Helena Sinervo Eevan kirjaklubissa: ”Minulla on taipumus provokatiivisuuteen”
Palkittu kirjailija Helena Sinervo puhuu Eevan kirjaklubissa 30 vuotta kestäneestä urastaan, lapsuudestaan Tampereella ja siitä, mistä runoudessa on kyse.
Helena Sinervo on Finlandia-palkittu kirjailija ja kymmenille kielille käännetty runoilija. Hän juhlii tänä vuonna 30-vuotista uraansa ja uutta romaaniaan Kirkasta ja välähtelevää. Eevan kirjaklubissa hän puhui päätoimittaja Mari Paalosalo-Jussinmäen kanssa muun muassa siitä, mikä on kirjallisuuden kuningaslaji.
Kuuntele koko jakso tai lue otteita keskustelusta alta.
Tiesitkö aina, että sinusta tulee kirjailija?
”Luulin että kirjailijan elämän pitää olla tosi mielenkiintoista, sellaista kuin vaikka Dostojevskin. Ajattelin, etten millään keksi mitään sellaista ja kävin vain pianotunneilla, harjoittelin ja luin läksyt. Rimani oli alkuvaiheessa vähän liian korkealla.”
Sinusta tulikin sitten pianonsoiton opettaja. Millaisessa perheessä kasvoit?
”Isä oli postikonttorin apulaisjohtaja, äiti jakoi lehtiä. Meillä oli Tampereella rintamamiestalo, josta yläkerta oli vuokrattu muille. Seitsemänhenkinen perheemme asui alakerrassa varsin ahtaasti.”
”Kotona minua kehuttiin mielikuvituksestani. Äiti sanoi, että Helena leikkii niin kiinnostavia leikkejä itsekseen. Ehkä se on jollain tavalla vaikuttanut.”
Missä vaiheessa aloit ajatella, että sinulla onkin jotain sanottavaa?
”Murrosiässä kirjoitin ihan vakavissani runoja. 16-vuotiaana vein läänintaiteilija Väinö Kirstinälle kansiollisen runoja. Muistan, että kansiossa oli Tapparan merkki. Sain oikein rohkaisevaa palautetta.”
”Sitten lähetin runoja johonkin Pirkanmaan kirjoituskilpailuun ja olin yllättynyt, kun sieltä ei kuulunut mitään. Päätin sitten keskittyä musiikkiin.”
Miten musiikki näkyy teksteissäsi?
”Luulen, että se näkyy nimenomaan rakenteissa.”
”Kapinallisuus aina purskahtaa näkyviin.”
Miltä tuntui ensimmäisen kirjan julkaisu?
”Olin lähettänyt runoja kustantamoon, ja kesti hirveän kauan ennen kuin sain rohkaisevan viestin, että ei tätä projektia pidä kesken jättää. Muokkasin tekstejä eteenpäin ja taas kesti. Soitin kustannustoimittaja Harri Haanpäälle monta kertaa, ja lopulta elokuussa 1993 hän vastasi ja sanoi, että runokirjani on tainnut hukkua jonnekin Touko Siltalan pöydälle ja hänpäs menee sanomaan, että tämänhän piti jo ilmestyä.”
”Kun kustannussopimus oli kirjoitettu, lähdin loikkimaan Hietaniemen rantaan kuin sähköavusteinen peura.”
Miten kirjoittaminen on 30 vuoden aikana muuttunut?
”Samanlaista energiaa siinä on kuin alussa, mutta elämä tuo erilaisia aiheita. Aluksi sitä vähän niin kuin osoittaa oppineisuuttaan lukijoille, näyttää mitä kaikkea hallitsen runouden kentällä. Kirjoittaminen on silloin ehkä kirjoittajan identiteetin muodostumisen kuvaus. Sieltä oman navan ympäriltä mennään sitten vähitellen pois.”
Sait Finlandia-palkinnon Eeva-Liisa Mannerin elämästä kertoneesta ensimmäisestä romaanistasi Runoilijan talossa. Miten se muutti elämääsi?
”Se tietenkin toi minut suuremman yleisön tietoisuuteen. Olen pikkuisen kapinallinen, joten minua ärsytti se, että minua pidettiin julkisuudessa esikoiskirjailijana, vaikka olin julkaissut useita runokokoelmia ja esseitä. Sitten siinä oli vähän raskastakin puolta, kun Eeva-Liisa Mannerin sukulaiset tulivat esiin ja seurasivat minua esiintymisiin.”
”Ja seuraava romaanini oli sitten Tykistökadun päiväperhonen, jossa koko taideinstituutiota pistetään halvalla. Voi olla, että minulla on ollut sellaista provokatiivisuuden taipumusta. Kapinallisuus aina purskahtaa näkyviin.”
Onko kirjoittaminen muuttanut sinua jotenkin?
”Kun pääsee kirjoittamiseen sisälle ja se kantaa itse itseään, henkilöt alkavat elää elämäänsä, se antaa kauhean paljon merkityksellisiä ja ihania hetkiä. Onnen hetkiä.”
”Runoudessa ei ole kysymys sisällöstä vaan kielen avulla luodusta hetkestä.”
Runoutta luetaan vähemmän kuin proosaa. Mitä ajattelet siitä?
”Itse olen aina pitänyt runoutta kuningaslajina. Se on kielen tutkimusta ja kielen musiikkia. Ihmiseltä jää hirveän paljon kokematta ja tajuamatta, jollei lainkaan lue runoja.”
”Ihmiset ehkä ajattelevat, että runot ovat kauhean vaikeita. Moni haluaa kirjallisuudesta samaa kuin journalismilta, että siinä selvästi kerrotaan jokin asia, joka vastaa todellisuutta. Ja runoudessa usein ei ole kysymys sisällöstä vaan kielen avulla luodusta hetkestä tai ihan vain siitä kielestä, joka lähtee viemään.”
”Minusta runoja kannattaa lukea ääneen. Silloin kuulee, miten äänteet menevät ja sopivat suuhun. Voi nauttia siitä, millainen runo on materiaalisesti, aineena. Sen jälkeen ei enää vaadi, että runon pitäisi tarkoittaa jotain.”
Mitä haluat saada aikaan kirjoittamalla?
”Esteettisiä elämyksiä. Tunteiden ja sydämen liikahduksia, ajatusten liikahduksia. Minulle on hirveän tärkeää, että teos on esteettinen kokonaisuus, jota ei pelkästään sisältö ohjaa, vaan myös rakenne.”
”Toivoisin, että kirjallisuutta käsiteltäisiin enemmän taiteena. Nykyisin puhutaan usein vain kirjallisuuden aiheista ja sivuutetaan kokonaan se, miten kirja on tehty. Kirjallisuuskin on taidelaji ja sillä on oikeus olla taidetta.”
Eevan kirjaklubi -podcastissa Helena Sinervo kertoo myös, miksi ihailee Elokapinan nuoria, mistä Kirkasta ja välähtelevää -romaanin teemat syntyivät ja millaista oli kasvaa suuren perheen ainoana tyttönä. Tietysti mukana on myös jokaisen klubin päättävä 20 kysymystä -osio.
