Näyttelijä Eero Enqvistin, 48, elämän lähtökohdat ovat olleet poikkeukselliset.
”Olen etuoikeutettu, sillä olen saanut elää eriskummallisen elämän”, hän sanoo Eero avoin katse sinisissä silmissään.
Vaikka lapsuudenperheeseen liittyviä vaikeita asioita tulee edelleen mietittyä, Eero on hyväksynyt ne, eikä asiaan liity enää häpeää.
Eero syntyi 15-lapsisen perheen toiseksi nuorimmaksi. Molemmat vanhemmat olivat alkoholisoituneet, ja isä kärsi juoppohulluudesta. Lapsen näkökulmasta elämä Helsingin Puotinharjussa oli täyttä kaaosta, suorastaan hirveää.
”Meillä ei ollut syötävää tai puhtaita vaatteita. Minulla ei ole muistikuvaa, että äiti olisi tehnyt ruokaa, ei meillä ollut astioitakaan”, kertoo Eero.
”En muista, että äiti olisi pitänyt koskaan sylissä. Mutta jos oli itkenyt, sai mennä niistämään nenänsä hänen likaiseen esiliinaansa.”
Jos ruokakaapissa oli ollut ranskanleipä, lapset kilpailivat siitä, kuka ehtisi ensin syödä murut. Juhlapäivä oli silloin, kun kaurahiutaleita sai sotkea veteen ja sokeriin.
”Isoveljet yrittivät välillä hankkia ruokaa jostain, tai sitten me lapset kerjäsimme naapurista.”
Vanhin sisko vaihtoi joskus pienemmille vaatteita ja vaippoja.
”Läheistä tunnesidettä ei syntynyt, sillä kaikilla oli huomio omassa selviytymisessä.”
Eero nukkui viiden sisaruksensa kanssa avattavassa sohvassa poikittain. Paikaltaan sohvassa hän näki ulko-ovelle.
”Makasin öisin hereillä ja tuijotin ovenkahvaa. Pelkäsin faijan tuloa. Raivopäissään hän pahoinpiteli äitiä ja sisariani.”
Joulut eivät olleet iloisia perhejuhlia. Eeron mieleen ovat jääneet värikkäät paperit, joihin Pelastusarmeijasta saadut lahjat oli kääritty. Isoveljet kävivät myös varastamassa joululahjoja.
Kahdeksan lasta otettiin huostaan
Kun Eero oli viisivuotias, äiti hävisi. Kukaan ei tiennyt minne, mutta joku arveli, että ryyppäämään miesporukan mukana.
”Pari viikkoa äidin lähdön jälkeen ovikello soi. Muistan hetken, mutta en ymmärtänyt, mitä tapahtui. Siellä oli kaksi poliisia ja kaksi naista. He olivat lastensuojeluviranomaisia, ja kahdeksan meistä lapsista otettiin huostaan.”
Aikuiset veljet lähtivät merille, ja sinne karkasi myös yksi alaikäinen.
Myöhemmin Eero sai tietää, että huostaanottoa oli vaadittu jo aiemmin. Äiti olisi suostunut, mutta isä vastusti.
”Olen tullut siihen tulokseen, että lähteminen oli äidille jonkinlainen ratkaisu mahdottomaan tilanteeseen. Näin hän halusi varmistaa, että huostaanotto toteutuisi.”
Eero ja pikkuveli, kolme vuotta häntä nuorempi, vietiin Kallion lastenkotiin.
”Siellä oli huippua. Saimme ruokaa, vaatteita ja jopa viikkorahaa. 50 pennin viikkorahalla ostin Suffelin ja kymmenen nallekarkkia, loput laitoin säästöön antaakseni ne äidille. Ihmettelin, miksei äiti tullut käymään. Arvelin, että ehkä hänellä ei ollut rahaa bussiin.”
Eero kirjoitti äidille myös kirjeitä, mutta vastausta ei koskaan tullut.
”Myöhemmin olen päätellyt, että se oli häneltä vain rehellistä. Hänellä ei olisi ollut mitään annettavaa.”
Rangaistuskeinona selkäsauna
Noin vuotta myöhemmin isä kuoli. Viimeiset ajat hän oli viettänyt metsäporukassa. Eero ei muista isän hautajaisia. Pian lastenkodin pihalla leikittiin kuitenkin hautajaisia Eeron johdolla.
Noin vuoden kuluttua Eerolle ja pikkuveljelle löytyi sijaisperhe maaseudulta Varsinais-Suomesta. Eero oli käynyt ensimmäistä luokkaa syksyn ajan Kallion kansakoulussa, kun eteen tuli muutto.
Sijaisperheessä oli kuusi omaa lasta, joista nuorimmat olivat tyttöjä. Perhe olikin toivonut sijaislapsiksi kahta tyttöä.
”Kasvatusisä yritti alussa vähän välittää meistä, mutta rouva onnistui estämään sen. Loppuvaiheessa faijakin jo inhosi minua.”
Perheen motiivi oli ilmeisesti sijaislapsista maksettava raha. Maatilalla oli myös paljon töitä, joihin kasvattilapset pakotettiin, mutta perheen omia lapsia ei.
”Olen nähnyt myöhemmin kirjeen, jossa perhe pyytää viranomaisilta rahaa ostaakseen minulle polkupyörän. Perhe sai rahaa ja osti pyörän tyttärelleen. Minä sain hänen vanhan pyöränsä.”
Oudolla tavalla lapsuudenkodin ilmapiiri siirtyi myös kasvatusperheeseen.
”Siellä käytettiin selkäsaunaa rangaistuskeinona, mikä oli minusta väärin meitä kohtaan. Taustaamme ei otettu huomioon eikä siitä puhuttu avoimesti. Me olimme vakavasti traumatisoituneita. Minä kävelin unissani, sytyttelin valoja joka paikkaan ja pissasin milloin minnekin.”
Kun Eero oli kovassa kuumeessa ja näki hallusinaatioita, häntä ei viety lääkäriin. Kasvatusvanhemmat eivät ottaneet koskaan syliin tai yrittäneet lohduttaa.
Pahinta oli eristäminen. Ruokapöydässä Eero laitettiin istumaan erilleen muista, ja hän söi ruokansa muoviastioista.
”Söin vuosikausia selkä muihin päin. Moniin kyläpaikkoihin minua ja veljeäni ei otettu mukaan. Meidän taustaamme vihjattiin kuitenkin nimittelemällä.”
Joskus syödessään Eero onnistui kuvittelemaan, että hän oli parempaa väkeä ja muut palvelijoita.
”Minulla oli hyvin vilkas mielikuvitus, ja keksin jatkuvasti omia juttuja.”
Tietoa isompien sisarusten tai äidin voinnista pojilla ei ollut. Eero ja pikkuveli olivat perheessä seitsemän vuotta, kunnes perhe haki sijoituksen purkua. Pojat muuttaisivat takaisin Helsinkiin.
”Koko ajan oli vahvistunut tunne, että minusta ei pidetä. Silti lähteminen oli ristiriitaista. Se oli suuri helpotus, mutta jouduin jättämään kaverit ja vaihtamaan koulua.”
Loppuaikoina sijaisperheessä Eerolla oli kapinointivaihe. Hän kieltäytyi kotitöistä ja karkaili, oli kännikokeiluja ja tupakanpolttoa.
Parhaaksi ystäväksi hän oli saanut kylän opettajien pojan. Molempia kiusattiin hieman, Eeron kaveria lihavuuden takia.
”Hänen kohtalonsa kietoutuu minun perheeni tarinaan. Kun muutimme pois sijaisperheestä, sain häneltä jonkin aikaa kirjeitä, joissa hän kertoi suuresta ikävästään. Kaksi vuotta myöhemmin kaverini tappoi itsensä.”
Tämä on ainoa asia, jonka vuoksi Eero on hakenut myöhemmin itselleen apua.
”Se vaivasi minua pitkään, ja kävin muutaman kerran juttelemassa psykiatrisen erikoissairaanhoitajan luona.”
Tuolloin Eerolle tarjottiin mahdollisuutta pitkäaikaiseen terapiaan, mutta hän ei tuntenut tarvitsevansa sitä.
”Minulla on itseterapoituva mieli”, Eero sanoo.
Tärkeitä aikuisia elämässä
Koulukaverin vanhemmat olivat Eerolle tavallaan korvaavia aikuisia, jotka osaltaan auttoivat selviytymään.
”He suhtautuivat kunnioittavasti, puhuivat kauniisti ja antoivat joskus karkkirahaakin. Erittäin tärkeä henkilö on ollut myös omahoitajani Britt Kallion lastenkodista, pidän häneen edelleen yhteyttä. Lastenkotiaikoina hän vei meidät aina lomilla omien vanhempiensa luo Sipooseen.”
Hetket mufan ja famun luona olivat niin onnellisia, että niistä syntyivät Eeron parhaat lapsuudenmuistot.
”Heillä oli korillinen jaffaa, ja sitä sai ottaa lisääkin.”
Helsingissä tiet erkanivat pikkuveljen kanssa. Eero, joka oli nyt 15-vuotias, pääsi Koskentuvan nuorisokotiin Koskelaan.
”Siellä kohtelu oli tasa-arvoista, ja jokaisella oli omat kotityöt, jotka vaihtuivat. Meitä oli viitisentoista varhaisteiniä, kaikki poikia. Se oli tosi hyvä paikka. Ainoa ikävä juttu oli se, että johtaja ei antanut minun mennä Kallion ilmaisutaidon lukioon.”
Siitäkään Eero ei jaksa enää olla kovin katkera. Helsingissä odotti myös jotain todella jännittävää, äiti.
”En ollut nähnyt äitiä yhdeksään vuoteen. Huvitti, että olin mennyt pituudessa hänen ohitseen ja jouduin katsomaan häntä alaviistoon. Äiti voi suhteellisen hyvin. Huomasin, että hän oli huumorintajuinen, mutta juoppo. Juttelimme tavallisista asioista.”
Äiti asui nyt miehen kanssa, joka oli entinen linnakundi. Hän oli tappanut kaksi ihmistä ja istunut vankilassa kaksikymmentä vuotta. He asuivat Puu-Vallilassa, asunnossa, jossa ei ollut sisävessaa. Olot olivat muutenkin ankeat. Niissä piireissä harrastettiin lähinnä lestinheittoa eli laittoman viinan myyntiä.
”Äiti oli onnistunut saamaan työpaikan Yliopiston kirjastosta. Hän esitteli minulle vanhoja kirjoja, joihin sai koskea vain valkoisin hansikkain. Se tuntui aika upealta.”
Eero ehti tuntea äitinsä noin vuoden ajan, ennen kuin tämä sai aivohalvauksen. Silloin äidiltä meni puhe- ja liikuntakyky, ja alkoi pitkä kuntoutus. Oma itsensä äiti ei enää sen jälkeen ollut, mutta pystyi kulkemaan kepin kanssa.
17-vuotiaana Eero aloitti ammattikoulun ja pääsi muuttamaan harjoitteluasuntoon. 18-vuotiaana hän meni töihin ravintola-alalle, joka ei kuitenkaan tuntunut omalta. Armeija-aikana Eero tapasi äitiään säännöllisesti.
”Tullessani lomille sain ostaa Elannosta äidin tilille kaksi askia sinistä Armiroa. Se oli hieno ele äidiltä.”
Sitten äiti sairastui vatsasyöpään, ja kunto heikkeni nopeasti. Viimeiset kuusi kuukautta hän oli sairaalassa.
”Äiti pyysi lopussa klassisesti anteeksi kaikkea, mitä oli tehnyt meille.”
Kun äiti kuoli, Eero oli 21-vuotias. Hautajaisissa äitiä muisteltiin huumorin avulla, ja pappi sanoi, ettei kukaan seinän takana uskoisi, että meneillään oli hautajaiset.
Huumori on suojakeino
Eerolla ja hänen sisaruksillaan on kyky nauraa menneisyyteen liittyville asioille.
”Puhumme näistä asioista aika paljon, ja meillä on samanlainen huumorintaju. Ehkä se on myös suojakeino. Nykyisin jutut ovat tulleet aiempaa aikuismaisemmiksi, ja pohdimme syitä tapahtumille.”
Kaikki sisarukset ovat Eeron mukaan selvinneet lapsuuden olosuhteista hyvin. Vaikeinta se on ollut katraan nuorimmille.
Vihaa vanhempiaan kohtaan Eero ei tunne, lähinnä sääliä.
”Äitini oli myös ollut kasvattilapsena eikä hänellä ollut juuri tietoa omista vanhemmistaan. Isäni oli suuren perheen nuorin, kampurakätinen, hyvin herkkä poika.”
Vanhempien alamäki alkoi ilmeisesti jo ennen Eeron syntymää, kun perheen seitsemänvuotias Petri-poika kuoli auto-onnettomuudessa.
”Myöhemmin faijasta tuli ilmi mielenkiintoinen asia. Hän oli ollut nuorena Vallilan kansanteatterissa iltanäyttelijänä. Hän oli ollut ilmeisen lahjakas näyttelijä ja hyvä laulaja. Kerran minulta kysyttiin junassa, olinko sukua Pentti Enqvistille.”
Eero on aivan isänsä näköinen.
”En oikeastaan edes ajattele heitä äitinä ja isänä, vaan Kerttuna ja Penttinä. He menettivät elämässään kaiken, mitä ihminen voi menettää. Äiti ajoi itsensä tilanteeseen, josta ei enää ollut kunniallista ulospääsyä.”
Eero sanoo miettivänsä joskus, millaisia vanhemmat olivat olleet nuorina, 15–16-vuotiaina.
”Heilläkin oli varmasti ollut haaveita. Joskus, kun kävelen Kallion kirkon ohi, kuvittelen heidät mielessäni vuonna 1951 menossa kirkkoon vihittäviksi.”
Pahin pelko toteutui unessa
Nuorempana häpeä omasta taustasta oli kova.
”Nuorisokodissa kaikilla oli samanlaiset verryttelyhousut, jotka erottuivat koulun liikuntatunnilla. Kun hain kesätyöpaikkaa, kaverit neuvoivat, ettei kannattanut kertoa, missä asuin.”
Avoimesti asioistaan puhuva Eero oppi nopeasti, ettei se ehkä aina ollutkaan viisasta. Helposti tuli kummajaisen maine.
”Aloin olla hiljaa. Kysyttäessä sanoin vain, että vanhempani olivat kuolleet, ja vaihdoin puheenaihetta.”
Noin kolmeenkymmeneen ikävuoteen asti hän kantoi häpeää. Kymmenisen vuotta sitten oli ajanjakso, jolloin Eerosta tuntui, että hän antoi näille asioille liikaa tilaa identiteetistään. Vanhemmat tulivat painajaisuniin.
”Mietin, rakastivatko vanhempani minua. Sitten näin unen, jossa isä sanoi, ettei ollut koskaan rakastanut minua. Kun heräsin, olo oli kevyt. Unessa pahin pelko toteutui, ja sen jälkeen helpotti.”
Noihin aikoihin Eero päätti viimein tutustua sosiaalivirastossa itseään koskeviin lastensuojeluraportteihin ja kirjeisiin. Ne vahvistivat sitä, mitä hän oli itse ajatellut, ja asiat loksahtelivat kohdalleen.
Vaikeimpinakin aikoina elämässä on ollut asioita ja ihmisiä, jotka ovat auttaneet selviytymään. Nuorena urheilu oli hyvä pakokeino.
”Juoksin iltapimeällä pitkiä lenkkejä ja kipua pois itsestäni. Urheilun kautta tuli usko itseen ja halu näyttää. Voitin piirimestaruuksia, ja 15-vuotiaana minut valittiin koko alueen parhaaksi urheilijaksi.”
Tärkeä aikuinen oli valmentaja Matti Santanen.
”Hän kannusti ja kuljetti harjoituksiin. Sijaisvanhemmat eivät vaivautuneet tulemaan tilaisuuteen, jossa sain palkinnon, mutta valmentaja vei minut Turkuun piikkariostoksille.”
Myös rippipappi Jouko Kyyrö jätti hyvän jäljen elämään. Hän kirjoitti pitkän kirjeen, joka Eerolla on yhä tallessa.
”Luen kirjettä aina välillä. Se on hyvin kannustava. Tuntuu kuin hän pyytäisi tavallaan anteeksi kasvattiperheen puolesta.”
Eristäminen kasvattikodissa on jättänyt jälkensä.
”Olen hyvin kiinnostunut ihmisistä, mutta silti minulla on välillä voimakas tarve olla yksin. Kovin helposti en päästä ketään lähelleni. Se on yksi tapa suojella itseä.”
Eerolla ei ole perhettä, mutta läheisiä ystäviä on. Kun mielenrauha on vahvistunut, vaikeat asiat ovat alkaneet kääntyä voitoksi.
”Minulla on kuuntelemisen taito, mikä on näyttelijän ammatissa parhaita hyveitä. Olen voinut hyödyntää kokemaani työssäni.”
Eero on tunneherkkä ja hyvä aistimaan mielialoja ja tunnelmia. Lapsena oli pakko pysyä valppaana, vahtia öisin ovenkahvaa.
Hänestä ei kuitenkaan tullut ikuista miellyttäjää.
”Olen opetellut siitä tietoisesti pois. Minun ei tarvitse ratkaista kaikkien ongelmia. Suhteessa pikkuveljeeni olin huolehtija, mutta muuten en ole ottanut sellaista roolia.”
Vaikka Eero Enqvist on luonteeltaan sosiaalinen, myös suru on osa häntä.
”Suru pulpahtaa pintaan aina välillä. Mutta se ei johda elämääni, eikä sitä tarvitse käsittellä pois. Suru saakin olla minussa.”
Kuvat: Kari Kaipainen
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 12/2014.
