Ystäväni kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan aikaisin jouluvalot ripustavat ihmiset ovat keskimääräistä onnellisempia. Kun utelin lisää, selvisi että kyseessä ei ehkä sittenkään ollut tutkimus. Ehkä se olikin TikTokissa vastaan tullut meemi?

No, uskon tähän ainakin jossain määrin ilman akateemista todennustakin. Olen nimittäin huomannut, että marraskuu saa ihmisissä aikaan kahdenlaisia reaktioita. Toiset alkavat jo lokakuussa ahdistua siitä, että marraskuu on tulossa, kuin se olisi satukirjan mörkö, joka kerran vuodessa tulee ryöväämään kaikki kylän vilja-aitat ja naimattomat neidot. Toiset alkavat miettiä, onko jo liian aikaista laittaa Last Christmas soimaan (ei tietenkään ole).

Mikään kuukausi ei saa kontolleen yhtä paljon vihaa, inhoa ja pelkoa kuin marraskuu. Se tuntuu minusta epäreilulta ‒ etenkin kuin todellisuudessa kuukausista hirvein on maaliskuu. Maaliskuussa niskassa painaa jo puolen vuoden pimeys ja kylmyys ja sen kaiken keskellä hauras ihmispolo joutuu vielä sietämään kevään loputtomia pelejä: ehkä tulen, ehkä en, hähhää.

Marraskuu on rehellisesti sitä mitä on. Pimeä ja märkä, eikä kukaan muuta odotakaan.

Väitän, että marraskuu on paljon mainettaan parempi kuukausi. Se täytyy vain kohdata sen omilla ehdoilla. Mitä enemmän pimeyttä vastaan taistelee, sitä raskaammalta se tuntuu ‒ koska taisteleminen lähtökohtaisesti on raskasta.

Kärsin itse vuosi vuodelta pahenevista kaamosoireista, joten tiedän kyllä ”niksit” kaamosmasennuksen ja -väsymyksen taltuttamiseen: D-vitamiinia, kirkasvalolamppua, liikuntaa, superfoodeja, joo joo.

Todellisuudessa pimeyttä ei voi taltuttaa tai kesyttää. Voi vain antautua, myöntää oman pienuutensa sen suuruuden edessä. Kun aloin hyväksyä pimeyden, aloin nähdä siinä paljon arvokasta. Jouluvalot ja kynttilät ovat siitä erinomainen esimerkki: niiden kauneus perustuu vain ja ainoastaan sille, että on niin hemmetin pimeää.

Jos eläisimme siten kuin meidät on tarkoitettu elämään, pimeä olisi meille merkki hidastaa tahtia. Suorittaa vähemmän, nukkua enemmän, vetäytyä luoliimme köllöttelemään ja keräämään voimia tulevaa vuotta varten.

Mutta tietenkään emme elä niin ‒ elämme yhteiskunnassa, joka viis veisaa luonnon rytmeistä ja ihmisestä osana niitä. Monilla aloilla pimeä loppuvuosi on kaikkein kiireisintä aikaa, jolloin täytyy takoa tulos kasaan ja saada maailma valmiiksi ennen pyhiä.

Modernin ihmisen on siis keksittävä modernit ratkaisut jaksaa pimeää, ehkä oppia nauttimaaankin siitä. Itse olen huomannut, että paljon D-vitamiinia ja kirkasvalolamppua paremmin toimii jouluihmiseksi ryhtyminen. Se antaa syyn paitsi sietää marraskuuta, jopa suorastaan odottaa sitä.

Siispä viimeinen puolustuspuhe marraskuulle: Ovikranssit, kynttilät ja glögi. Netflixin kammottavat eli ihanat jouluelokuvat. Paljettiset pikkujoulumekot, kuohuviinilasit, sinihomejuusto piparkakun päällä. Ruudulliset pyjamat ja tavaratalojen joulukoristeosastot. Pehmeä musiikki, pehmeämmät tohvelit. Kirkkojen tunnelmalliset joulukonsertit ja suklaapatukoiden kausimaut.

Ja ennen kaikkea tuhannet pimeydessä tuikkivat jouluvalot. (Sellaiset ripustamalla tulee kuulemma keskimääräistä onnellisemmaksi.)