Eeva on sinut kuoleman kanssa: ”Oli vaikea hyväksyä, että kahdeksankymppisenä sairastuin pahinta laatua olevaan syöpään”

Eeva Hurskainen, 83, asuu senioritalossa Helsingin Viikissä. Kun hän täytti 75 vuotta, hänen tapansa ajatella ja suhtautua itseen muuttui. Hän tunsi olevansa vanhus. Vanhenemisen hyväksyminen helpotti sopeutumista tulevaan.

Eeva arvelee, että myönteinen asenne vanhuuteen juurtaa lapsuuteen ja omaan mummoon. Hän kertoo ajatuksistaan, tunteistaan ja arjestaan näin:

”Mummoa seuratessani ajattelin, että vanhana oleminen voi olla mukavaa. Olen maalaistalosta kotoisin ja uskovainen mummo oli mukana elämässämme. Vaikka hän oli reumatisminen ja kivulias, hänellä oli valoisa mieli.

Minulla on 34 neliön kiva koti senioritalossa, jossa asuu toistasataa vanhusta, osa huonokuntoisia. Meitä omin jaloin kulkeviakin on. Mielestäni vanhus on kaunis sana. Inhoan sanaa seniori, joka ei ole edes suomea. Ikäihminen olisi parempi sana.

Kun muutin tänne, paikka oli vielä palvelutalo, oli hoitajia ja sairaanhoidon palveluita. Sitten palvelutalo muuttui senioritaloksi. Silloin menivät sairaanhoidon ohella jalkahoitajat, siivoojat ja fysioterapeuttikin. Nykyään palvelut pitää jokaisen itse osata etsiä ja ostaa.

Osaan käyttää tietokonetta ja etsiä internetistä palvelut ja maksaa laskut. Omassa tuttavapiirissäni olen harvoja, jotka kykenevät tähän.

Monelle muutos oli täällä kauhea kriisi. Niillä ei ole hätäpäivää, joilla on lapsia, jotka pystyvät auttamaan. Tällaiset yllättävät muutokset ovat meille vanhoille aivan turhia mielen kuormia. Omissa vaivoissa olisi riittävästi.

Ennen en pelännyt, että vanhana minulta menisi ihmisarvo. Viime aikoina, kun vanhusten hoitoa vähennetään, on alkanut pelottaa. Onko meillä enää merkitystä ihmisinä?

Ehdin olla eläkkeellä kymmenisen vuotta ennen kuin muutin tänne Viikkiin. Työn kuorma oli jäänyt ja nautin elämästä. Sitten alkoi sairastaminen ja siihen on ollut sopeutumista.

Olin 75-vuotias, kun pitkään sairastamani glaukooma, silmänpainetauti, paheni. Toinen silmäni on nykyään melkein sokea, toisella vielä näen. On myös verenpainetautia ja kulumien aiheuttamia selkäkipuja.

Eniten järkytyin, kun sairastuin neljä vuotta sitten rintasyöpään. Oli vaikea hyväksyä, että kahdeksankymppisenä voi vielä sairastua pahinta laatua olevaan hormoniperäiseen syöpään.

Kriisi oli iso, mutta olen yrittänyt sopeutua. Tulin sinuiksi kuoleman kanssa.

Elämäni suurin rikkaus ovat läheiset suhteet sisarusteni lapsiin. Nuorimman sisareni pojat asuvat Helsingissä. Toisella heistä on perhe ja toinen on poikamies, joka käy luonani sunnuntailounaalla ja auttaa tietokoneasioissa.

Olen varamummo siskonpoikani tytöille. Olen hoitanut heitä, vein päiväkotiin ja hain, paistoin iltapäivällä lettuja. Lapset avasivat uuden ikkunan elämään, sillä itselläni ei ole lapsia.

Nyt vanhempi tytöistä on jo murrosikäinen. Saan perehtyä hänen meikkeihinsä ja ihmetellä lökäpöksyjä ja muita vaatteita. Hän on hyvin läheinen. Hän huolehtii ja kysyy, olenko käynyt ulkona.

On ihanaa, että he asuvat lähellä ja auttavat. On arvokasta, että lapset ja nuoret tapaavat vanhuksia ja näkevät, että näinkin voi elää.

Siskoni on sanonut, että jos hänelle ja hänen miehelleen tapahtuu jotain, heidän lapsensa hoitavat minut. Asiat on puhuttu auki ja se tuo turvallisuutta. Olen tehnyt hoitotestamentin ja puhunut hautajaisista siskoni kanssa.

Vanheneminen voi nostaa mieleen yllättäviä tunteita ja muistoja. Lapsuudessani oli emotionaalista köyhyyttä ja hellyysvajetta. Kasvatus oli piiskaamista ja sellaista ankaruutta. Olisin voinut katkeroitua.

On ollut kuitenkin parempi ymmärtää, surra ja antaa anteeksi. Aika ja olosuhteet olivat vaikeat, äidillä oli sota-aikana kolme vaippaikäistä lasta hoidettavanaan.

Minua on auttanut se, että olen tottunut työskentelemään mielen sisäisesti. Minulla on psykoterapeutin koulutus ja olen käynyt pitkässä terapiassa.

Olen huomannut, että vanhemmiten mieli herkistyy. Kyyneleet tulevat herkemmin silmiin kuin ennen. En pysty enää katsomaan enkä lukemaan sotauutisia.

On hyvä olla sellaisten ihmisten lähellä, joiden seurassa tulee toiveikas olo. Meille vanhuksille on myös tärkeää, että toisista ihmisistä välittyy kunnioitus.

Fysioterapeuttini Ville on tällainen ihminen. Hänellä on mahtavat ohjelmat, hän on perehtynyt vanhuksiin. Tapaan Villen kerran viikossa, jumppaan lihaksia ja teen kotitehtävät.

Tuttavapiirini on supistunut lähinnä kotitaloon. Täällä olen ystävystynyt muutamien kanssa, yksi heistä on 92-vuotias Salli. Keskustelemme politiikasta ja elämästä, emme pelkästään vaivoista tai siitä, mikä pilleri seuraavaksi pitäisi ottaa. Vertaistuki on tärkeää, ollaan kaikki täällä samassa veneessä.

Vapauden tunne on tärkeä. Että saan ajatella asioita ja nousta aamulla omassa tahdissani.

Kuuntelen musiikkia kotona ja nautin siitä, että saan olla yksin. Väsyn ihmisjoukoissa, se on korostunut vanhuudessa. Elämäni on hyvää, ellei olisi näitä kipuja.”