Pitääkö avioliitossa pysyä loppuun asti? Juliana päätti erota, vaikkei kukaan hänen suvussaan ollut ennen tehnyt niin

”Katsoin vielä kerran nukkuvia lapsiani ja kävelin olohuoneeseen. Istuin sohvalle. Vaikka olin muuttanut uuteen asuntooni virallisesti vasta samana päivänä, koti tuntui jo omalta. Suurin osa tavaroista oli paikoillaan, ja osa tauluistakin seinällä.

Sydämeni pamppaili ja vatsaani nipisteli. Oliko tämä totta?

Vielä muutama tunti aiemmin perheeni oli touhunnut apunani. Isäni ajoi pakettiautoa, veljeni ja hänen puolisonsa purkivat muuttolaatikoita, äitini valmisti ison kattilallisen kevätkääryleitä.

Kun talo hiljeni, ymmärsin, että tästä alkaisi vaihe, jossa keskityn vain kahteen poikaani ja itseeni.

Olin lasteni isän kanssa yhdessä neljätoista vuotta, joista yksitoista naimisissa. Tarinamme lienee monella tapaa tyypillinen. Vaikka monet seikat olivat suhteessamme hyvin, kasvoimme erillemme. Emme saaneet toisiltamme enää sitä, mitä tarvitsimme.

Yritimme silti kaikkemme, jotta emme eroaisi. Kävimme terapiassa yksin ja yhdessä. Toivoimme parempia aikoja.

Jossain vaiheessa kiinnitin huomioni siihen, että olin jatkuvasti ärtynyt ja pahalla tuulella. Tiuskin lapsille pienistä ja typeristä syistä: legoista lattialla tai pelleilemisestä ruokapöydässä.

Kun Juliana Antolainen erosi, hän ihmetteli sisältään kumpuavaa voimaa. ”En edelleenkään osaa selittää, miten sain kaiken järjestymään. Loin uuden, hyvän elämän, jossa pärjään ja voin mainiosti. Se on mahtavaa.”

Vaikka hetket menivät nopeasti ohi, kärsin niistä. En tunnistanut itseäni.

Kun esikoiseni kerran tivasi, miksi raivoan niin usein, jokin muuttui. Hetki herätti tajuamaan, että parisuhteeni aiheuttama turhautuneisuus purkautui poikiini. Heihin, joita rakastin eniten.

Vaikka eroon liittyi surua ja pettymystä, olin myös helpottunut. Saisin itseni takaisin.

Muutin perheeni kanssa Suomeen kaksitoistavuotiaana. Tulimme pakolaisina Irakista. Kun aloimme tehdä eroa entisen puolisoni kanssa, jouduin miettimään, kuinka kerron päätöksestäni vanhemmilleni. Olisin sukuni ensimmäinen avioliitosta eronnut.

Kulttuurissani on tyypillistä, että suhteessa ollaan loppuun asti, oli mikä tahansa. Pelkäsin vanhempieni murehtivan erityisesti sitä, kuinka pärjään sinkkuna kahden lapsen kanssa.

Olin yllättynyt, kuinka ymmärtäväisesti varsinkin isäni suhtautui.

Aluksi hän tosin yritti saada meitä vielä yrittämään. Erään keskustelun päätteeksi kysyin isältäni, halutko todella, että jään ainoana tyttärenäsi liittoon, jossa en voi hyvin. Isäni vastasi ei.

Olen edelleen liikuttunut, kuinka paljon vanhempani ja sukuni auttoivat, vaikka tilanne oli heille uusi.

Lapset ovat luonani joka toisen viikon. Kun he saapuvat, teemme pedin olohuoneeseen, syömme herkkuja ja katsomme elokuvaa.

Olen parempi ja kärsivällisempi äiti kuin ennen. Jaksan kuunnella ja hassutella enemmän. Ennen saatoin ärähtää, jos lapseni pyysivät esimerkiksi tuomaan jotain, mutta nyt palvelen heitä mielelläni.

Minulle sopii, että päätän kaikesta yksin. Sinkkuelämän plussia on, että en odota keneltäkään mitään. En pety. Totta kai flunssaputken iskiessä kaipaan toista aikuista, mutta välit eksääni ovat mutkattomat. Autamme toisiamme ja ajattelemme kaikessa lasten etua ja heidän parastaan. Olemme yhä perhe. Menen usein eksäni luokse illalliselle, kun pojat ovat hänen luonaan.

Erosta on nyt kaksi vuotta enkä kiirehdi uuteen suhteeseen. Se tulee, jos on tullakseen. Olen nauttinut tästä vaiheesta.

Pojilleni ja minulle on ollut tärkeää löytää tapamme olla kolmikko. Uskon heidän aistivan, että kaikki on nyt hyvin.

Jos alan seurustella, haluan näyttää lapsilleni, että jokainen ansaitsee parisuhteen, jossa puolisot arvostavat toisiaan ja näyttävät rakkauttaan halauksilla ja suukoilla.

Sain eroni jälkeen usein kuulla, kuinka rohkea olen. En tiedä siitä, mutta ainakin onnellinen.

On harmi, että eroa pidetään usein huonona asiana. Meille se toi kaikesta huolimatta hyvää. Rauhaa, rakkautta ja pojilleni takaisin sen mamin, jonka he ansaitsevat.”

Juttu on julkaistu Trendissä 2/24.