Punamullan värinen talo on hiljainen. Elokuvaohjaaja Claes Olsson häärii tottuneesti suuressa keittiössä, jonka seinät ovat kuulleet vuosien varrella täyslaidallisen elämää: lasten naurua, teini-ikäisten tyttöjen salaisuuksia, perheenjäsenten hyväntahtoista naljailua ja kiivaita väittelyitä.
Nyt talon isäntä asuu täällä yksin. Avioeron myötä vaimo muutti pois joitakin vuosia sitten. Tytöt, Vera, Nora ja Iris, asuvat jo omillaan.
Olsson toteaa, että ison talon pitämisessä yksin ei ole mitään järkeä, mutta harvoinpa elämässä järkiselitykset pätevät. Puutalo Helsingin Käpylässä on kaikesta huolimatta edelleen perheen tärkeä tukikohta.
Kesäiset otokset lapsenlapsista Suomenlinnan-lautalla ja puutarhassa piirtävät kuvaa perheestä, jossa halataan, nauretaan ja itketään yhdessä. Kulunut vuosi on ollut kaikille epävarmuuden sävyttämä – isän ja isoisän syöpä teki yhteiset hetket entistä tärkeämmiksi.
”Vera vanhimpana suhtautui sairastumiseen ehkä luontevimmin. Nuorimmasta tyttärestäni Iriksestä huomasin, miten kova paikka hänelle oli tulla esimerkiksi sairaalaan minua katsomaan.”
”Minulle perhe antoi valtavasti voimaa. En ole valmis lähtemään. Toivon, että saan nähdä vielä lastenlastenlapsiakin”, Claes Olsson sanoo.
Kun mies puolitoista vuotta sitten partaa ajaessaan tunsi kaulassaan kovan patin, huoli tuntui pieneltä. Tuttu lääkäri veikkasi, että kyseessä oli allerginen reaktio.
Lymfanestekoe näytti sekin kirkkaalta – jatkotutkimukselle ei ollut tarvetta. Sairaanhoitaja olisi tosin lähettänyt näytteen tutkimuksiin, mutta lääkärin sana oli painavampi. Olsson jäi kahden vaiheille: vastikään tehty terveystarkastus puhui priimakuntoisen, kasvisravintoa ja kalaa syövän kuusikymppisen puolesta, mutta patti kaulassa koveni päivä päivältä.
”Ajattelin, että piru vie, kyllä tämä nyt pitää selvittää vielä kertaalleen. Tomografiset röntgenkuvat sitten paljastivat, että nielurisassani oli syöpäkasvain.”
Kutsu leikkauspöydälle tuli pikavauhtia, ja uusintaleikkaus odotti kulman takana, koska keuhkojen imusolmukkeet olivat suurentuneet. Leikkausten jälkeen edessä olivat rankat säde- ja sytostaattihoidot.
”Koska kaulan alueelle annettavat syöpähoidot tuhoavat laajalti myös terveitä soluja, hoidon pitää olla kerralla tehokas. Hoidon rankkuus oli liikaa elimistölleni.”
Kahdeksan viikon hoitojakson aikana kunto romahti. Ravinto ei pysynyt sisällä ja Olsson joutui letkuruokintaan. Välillä hän pääsi kotiin pariksi päiväksi vain huomatakseen, ettei selviä omin avuin. Yli 180-senttisen miehen paino tippui viiteenkymmeneen kiloon.
Olsson oli itse ihmeen rauhallinen ja luottavainen, koska ei muuta voinut. Mies viljeli mustaa huumoria ja tapasi sanoa häntä katsomaan tulleille ystäville, että jos jollakulla on keskitysleirielokuva työn alla, tässä olisi hyvä avustaja.
Hirveä tahto elää
”En ole ensimmäinen syöpään sairastunut. Luotin lääkäreihin, joita omaankin lähipiiriini kuuluu. Suomessa syöpähoito on korkeatasoista ja kansainvälisestikin arvostettua”, Olsson perustelee.
Vaikka usko paranemiseen oli kova, turhautuminen ja sietokyky olivat koetuksella.
”Totta kai jossain vaiheessa, sängynpohjalla viikkoja maatessani, tuskastuin todella. Jouduin jäämään vuoden mittaiselle sairauslomalle, enkä todellakaan tiedä, miten olisin selvinnyt ilman läheisiäni”, mies sanoo vakavana.
”Tuntuu hirveältä ajatella, millaista olisi ollut, jos olisin joutunut käymään tämän kaiken läpi yksin.”
Syöpäosastolla oli raskasta. Sairaiden monet kasvot – nuoret ja vanhat, miehet ja naiset – eivät unohdu.
”Muistan aamun, kun sairaanhoitaja tuli sanomaan, että vieruskaverini lähti viime yönä. Ja kun näin, miten hukassa pienten lasten isä oli vaimonsa sairastumisen myötä. Enkä unohda romaninaista, jonka suku lähestulkoon asui osastolla läheisensä tukena.”
”Kaikilla meillä oli hirveä tahto elää ja selvitä, mutta joidenkin syövät vain ovat sellaisia, että paljon toivoa ei annettu. Siitäkin huolimatta siitä toivon rippeestä haluaa pitää kiinni”, Olsson kertoo.
Lapsuuden maut
Viime vuoden joulukuussa Olssonin vointi oli jo sen verran hyvä, että hän saattoi matkustaa keskimmäisen tyttärensä luo Ranskaan. Mukaan lähtivät myös muut tyttäret joukkoineen. Isäpappa sai katsella sivusta ranskalaista joulunviettoa – ja nauttia juhlan antimista aiempaa vaatimattomammin.
”Syöpähoidot veivät makuaistini, ja kurkku oli sädehoidosta ahavoitunut. Haistoin kaneliomenan tuoksun, ja sitten se ei maistunutkaan miltään. Ja kun ranskalaiseen jouluun kuuluisi samppanja, olin aivan onneton, kun en voinut osallistua juhlaan täysipainoisesti”, Claes Olsson kertoo ja nauraa.
Tosiasiassa Olsson oli onnellisempi kuin aikoihin. Hänellä oli jälkikasvu ympärillään ja vahva toivo paranemisesta, minkä tammikuussa otetut kokeet myös osoittivat todeksi.
Nyt makuaisti on hiljalleen palautumassa. Ensimmäiseksi esiin tulivat lapsuuden maut, viili ja puolukkavispipuuro. Kevään ylioppilasjuhlissa Olsson pystyi juomaan jo lasillisen kuohuvaakin. Syöpä on teoriassa voitettu, mutta rankkojen hoitojen jäljiltä hermokudossärky pitää yhä otteessaan.
”Särky on vain ylävartalossa. Tuntuu kuin olisin polttanut itseni auringossa tai saanut päälleni tulikuumaa vettä. Tämä voi kestää kuukauden, puoli vuotta tai kolme vuotta, mutta jossain vaiheessa se joka tapauksessa loppunee.”
Olssonilla on kaksi vaihtoehtoa: on nöyrryttävä kivun edessä ja löydettävä tasapaino lääkitykselle tai hakeuduttava sairauseläkkeelle.
”Olen turhautunut lääkearsenaaliini, mutta eläkkeelle en todellakaan ole valmis. Minulla on monta projektia työn alla, aion tehdä elokuvia vielä satavuotiaanakin!”
Ja ihmekös tuo, työ on ollut Olssonille liikkeellepaneva voima. Mies on ollut tuottelias: Elvis kissan jäljillä, Akvaariorakkaus, Ihanat naiset rannalla, Onnen varjot, Colorado Avenue ja Taistelu Näsilinnasta 1918 ovat vain esimerkkejä elokuvista, joissa Olsson on ollut mukana.
Kun Claes oli lapsi, elokuvateatteri Axan koneenkäyttäjä asui Olssonin perheen kanssa samassa rapussa. Nuori Claes oli tuttu näky konehuoneen oven takana – varsinkin jos salissa pyöri John Waynen lännenelokuva tai Elviksen Puoliverinen.
Alan konkari ei jarruttele
”Elokuvien maailma oli ihmeellinen. Kokeilin kaikkea rockmusiikista sarjakuvien piirtämiseen, mutta elokuva tuntui omimmalta”, Olsson sanoo.
Vaikka elokuvista tuli sittemmin elämäntyö, elokuvaohjaajaksi Olsson ei koskaan kouluttautunut. Kun opintojen oli määrä alkaa vuonna 1968, opiskelijalakko oli tyhjentänyt elokuvakoulun ja pääoveen nojaili vain vahtimestari. Nuori mies ei jaksanut jäädä odottelemaan.
Kun elokuville oli vaikea saada rahoittajaa, Olsson ryhtyi itse tuottamaan niitä. Tänä päivänä Olssonin Kinoproduction on vanhin yhä toiminnassa oleva tuotantoyhtiö Suomessa. Elokuva-alan meriittejä, palkintoja ja kunniakirjoja, on vuosien varrella kertynyt komea rivi. Tekemälläkin oppii, mutta siitä huolimatta Olsson puhuu koulutuksen puolesta.
”Koulutus takaa pääsyn piireihin. Minä pääsin sinne toista kautta, kovalla työllä ja varmasti myös suomenruotsalaisen taustani ansiosta. Äidinkieli takasi hyvän neuvotteluaseman esimerkiksi 1990-luvun alussa auenneissa pohjoismaisissa yhteistuotannoissa.”
Koska pöydän toisella puolen istuu tarinankertoja, on pakko kysyä, päätyykö syöpään sairastumisen kokemus joskus valkokankaalle.
”En usko. Tottahan syövän ympärille voisi tehdä elokuvan, joka saisi ihmiset itkemään, mutta siihen minulla ei ole tarvetta. Ehkä kokemus on vielä liian lähellä. Sen sijaan kiinnostava aihe, johon haluaisin tarttua, on ihmisten yksinäisyys.”
Henkinen perintö
Kun Olsson itse jäi yksin kuusi vuotta sitten, oli käytävä läpi syöpään verrattava elämänmuutos. Ero kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ei ollut läpihuutojuttu. Avioero vaikutti myös lapsiin, vaikka nämä olivat jo aikuisia.
”Tällaisissa käännekohdissa pintaan nousevat kaikki tunteet ja ajatukset siitä, onko painottanut oikeita asioita elämässä. Olen pohtinut, millaisen jäljen jätän jälkeeni. Enkä nyt tarkoita maallista materiaa. Mikä on se henkinen perintö, jonka jätän lapsilleni ja muille läheisilleni?”
Olsson toivoo, että hän olisi onnistunut välittämään tyttärilleen ainakin sen, että itselleen on oltava rehellinen. Ja että kaikesta voi selvitä, jos todella haluaa ja luottaa hyvällä tavalla itseensä.
”Ei niin, että elämä olisi yhtä voittokulkua, vaan on hetkiä, jolloin joutuu hiljentymään ja miettimään, miten suhtautua tappioihin ja menetyksiin. Mutta kaikesta pääsee yli, jos on tarpeeksi voimakas usko selviämiseen. Ja jos ympärillä on ihmisiä, jotka rakastavat, kaikki on loppujen lopuksi yksinkertaista.”
Olsson sanoo tulleensa yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että kaikkien biologisten olentojen, myös ihmisen, tehtävä on ennen muuta lisääntyä ja jatkaa elämää.
”Siitä huolimatta hyvältä tuntuu sekin, kun joku vetää hihasta kaupan kassajonossa ja kehuu elokuvaa, jonka tein kaksikymmentä vuotta sitten”, Olsson naurahtaa ja lisää, ettei elämälle ole yhtä oikeaa käsikirjoitusta.
Kysymykseen siitä, millainen ihminen hän pohjimmiltaan on, Olsson vastaa tovin mietittyään: ihminen, joka uskaltaa pitää hauskaa, mutta uskaltaa myös olla vakava. Tällä hetkellä tärkeintä olisi, että edessä olisi vielä työntäyteisiä vuosia ja että tytärten elämässä kaikki menisi hyvin.
”Vera työskentelee tuottajana ja Iris on elokuvaohjaaja, joten meillä on paljon juteltavaa myös työn puolesta. Haaveeni on, että tyttäret jatkaisivat firmaani, mutta aika näyttää. Nora restauroi työkseen 1600-luvun antiikkihuonekaluja, ja niitähän Ranskassa riittää”, isä kertoo.
”Tyttäreni ovat fiksuja naisia, ja olen iloinen siitä, että he ymmärtävät, että asioista pitää myös tietää, pelkkä tunne ei riitä.”
Talo on nyt hiljentynyt ja kesän äänet kaikonneet. Claes Olsson ei kavahda tilaa ympärillään.
”Vuosikymmenten perheystävyydestä alkanut herraklubi täyttää vapaa-aikani. Käymme kulttuuririennoissa, pelaamme tennistä, teemme sieniretkiä ja järjestämme saunailtoja”, Olsson kertoo.
Elämän suurin paradoksi elokuvaohjaajan mukaan on se, että toista ihmistä ei voi koskaan täysin ymmärtää.
”Me muutumme ja kehitymme eri tavalla tai emme ainakaan samassa tahdissa. Läheisessä ihmissuhteessa toista pitäisi pystyä lukemaan ja jopa vaistoamaan, missä mennään. Se on vaikeaa, kun ei itsekään aina tiedä, mihin suuntaan kehittyy ja mitä elämältä haluaa.”
Pitkässä suhteessa on paljon asioita, jotka tekevät levottomaksi: rooli vanhempana on erilainen naiselle kuin miehelle, lapset kasvavat ja elämänvaiheet seuraavat toinen toistaan. Silti me kaikki etsimme rakkautta ja omaa paikkaamme auringossa.
Sen Olsson huomasi taas, kun oli kuvaamassa hulvattomaksi ja absurdiksi luonnehtimaansa dokumenttia Helsinginkadusta yhdessä M. A. Nummisen kanssa.
”Sen kadun varrella tarinoita riittää. Nuori nainen, joka työskentelee strippibaarissa, kertoi meille elämästään, kymmenistä eri sijoituskodeista ja siitä, miten poikakaveri istuu vankilassa. Ja mikä oli olennaisinta? Nainen halusi vain perustaa perheen.”
Niin monta tarinaa, jotka pitää vielä kertoa, huutaa Claes Olssonin koko olemus, vaikka katseessa välähtää hetkellisesti väsymys ja verisuonet kuultavat läpi kämmenselän ohuen ihon. Pihalla pressun alla asennusta odottaa neljätoista vanhanmallista ikkunaa, taloon varta vasten teetettyä. Ensi kesänä laudoitus saa pintaansa uuden maalikerroksen. Suunnitelmat syleilevät elämää. Kiire ei ole, mutta aikaa ei selvästikään ole tuhlattavaksi.
”Syöpä oli kovempi juttu, kuin mitä alun perin ajattelin. Ehkä en ehdi tehdä elämässä kaikkea, mitä vielä haluaisin, mutta ei tähän voi kieriskelemäänkään jäädä”, Claes Olsson sanoo ja sulkee silmänsä samalla, kun haukkaa ison palan tuoretta luumua. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 10/2013. Nettiversiota on muokattu.
