”Minulla on ollut useita labradorinnoutajia. Kun edellinen koirani Lida jouduttiin lopettamaan, ostimme vaimoni Camilla Sundmanin kanssa Cinjan. Koirien kasvattaja sanoi myyvänsä koiriaan vain metsästäjille. Minä en metsästä, mutta saimme kuitenkin Cinjan.

Minusta on vääränlaista inhimillistämistä, jos ihmiset puhuvat eläimistään persoonapronominilla ’hän’. Minulle Cinja on ’se’. Koiran pitää saada olla koira. Ihmiset suhtautuvat joskus eläimiin liian sentimentaalisesti. Pitää ymmärtää, että luonto ei ole koskaan sentimentaalinen.

Koira ymmärtää, että toinen meistä on pomo, ja se olen minä.

Cinjalle minun ei tarvitse koskaan korottaa ääntäni. Olen kouluttanut sen ehdottoman sisäsiistiksi. Ja jos minä kutsun, niin se tulee.

Minulla on sellainen periaate, että jos pyydän hevoselta tai koiralta jotain, niin teen sen aina samalla tavalla. Enkä minä edellytä niiltä mitään kohtuuttomuuksia.

Kunnioitan Cinjan pieniä oikeuksia, kuten että se saa ruokaa aina samoihin aikoihin, ja muuten annan sen olla. Yritän järjestää asiat niin, että eläimen elämä olisi aina mahdollisimman samanlaista. Eläimet eivät pidä yllätyksistä edes jouluaattona.

Cinjasta on minulle seuraa. Me kävelemme joka aamu noin kolme kilometriä metsässä, ja Cinja on välillä vapaana, mutta meillä on näkymätön kontakti. Se tottelee heti, kun pyydän.

Cinja ei tykkää, kun katson televisiosta esteratsastuskilpailuja. Eläydyn ja huudahdan, kun ne pudottavat esteen. Silloin Cinja menee saunaan.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 9/2016.