
Kirjailija Matti Rönkä on kaikille suomalaisille tuttu toisen ammattinsa vuoksi. Hän jakaa työaikansa Ylen uutisjuontajan töiden ja kirjoittamisen kesken. Matin tuotannosta tunnetaan parhaiten Viktor Kärppä -dekkarit, mutta Eevan kirjaklubiin hän sai kutsun neljän muun romaaninsa ansiosta. Erityisesti Surutalossa Matti kuvaa hienosti suomalaisen miehen ajattelua ja olemista.
Tässä otteita Matin ja päätoimittaja Mari Paalosalo-Jussinmäen keskustelusta Eevan kirjaklubissa.
Mari: Kaksi vuotta sitten ilmestyneessä Surutalossa kerrot muotoilijasta, joka lunastaa kotitalonsa ja palaa pikkupaikkakunnalle isänsä kuoleman jälkeen. Siellä asuu ennestään konkurssin tehnyt veli. Kirjan miehet ovat aika surullisia ja yksinäisiä, vaikka rakkauttakin heidän elämässään on.
Matti: ”Teemat, joita Surutalossa käsittelen, ovat hyvinkin omakohtaisia. Ei se ole minun tarinani, mutta päähenkilöllä on paljon yhtymäkohtia minuun kasvuympäristön ja sukupolven kautta. Halusin käsitellä omaa nuoruutta ja sukupolvelta toiselle siirtyviä traumoja.”
”Olen syvästi itäsuomalainen ja se heijastuu kirjoittamiseeni. Elämä on ankaraa ja päättyy kuolemaan, ja tämän totuuden edessä kaikki muu on pientä. Jotta sen kestää, täytyy olla huumoria. Huumori on minulle paitsi sanaleikkejä ja naurua, myös semmoista katsetta, tulokulmaa ihmisiin ja tapahtumiin. Siitä seuraa tietty melankolisuus.”
”Nyt kirjoitan uutta kirjaa, ja siinä olen tietoisesti halunnut tehdä kevytmielisempää päähenkilöä. Nyt täytyy tarkastella sitä, onko se siltikin melankolinen.”
Mari: Isäsi kuoli, kun olit vasta 13-vuotias. Senkö takia kirjoitat niin paljon isistä ja pojista?
Matti: ”Kun synnyin, sodasta oli vasta 14 vuotta. Se on käsittämättömän lähellä. Olen naisten kasvattama mies, mutta tavallaan kasvoin silti rintamamiesten keskuudessa. Naiset huokasivat, että se on semmoinen sodan käynyt mies. Ajattelin, että se tarkoittaa sankaruutta ja selviytymistä, mutta tarkoittaa myös äkkipikaisuutta ja tuurijuoppoutta. Sodan jättämät vammat seuraavat sukupolvesta toiseen, ja sitä olen käsittellyt sekä Surutalossa että Einossa.”
Mari: Miksi kirjojesi miehet ovat niin juroja?
Matti: ”Yksi romaanieni teema on ehkä se, että mies ei halua sälyttää taakkojansa toiselle. Se on huono ominaisuus. Jossain vaiheessa kivet rupeavat repussa painamaan niin paljon, että ne hiertävät hartioita rikki.”
”Ja kyllähän parisuhteessa se toinen haluaa auttaa. Asioiden jakaminen on paras palkinto. Miten hyvä mieli tulee, kun kadulla saa auttaa turistia, saati sitten puolisoa jossain! Mutta ilman että sitä sen suuremmin sukupuolittaa, niin ehkä on miehille tyypillisempää se, että haluaa selviytyä itse eikä raskauttaa toisen mieltä omilla murheilla.”
Mari: Ehkä asetamme miehille enemmän sellaisia odotuksia myös ihan tiedostamattamme?
Matti: ”Toisaalta ovathan ne ihan parhaita miehiä ne tervaskantoäijät. Kun auto on kaatunut ojaan tai putket jäätyneet, ne kohentavat housujaan ja sanovat että eihän tässä auta kuin ruveta. Hyvin monella tyttärellä on sellainen isä, jolle voi soittaa oli asia mikä hyvänsä. Se joskus unohtuu tässä virtuaalimaailmassa, että välillä asioita pitää tehdä ihan itse.”
Mari: Naiset ovat kirjoissasi vähän sivussa.
Matti: ”Tunnustan, että minun on helpompi kirjoittaa miehistä. Mutta olen äidin kasvattama poika, että yritän kyllä ihan vahvoja naiskuvia. Mutta ovat ne kiistatta sivuhenkilöitä.”
”Taiteen tekemisessä täytyy luottaa siihen, että omat aistimukset ja oma tulkinta ovat muiden ymmärrettävissä. Eihän sitä tiedä, miten joku toinen näkee värit tai miten hän ajattelee.”
”Jos jokin asia on minulle väkevä tai kiihottava tai elähdyttävää tai hauska, pitää sitten pitää vain luottaa siihen, että se on sitä toiselle ihmiselle myös. Sehän on pieni ihme, että olet kirjoittanut jonkin ei edes niin kun selkeän ison asian vaan jonkin pienemmän ja sitten muut tunnistavat se. Se on ihana asia.”
Eevan kirjaklubi -podcastissa Matti kertoo myös, miten hänestä tuli kirjailija ja miksi hän ei nyt kirjoita Viktor Kärpästä. Tietysti mukana on myös jokaisen klubin päättävä 20 kysymystä -osio. Kuuntele koko jakso!