Kirjailija Aura Koivisto kasvoi Korkeasaaren eläintarhassa pitsihuvilassa – nyt hän on luonnonpuolustaja, joka ei hätkähdä suden kohtaamista Kainuussa kotipihallaan
Kirjailija Aura Koivisto kasvoi pitsihuvilassa Helsingin Korkeasaaressa. Nykyisin hän elää Kainuun korvessa. Siellä saa olla omassa rauhassa ja popottaa.
Ahovaaran kylän yli pyyhkii karu pakkastuuli. Puuska puristaa kirjailija Aura Koiviston, 59, kodin, alkuperäisessä asussaan olevan rintamamiestalon, otteeseensa ja natisuttaa nyrjähtäneitä nurkkia. Aura kuitenkin viihtyy Kainuussa, lähes keskellä erämaata.
Häntä ei haittaa pakkanen eikä se, että Kuhmon keskustaan on matkaa reilut kymmenen kilometriä. Tai että kohta on entistä kylmempää.
”Vähän enemmän villaa päälle. Ja kivijalan ympärille lunta, niin talo pysyy lämpimänä”, hän sanoo.
Kainuun korpi on kaukana Auran lapsuudenmaisemista. Hän kasvoi Itä-Helsingissä Korkeasaaressa, Ilkka ja Sesse Koiviston kolmilapsisen perheen kuopuksena. Vanhemmat olivat biologeja ja isä Korkeasaaren eläintarhan johtaja.
Kun Aura miettii kotikaupunkiaan, hän sanoo, ettei tunnista sitä enää. Se tekee hänet surulliseksi. Kaupungeissa on nykyisin liikaa ihmisiä ja liian vähän luontoa ja levollisuutta. Auraa surettaa, etteivät luonto ja ihmiset enää kohtaa.
”Kaupunki palvelee liike-elämää. Puita kaadetaan ja rantoihin rakennetaan tornitaloja. En kaipaa Helsinkiin.”
Aura on asunut Ahovaarassa kahdeksan vuotta puolisonsa, luontokuvaaja ja lintuharrastaja Risto Sauson kanssa. Pari asettui Kainuuseen elääkseen lähellä suojeltuja luonnonmetsiä ja Kainuussa niitä on, vielä.
”Kainuun talousmetsät ovat karseita. Ne ovat etupäässä valtion metsiä, joita käsitellään tylysti.”
Koskematon metsä tuo Auralle toivoa. Se saa hänet uskomaan huomiseen.
Rintamamiestalon ulko-ovi ei mene kunnolla kiinni, ja kylmään eteiseen on talvisaapasrivin viereen tuiskunnut lunta.
Kynnykseltä erottuvat pienet ja sinne tänne johtavat jäljet. Auran mukaan ne ovat myyrän.
Myyrä saa liikkua vapaasti ja lämmitellä talon juurella, se ei haittaa Auraa. Kuten ei susikaan, joka eräänä aamuna tuijotti häntä tien varressa postilaatikolla.
”Näki minut ja juoksi peloissaan metsään, raukka.”
Ellei tietäisi talossa asuttavan, sitä saattaisi luulla hylätyksi – niin kuin talot näillä seuduilla yhä useammin ovat. Ulkomaali on saanut rapistua, portaat vähän heiluvat ja punaiset puulattiat tuntuvat jalan alla paikoin pehmeiltä.
Sähköt talossa on mutta ei sisävessaa eikä vesijohtoja. Vesi kannetaan kaivosta ja keitetään tarvittaessa 1980-luvulta peräisin olevalla sähköliedellä tai puusaunassa.
”En kaipaa mitään, en varsinkaan säpinää, tapahtumia tai ostoksilla käymistä. Käyn aika harvoin kaupassa. Risto hoitaa ruokaostokset. En halua nähdä sitä kaikkea ylijäävän ruuan määrää ja ihmisiä ostamassa koko ajan lisää jotakin.”
Auraa ei huolestuta se, että keskellä korpea ihminen on väistämättä yksin. Mitä sitten, jos sattuu vaikka liukastumaan pihalla eikä kukaan näe eikä auta? Niin käy kuin on käydäkseen.
”Sen verran isä ja äiti rajoittivat, että tiikerin häkkiin en saanut kättäni työntää.”
Kontrasti Auran lapsuuden maisemiin on iso. Hän kasvoi keskellä Korkeasaaren eläintarhaa pitsihuvilassa. Tunnelma siellä oli salliva, boheemi ja luonnonmukainen niin kuin on Aurankin kodissa.
Lapsuus eläintarhassa muistutti Peppi Pitkätossun elämää Huvikummussa. Sen ajatteleminen tekee Auran yhtä aikaa onnelliseksi ja vähän haikeaksi.
Hän oli luonnonlapsi, joka kasvoi sudenpentujen ja pikkukenguruiden keskellä, juoksi kilpaa tiikerin poikasten kanssa ja kylpi saukkojen seurassa.
Eräälle saukoista isä Ilkka teki jopa portaat, jotta se pääsi paremmin tyttären kanssa kylpyammeeseen. Jo viisivuotiaasta lähtien tytär kulki ympäri saarta eläintenhoitajien mukana. Koulun jälkeen hän teki töitä rehukeittiössä ja hoiti jyrsijöitä hiirelässä.
”Sen verran isä ja äiti rajoittivat, että tiikerin häkkiin en saanut kättäni työntää.”
Isän työn jatkajaa ja Korkeasaaren johtajaa tyttärestä ei kuitenkaan tullut. Aura aloitti kielten opinnot mutta jätti ne kesken, sillä hän ei viihtynyt muiden joukossa kaupungissa. Opiskelun sijaan Aura keskittyi kirjoittamaan.
”Halusin aina vain pois, luontoon. Olen aina halunnut.”
Maailmanparantaja ja luonnonpuolustaja? Varmasti. Popottaja? Ehdottomasti.
”Nimesimme siskoni ja veljeni kanssa äidin ja isän vaahtoamisen popotukseksi. Ja kas, nyt aikuisina olemme alkaneet popottaa samalla tavalla”.
Isä Ilkka kuoli 11 vuotta sitten, äiti Sessen kuolemasta on kolme vuotta. Heille luonnon ja eläinten tulevaisuus oli sydämenasioita, niin kuin on tyttärellekin. Aura haluaa muuttaa maailmaa yhä paremmaksi, jotta ymmärtäisimme enemmän kaikkea elollista.
Eikö luontotietoinen Aura koskaan kapinoinut pieniin häkkeihin säilyttyjen eläinten vapauden puolesta? Eivätkö sukset isän kanssa menneet ristiin?
”En kapinoinut. Enemmän olimme isän kanssa yhtä mieltä. Hän halusi pitää huolta uhanalaisista eläimistä, ja Korkeasaaressa on tehty paljon arvokasta tutkimustyötä. Vaikka onhan ristiriitaista pitää eläimiä pienissä tiloissa. Ulkomailla en voi mennä mihinkään eläintarhaan, niissä tulee vain paha mieli. Isällä oli periaatteita, eikä hän olisi koskaan ottanut elefantteja tarhaan.”
Kun Aura oli alakouluikäinen, vanhemmat ostivat Pornaisista vanhan maalaistalon, jossa perhe vietti kaikki lomat niityn ja metsän sylissä. Aura muistaa lämmöllä erityisesti yhteisiä suppilovahveroreissuja.
”Kuljen vieläkin paljon sienessä ja marjassa, mutta en kerätäkseni vaan lähinnä kuljeskellakseni. Poimin, jos satun löytämään, mutta en etsi enkä saalista.”
Isänsä tavoin Aurallakin on periaatteita, mutta ehdoton hän ei ole.
”Omalla autollakin ajetaan. En mä niin pyhimys ole!”
Auran kirjailijanura alkoi kymmenvuotiaana, jolloin julkaistiin esikoisteos Kurttunaamainen Leo. Hän on kirjoittanut useita tietokirjoja ja romaaneja. Harhamat ilmestyi 2023.
Harhamat on kuin toisinto Auran Kainuusta. Kirjassa ihmiset ja eläimet ovat sulautuneet toisiinsa ja päähenkilö, syrjäseudulle vetäytynyt nainen, löytää yhteisymmärryksen näiden kummallisten olentojen kanssa.
Helmikuussa ilmestyy uusi, omaelämäkerrallinen teos Elämä eläinten kanssa. Kirjan esittelytekstissä kerrotaan, että eläimet ovat seuralaisina huomattavasti mutkattomampia kuin ihmiset.
Onko eläinten kanssa siis helpompi olla kuin ihmisten?
”No en tiedä, en ehkä ajattele niin radikaalisti kuitenkaan. Toivoisin, että emme ajattelisi olevamme kaiken yläpuolella vaan ymmärtäisimme myös eläinten tapoja.”
Auran vastaus jää ilmaan ja synnyttää lisää kysymyksiä ja jonkinlaisen tarpeen määritellä yhtä aikaa herkkää ja rohkeaa, vastavirtaan elävää naista. Mitä hän pelkää vai pelkääkö mitään?
Aura käpertyy villapaitansa suojaan ja vetää kätensäkin hihojen sisään. Vaikuttaa siltä, että nitisevän puutalonsa suojassa hänen on hyvä olla, mutta ihmisten, ristiriitojen ja kehityksen kyydissä hän ei viihdy.
”Niin. Minusta ihmiskunta on mennyt tyhmempään ja hullumpaan suuntaan.”
Pirtissä on lämmin. Lämmöstä huolehtii suuri punainen leivinuuni. Sydäntalvella se lämmitetään kerran päivässä. Aura kirjoittaa uunia vastapäätä, ikkunan edessä keskellä luonnontieteellisiä tietokirjoja notkuvia hyllyjä.
Kirjat syntyvät pääosin aamupäivisin. Iltaisin hän sytyttää jalkalampun sohvan vieressä ja lukee. Juuri nyt on kesken Seppo Turusen muistelmateos Korkeasaaresta.
”En kaipaa arkeeni lukujärjestystä. Haluan pikemminkin elää luonnon rytmissä.”
Aura herää, kun herää. Yleensä Risto herää häntä aikaisemmin, jopa neljältä. Ensin lämmitetään talo, sitten keitetään kahvit. Niin on tehty tänäänkin. Kesällä niitettäisiin seuraavaksi heinää.
Risto tulee sisään tuoreen puukuorman kanssa. Hän huolehtii halkojen hakkaamisesta ja veden kantamisesta.
”Aika perinteinen jako kotitöissä, Aura virnistää mutta lisää, että hän ei ehkä jaksaisi nostaa painavaa vesiastiaa, parempi näin.
Pari tapasi toisensa Järvenpäässä lintubongausretkellä. Yhteinen lintuharrastus, maailmankatsomus ja huoli hyönteisten riittävyydestä yhdisti paria.
Perheeseen kuuluvat lisäksi 13-vuotias sekarotuinen Musti-koira sekä tulkut ja tiaiset, jotka ruokailevat keittiön ikkunan edessä talipallolla. Nyt syöttöpisteellä on ruuhkaa. Talitinttejä on toistakymmentä ja yhdellä laudoista nököttää lihava närhi.
Linnut ovat Aurasta hyvää seuraa. Hän muistuttaa, että nekin ovat luonteikkaita: toiset ovat sopuisia, toiset ärhäköitä. Kun ruoka loppuu, linnut käyvät välillä koputtelemassa ikkunaan ja vaativat lisää.
Aura on nähnyt ihmisen käytöksen muuttavan lintuja. Kaupunkien lähellä on tavattu ylipainoisia variksia, joilla on käytöshäiriöitä.
”Linnut syövät roskiksista samaa pikaruokaa jota ihmisetkin. Vaikutukset ovat molemmille samanlaisia.”
”Oli tietoinen päätös olla hankkimatta lapsia. En ole katunut. En varsinkaan, kun katson maailmanmenoa.”
Musti kulkee huoneen poikki Auran perässä ja seuraa lempeällä katsellaan, kun tämä kaataa kahvit kuppeihin. Sen jälkeen koira kietoutuu omaan, lasten vedettävästä puusängystä tehtyyn petiinsä. Lakanoissa on Afrikan tähti -lautapelistä tuttu kartta.
”Mustilla on ollut vaikea elämä. Se oli kaltoin kohdeltu ennen kuin sain sen. Omistaja antoi sen minulle ja pyysi pitämään huolta.”
Koira katsoo emäntäänsä levollisesti kuin kiittäen arjestaan. Aura on lempeä ja empaattinen, hänestä huokuu herkkyyttä. Lapsista hän ei ole silti haaveillut.
”Oli tietoinen päätös olla hankkimatta lapsia. En ole katunut. En varsinkaan, kun katson maailmanmenoa.”
”Ei minulla ole mitään lapsia vastaan, mutta minulla on ollut aina niin paljon muita intressejä. En olisi ehtinyt lapsia hoitamaan, oma hommansa myös niissä. Lisäksi olen vähän tällainen lapsekas itsekin.”
Kirjailijaa voisi pitää maailmankatsomuksensa perusteella synkkänä. Ei Aura synkkä ole. Hän on huumorintajuinen, jopa höpsö. Hän esittelee siskon kutomaa vihreää villaminihametta tyylikkyyttä lisäävänä elementtinä toppahousujen päällä. Eihän täällä metsässä kukaan näe, mitä kenelläkin on yllään.
Kainuuseen Aura ja Risto muuttivat asuttuaan ensin muun muassa Valtimolla, Tohmajärvellä ja Somerolla sekä kymmenisen vuotta Virossa, Vormsin saarella, jossa heillä oli vanha talo, pieni eläintila. Pari muutti pois, kun tilan hevosvanhukset kuolivat ja satumaisen sammaleinen saari alkoi kiinnostaa liikaa muitakin.
”Sinne alkoi nousta tallinnalaisten liikemiesten lomaparatiiseja. Sitä oli niin vaikea seurata, että emme pystyneet enää elämään siellä, Aura kertoo.
Hän ei halua palata Vormsiin.
”En pystyisi kohtaamaan sitä tuhoa.”
Aura on halunnut etsiä mahdollisimman muokkaamatonta elinympäristöä, viimeisiä saarekkeita. Luonnontilaista metsää on vielä Kainuussa – kuten on talousmetsiäkin.
”Haluan päästä koskemattomaan metsään joka päivä. Talvisin hiihdän muutamia kilometrejä päivittäin. Tuntuu hienolta vain olla siellä.”
Aura hymyilee paljon, erityisesti luonnosta puhuessaan, mutta optimisti hän ei ole. Ei edes toiveikas.
”Olen tavallaan hyväksynyt sen, että jonkinlainen tuho on väistämätön, mutta haluan hidastaa sitä, tehdä osani maapallon hyväksi.”
Aura mainitsee usein oikeat valinnat. Niitä hänen arjessaan ovat esimerkiksi kuluttamisen minimointi, luonnon tuhoamisen ja tarpeettoman tappamaisen välttäminen sekä matkustelun vähentäminen.
Kainuun korkeudella ilmasto on kauneutta etsivälle karu: marjapensaat eivät rönsyä eivätkä niittykukat ryöpsähtele. Luonnon puolustajallekaan maaperä ei ole otollisin.
Seudulla asuu paljon metsätaloudesta ja teollisuudesta elantonsa saavia sukupolvia sekä metsästäjiä, joille pyytäminen on sekä elämäntapa että ajanviete.
”Tiesin sen tänne tullessani, mutta en ole kokenut oloani täällä epämukavaksi eikä kukaan ole tullut tuomitsemaan. Joskus vuosia sitten etelämpänä asuessani sain vihaisia yhteydenottoja, mutta olin tuolloin näkyvämmin esillä. Nyt olen tyytynyt saarnaamaan kirjoissani.”
Aura elää kahden maailman risteyksessä. Viiden hehtaarin suuruiselta pihalta ja kodin ikkunasta aukeaa näkymä vanhaan monimuotoiseen aarniometsään ja hakkuualueelle.
”En ole nyt muuttamassa mihinkään. En niin kauan kuin tuota vanhaa metsää vielä on.”
Kysymykseen onnesta ja onnellisuudesta kirjailija vastaa kauan kestävän hiljaisuuden jälkeen.
”Niin. En tiedä. Ehkä olen onnellinen niissä hetkissä, kun olen yksin tai Mustin kanssa puiden keskellä.”
Hyvää oloa Aura tuntee myös silloin, kun talon nurkalla kesällä surisee oikein pullea kimalainen. Pölyttäjä kertoo, että elämä jatkuu.
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 2/2024.
