mitä olin tehnyt. Pysyttelin mieluiten kotona piilossa.”
Tarvitsen apua. Eila hyväksyi ajatuksen vasta kymmenen vuotta sitten tuhlattuaan sairauspäivärahansa.
”Pelaamiseni oli pakkomielteistä. Minua vei voima, jota en kyennyt hallitsemaan. Pelit nappasivat minut syövereihinsä. Se oli kamala tunne.”
Kun pankkitili tyhjeni, Eila myi keräilemiään Aalto-maljakoita ja Arabian astioita saadakseen ruokaa ja laskut maksettua. Samalla hän päätti, että elämään tulisi vihdoin muutos.
Eila haki keskusteluapua mielenterveyspoliklinikalta ja terveyskeskuksen psykologilta. Puhuminen auttoi ymmärtämään ongelmaa. Samalla hän sulki pelitilinsä.
Keväällä 2015 Eila otti yhteyttä maksutonta vertaistukea rahapelaajille ja heidän läheisilleen tarjoavaan, Sosped-säätiön Pelirajaton-toimintaan. Hän halusi kokemusasiantuntijaksi ja vertaistukijaksi auttaakseen muita, jotka olivat kokeneet saman.
”Jos saan pelastettua yhdenkin ihmisen irti pelaamisen aiheuttamalta syöksykierteeltä, miksi en tekisi sitä.”
Mitä enemmän aikaa kului, sitä helpompaa oli pysyä kaukana peleistä. Syksyllä 2015 Eila sai luvan aloittaa kokemusasiantuntijana ja vertaistukijana.
”Se oli iso askel myös omalle toipumiselleni. Vertaistukiryhmissä peliriippuvuudesta puhuttiin avoimesti, ja pääsin osallistumaan koulutuksiin, joissa sain lisää tietoa asiasta.”
Suurin merkitys oli sillä, että Eila ei ollut ongelmansa kanssa enää yksin. Hän tapasi muita, jotka olivat selviytyneet samasta ahdingosta.
Kului vuosi pari, ennen kuin Eila uskalsi kertoa riippuvuudestaan kolmelle lapselleen.
”Häpeä oli lipunut hiljalleen pois, kun olin kertonut tarinaani isojen yleisöjen edessä esimerkiksi oppilaitoksissa. Kun sain sanottua kaiken ääneen, se auttoi.”
EILA USKOO, että hänen kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosissaan oli kyse peliriippuvuuden aiheuttamista oireista. Kymmenen vuotta kestäneen peliongelman aikana Eilan mielentilat vaihtelivat syvästä masennuksesta ja paniikkikohtauksista impulsiivisuuteen ja vauhdikkaaseen flow-tilaan.
”Ammattilaisenkin on vaikea erottaa, mistä on kyse, jos asiakkaan mielentila on pelaamisen takia sekaisin eikä hän puhu ongelmastaan.”
Eila ei enää käytä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön määrättyjä lääkkeitä eikä ole kärsinyt mielialaoireista pelaamisen loputtua.
”Mieleni tasaantui samalla kun toipumiseni peliriippuvuudesta edistyi.”
Vahva mutta harhainen. Sellainen on peliriippuvaisen ihmisen ajatusmaailma Eilan mielestä. Pelaaminen on kuin ajatusleikkiä ja utopistista tasapainoilua: vaikka häviäminen on karmaiseva pettymys, samaan aikaan ajatukset valtaa toistuva usko siihen, että vielä jonakin päivänä iso voitto kilahtaa itselle.
Näiden uskomusten äärellä kaikki muu menettää merkityksensä. Pelaaja saattaa myös tuntea ylpeyttä siitä, että ainakin yrittää ”tienata” lisää rahaa.
”Vääristynyt ajatusmaailma on usein isoin ongelma.”
Raha on rahaa, mutta sitäkin tärkeämpää on mielenterveys. Siitä Eila muistuttaa usein peliriippuvaisia.
”Peliriippuvuus iskee aivotoimintaan vielä kovemmin kuin rahapussiin. Jos mieliala on jo valmiiksi alhainen, pelaamisen ja häviämisten aiheuttama epätoivo vie aika synkkään ajatusmaailmaan.”
Ensimmäistä kertaa elämässään Eila odotti ulosottoviraston kirjettä hartaasti. Lokakuussa 2020 se vihdoin tuli. Eila avasi valkoisen kirjekuoren varovaisesti. Siinä luki: maksettavaa 0 euroa. Eila tunsi leijuvansa puoli metriä ilmassa.
”Olin niin onnellinen. En voinut uskoa, ettei minulla ei ollut enää velkaa.”
Eila kiinnitti kirjeen magneetilla jääkaappinsa oveen. Se pysyi siinä puoli vuotta muistuttamassa veloista, joista hän selviytyi.
Pelaamisen lopettamisen jälkeen Eila teki valtavasti töitä saadakseen maksut hoidettua. Hän ajoi taksia ilman lomia ja vapaita kolmen vuoden ajan. Muuta elämää Eilalla ei juuri ollut, hän kävi kotona vain nukkumassa.
Rahaa meni ruokaan ja pakollisiin laskuihin, kaiken muun hän käytti velkojen lyhentämiseen.
”Halusin päästä veloistani eroon mahdollisimman nopeasti.”
Enää Eila ei tavoittele vaurastumista tai äkkirikastumista. Kahden työn tekeminen usean vuoden ajan varmisti hänelle eläkkeen, jolla hän tulee hyvin toimeen.
”En arvota itseäni rahan kautta. Tiedän olevani hyvä ihminen, vaikka minulla ei olisi latin latia.”
Elämään on tullut eläkevuosina uusia virikkeitä kuten englannin kielen opiskelu, jotta matkustelu soljuisi jouhevammin. Eila myös tekee käsitöitä ja lukee paljon, erityisesti dekkareita. Liikunnasta on tullut tapa, ja hän käy usein hiihtämässä, uimassa ja kuntosalilla.
”Pelaamisesta on tullut tarpeetonta.”
Silti Eila tiedostaa, että riippuvuudet seuraavat mukana. Täyttä takuuta kuivilla pysymisestä ei ole.
”Sen tiedän, että minun ei kannata kokeilla pelaamista enää kertaakaan. Olen kuin alkoholisti, jolle yksikin paukku voi olla liikaa.”
Tärkein oivallus Eilalle on ollut se, että elämää ei elä kukaan muu kuin ihminen itse – on omalla vastuulla, millainen elämästä tulee.
”Peliriippuvaisen on otettava vastuu itsestään ja teoistaan. Se vaatii nöyryyttä myöntää ongelmansa. Kukaan ei voi antaa pilleriä, joka saisi pelaamisen loppumaan. Lopettaminen on jokaisen oma tehtävä.”
Eilan mielestään paras tukikeino on kuunnella. Syyllistäminen tai tuomitseminen ei auta. Kukaan ei ryhdy riippuvaiseksi tahallaan.
Eila toivoo ihmisten ymmärtävän, että peliriippuvuus on sairaus, ja se voi tulla kenelle tahansa. Kauhistelu ei auta pelaajaa, vaikka tämä olisi menettänyt riippuvuutensa takia kotinsa, autonsa ja perheensä.
Pelkkä tahdonvoima ei riitä peliongelman selättämiseen. Toipuminen vaatii ajatustyötä ja itserefleksiota sekä kykyä pohtia omaa elämää ja taustatekijöitä, jotka ovat laukaisseet pelaamisen tarpeen.
”Niin kauan kuin ihminen ajattelee, että vika on muissa ihmisissä, ongelmat eivät ratkea. Kukaan ei pääse eteenpäin, jos pitää sisällään katkeruutta kaikesta elämän varrella kohtaamastaan.”
Kun toipuminen etenee, omien tekojen kanssa on tehtävä rauha ja hyväksyttävä se, että mennyttä ei voi muuttaa.
”Elämää kannattaa elää eteenpäin. Eilisen mokat on jo mokattu. Niitä ei kannata enää toistaa.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 5/2024.
