Luin viime kesänä Emily Henryn romaanin Lomalla kaikki on toisin ja ymmärsin, miksi rakastan chic lit -kirjoja – ja miksi genre kaipaa kipeästi raikastusta.

Emily Henryn kirjan päähenkilö oli kolmekymppinen Poppy, joka ei ole puhunut parhaalle ystävälleen Alexille vuosiin. Sitten kaksikko lähtee taas matkalle yhdessä.

Kirja nousi ilmestyttyään New York Timesin bestseller-listalle, enkä ihmettele. Kirja on nokkela, hauska ja romanttinen. Se kuvaa jäätävän taitavasti ystävyyttä, jonka yllä leijuu selvittämätön asia, ja Poppy on fiksu ja sanavalmis tyyppi, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Romanttisen kirjallisuuden tuntevat tietävät, mitä parille käy – se on ja saakin olla tuttua ja turvallista. Se, mikä on uutta ja kaivattua, on naispäähenkilön esittäminen fiksuna, aktiivisena tyyppinä. Siitä tulee tunne, että rakkaus ja älykkyys eivät sulje toisiaan pois.

Mistä lähtien nimittäin kiinnostus romantiikkaan ja onnellisiin loppuihin on korreloinut idioottimaisuuden kanssa? Siltä usein on tuntunut, kun olen avannut chick lit -kirjan kannet.

Eräs romaani sai vereni kiehumaan. Väitän, että osaan nauraa itselleni – ja jollen, kaksi alakouluikäistä poikaa sekä hävyttömän suorasukaiset työkaverit pitävät siitä huolen – mutta naistenlehden toimittajasta kertovaa kirjaa lukiessani minua ei naurattanut yhtään. Niin pöyristyttävällä tavalla kirjailija kuvasi siinä päähenkilöä.

Kamalan naisvihamielinen oli myös se sankaritar, joka toisteli kirjan alussa (lopusta en tiedä, koska kirja jäi kesken), miten ei ole kuin muut naiset. Paha mieli tuli siitäkin kirjasta, jossa päähenkilö keskittyi vain miettimään sitä, mitä muut, etenkin miehet, ovat hänestä mieltä.

Kliseet kestää, kunhan niillä ei vahingoiteta sitä tärkeintä: tehdä taas kerran olettamuksia ryhmästä naisia ja siten pönkitetä naisvihaa. Annan esimerkin.

Chick lit -kirjoissa tyypillinen kuvio kahvilan tai kirjakaupan perimisestä on hyväntuulista, kliseistä viihdettä. Kaikkihan tietävät, ettei idyllisiä merenrantakahviloita juurikaan ole tyhjänpanttina, eikä kukaan meistä (sori vain) sellaista peri.

Mutta kuva naistenlehden toimittajasta tyhjäpäisenä huulipunien pyörittelijänä on kaikkea muuta kuin harmitonta viihdettä. Se pönkittää haitallista kuvaa naisvaltaisesta alasta ja naisista siinä – mielikuvia, joita me muut olemme niska limassa yrittäneet purkaa.

Kepeyden ei tarvitse tarkoittaa vajaaälyisyyttä tai naiiviutta, eikä jokaisen romantiikannälkäisen naisen tarvitse olla kiinnostunut pelkästään muodista ja meikeistä. Toisaalta meikeistä ja muodista on ihanaa lukea, eikä se kerro mitään minun tai kenenkään muunkaan älykkyydestä.

Lucy Diamondin kirjat yltävät minusta lähelle toivettani fiksusta chick lit -kirjallisuudesta. Meren rannalle muuttava ja kahvilan perivä Evie on toimelias ja itsenäinen, ei tyhjäpäinen liitelijä. Hän käärii hihansa ja rakentaa uuden elämän vieraalle paikkakunnalle. Moni on kehunut Mhairi McFarlanen kirjoja samasta. Niissäkään nainen ei vain odottele prinssiä ratsullaan huulipunaansa sutien.

Myös Jenny Baylissin romaaneissa Talvi kaukana kaikesta ja Jouludeitti x 12 on räväkkä ote: dialogi on paikoitellen jopa härskiä, ja nainen on seksuaalinen olento, ei miestä odotteleva hupakko. Näiden kirjojen päähenkilöt ovat naisia, joiden kanssa olisin mielelläni ystävystynyt: hauskoja, fiksuja ja itsenäisiä. Ilahduin myös, kun huomasin uutuusromaanien joukossa kirjan, jonka pääpari kuuluu seksuaalivähemmistöön. Otan sen lukulistalle.

Rakastan hyvissä chick lit -kirjoissa ennen kaikkea huumoria ja uppoutumista romanttiseen tarinaan. On ihanaa paeta omaa arkea keskelle englantilaista pikkukylää, järjestellä päähenkilön kanssa kirjahyllyjä ja odotella, milloin komea vieras tupsahtaa taas kylään.

Mitä sinä ajattelet?