Lauantai-ilta. Ystäväni on kutsunut minut luokseen linssikeitolle, kuohuviiniäkin kuulemma on.

Olen jo astumassa ulos ovesta farkuissa ja tennareissani, kun ääni päässäni huudahtaa: on lauantai-ilta! On lauantai-ilta, ja sinä olet vielä nuori (no, nuorehko), kaupunki on kaunis, maailma on täynnä mahdollisuuksia, ja kaapissasi roikkuu monta ihanaa mekkoa, joita et koskaan käytä.

Käännyn takaisin ovelta ja vaihdan farkut pitkään satiinihameeseen, tennarit korkkareihin. Vielä viime hetkellä lisään kultaketjun kaulaan.

Vilkaisen peiliin, pidän näkemästäni. Se olen minä, mutta se olen vähän erilainen minä. Muistan yhtäkkiä, että voisin olla tämä minä useamminkin. Voisin olla tämä minä koska vain, muulloinkin kuin juhlapäivinä.

Sain pari kuukautta sitten kutsun oopperaan. Kutsussa tarkennettiin usean lauseen voimin, että konserttiin ei sitten tarvitse pukeutua, saa tulla farkuissa ja hupparissa. Se oli minusta mukava huomio – kannatan ehdottomasti kulttuuritapahtumien kynnyksen madaltamista. Jos edes yksi ihminen löytää Mozartin taian sen takia, että oopperaan ei tarvitse mennä frakissa, olen valmis uhraamaan kaikki maailman frakit roviolla.

Mietin kuitenkin, että ehkä Suomessa tarvittaisiin sellaisiakin kutsuja, joissa lukisi: saa sitten laittautua! Saa tulla helmet kaulassa ja helmat hulmuten.

Opin nimittäin jo pienenä, että meillä päin rakkauttaan ”hienoihin” asioihin täytyy hieman piilotella. Pitääkö nyt aina olla niin hienoa on lause, jonka olen kuullut lukemattomia kertoja. Kun haluan ostaa kukkia – eli ”heittää rahaa kankkulan kaivoon”. Kun haluan arkena kattaa pöydän ja sytyttää kynttilät. Kun luokseni on tulossa vieraita, joita en vielä tunne hyvin, mietin kehtaanko kattaa kristallilasit tai askarrella käsin paikkakortit. Ajattelevatkohan ne, että luulen olevani jotain?

Kuittailu kumpuaa ajatuksesta, että kattauksilla ja kynttilöillä yritetään tehdä vaikutus muihin – tai osoittaa olevansa muita parempi.

Toiset taas ymmärtävät, että kauneus on tehty nautittavaksi, yhdessä ja yksin. Sellaisten ihmisten seurassa sieluni huokaisee helpotuksesta. Ystäväni, se joka oli tehnyt linssikeittoa, kertoi saaneensa kerran kutsun viettämään viikonloppua kartanomaiseen maalaistaloon. Hän oli pakannut mukaan eri asun joka aterialle ja juonut lounaalla viiniä silkkihuivi päässä ja helmet kaulassa. Isäntäväki oli ollut ilahtunut. ”Silloin tuntui siltä, että nyt ei tarvitse pidätellä tai pienentää itseään.”

Kaipaan sellaisia kokemuksia – ettei tarvitsisi pidätellä, selitellä tai piilotella. Olen rakastanut kaikkea kaunista ja kimmeltävää ihan pienestä asti. Äiti ei sellaisista koskaan perustanut, ja isosiskoni oli jalkapalloa pelaava ”poikatyttö”, kuten silloin sanottiin. Tiedän siis rakkauteni kauniisiin asioihin olevan jotain sisäsyntyistä, ei opittua. Se on kiistämätön osa minua, ja kun joudun piilottamaan sen, piilotan osan itsestäni.

Ei, aina ei pidä olla niin hienoa. Mutta miksei saisi? Harmaata arkea saa halutessaan aina lisää, ja rumaa ei maailmasta tarvitse erikseen etsiä, riittää kun avaa uutiset.

Annetaanhan siis lupa tehdä arjesta – tai edes juhlasta! – kaunista niille, joiden sydämessä hiukan helähtää, kun appelsiinimehun saa kulauttaa kristallilasista.