Seksuaalineuvoja, cp-vammainen aktivisti Pinja Eskola kertoo minäkuvastaan, itsetunnostaan ja suhteestaan ulkonäköönsä Ihana juuri näin -juttusarjassa. Sarjassa haastatellaan ihmisiä, jotka tekevät somesta aidompaa.

"Minulla on cp-vamma, mutta vietin kouluikäni vammattomien parissa. Sukulaiseni eivät kohdelleet minua eri tavoin kuin muita. Minulle kerrottiin, että pystyn siihen, mihin muutkin: työntekoon, parisuhteisiin ja ehkä perheen perustamiseenkin. Tiesin, että olen erilainen, mutta en juurikaan ajatellut sitä.

Murrosiässä tajusin, etten ole kuten muut. Minulta alettiin kysyä mielipiteitä vammaisuuteen liittyen, ja tulin torjutuksi ihastuksieni taholta. Kanssani ei haluttu seurustella ominaisuuteni tähden. Tunsin oloni vialliseksi.

Mediassakin puhuttiin tuohon aikaan vammaisuudesta vain tragediana. En halunnut olla traaginen tapaus enkä myöskään tuntenut itseäni sellaiseksi, koska minut oli kasvatettu uskomaan itseeni ja kykyihini.

Löysin avun vertaistuesta. Sain käsitellä asioita ihmisten kanssa, joilla oli samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin minulla. Se auttoi eteenpäin. Ymmärsin, että vamma on vain yksi asia minussa. Voin edelleen saavuttaa unelmani.

Suhteeni ulkonäkööni vaihtelee. Somessa näytän itsestäni itsevarman ja tyylitietoisen puolen. Se puoli on osa minua, ja hyvänä päivänä näen itseni nättinä ja kuumana. Erityisesti pidän silmistäni ja tatuoinneistani.

Pinnan alla olen kuitenkin herkkä ja arka. Tunnen epävarmuutta vammastani johtuvien ­virheasentojen takia. Huonona päivänä tunnen oloni jyrän alle jääneeksi pesukarhuksi. Silloin en usko, että voin olla kenenkään silmissä viehättävä.

Kehosuhdettani on vääristänyt anoreksia, johon sairastuin 12-vuotiaana. Syömishäiriöni alkoi sen jälkeen, kun avustajani kommentoivat, että auttamiseni on raskasta painoni takia. Vammaisten kehoa kommentoidaan muutenkin paljon.

Aloin voida paremmin lukioiässä läheisten tuen ja liikunnan avulla. Ymmärsin, että hyväkuntoisena kykenen liikkumaan itsenäisemmin ja auttamiseni on helpompaa.

Vaikka koen voittaneeni anoreksian, se nousee edelleen masennuskausieni aikana pintaan. Sairastuin keskivaikeaan masennukseen kymmenen vuotta sitten.

Vaikeina päivinä kutsun läheiseni laittamaan kanssani ruokaa. Yhdessä syöminen auttaa minua taltuttamaan haitalliset ajatukset ja suhtautumaan ruokaan normaalisti. Saan voimaa myös kahdesta kissastani, ratsastamisesta, uinnista, roolipelien pelaamisesta, musiikista ja proosan kirjoittamisesta. Kirjoittaminen auttaa minua käsittelemään tunteitani.

Kerran viikossa pyrin pitämään päivän, jolloin teen vain kivoja asioita. Minulla on valitettavasti taipumusta katastrofiajatteluun. Yritän luottaa siihen, että elämä kantaa minua. Tällä hetkellä opettelen hyväksymään apua. Sitä on ok välillä pyytää, eikä minun tarvitse olla aina se, joka pärjää ja tukee muita.”