Rintasyöpähoidot toivat mukanaan vuosien piinaavat kivut: ”En halunnut, että sairaus ottaisi minusta vallan”
Kahdeksan pitkältä tuntuneen vuoden ajan Auli Turtiainen tsemppasi itseään jaksamaan. Pahinta oli jatkuva kipu. Lopulta koitti hetki, jolloin hän tajusi, ettei mihinkään enää satu. Alkoi tavallinen elämä.
Auli Turtiainen, 59, astuu ulos kerrostalon alaovesta ja suuntaa kohti Helsingin Munkkiniemessä sijaitsevaa urheilu- puistoa. On kätevää, että lenkkeilymaastot löytyvät aivan kodin läheltä.
”Yksi, kaksi, kolme”, hän laskee mielessään ja antaa askelten viedä.
Kun Auli on päässyt sataan, hän aloittaa alusta. Tapa nollaa hänen mukaansa parhaiten pään. Laskemisen ohessa hän ei ajattele mitään muuta. Niin hän tekee sekä juostessaan että uidessaan matkaa Töölön uimahallin radalla.
Nykyään Aulilla on erityisuimakortti, jolla saa käydä uimassa vaikka joka päivä. Korttiin tarvittiin lääkärin lausunto. Sen Auli sai, koska hänet oli syöpähoitojen tähden leikattu useaan otteeseen.
”Tällainen uimakortti on mahtava etu. Se on jotain aivan muuta kuin ruma keinokuituinen peruukki, jonka ostamiseen olisin saanut rahallista tukea, kun sytostaatit veivät hiukset päästäni.”
Aulin mielestä fyysinen tekeminen on oman hyvinvoinnin, mutta myös syöpäpotilaan toipumisen kannalta tärkeää. Siitä hänellä on omakohtaista kokemusta. Hän muistaa yhä, miltä mielessä ja kehossa tuntui silloin, kun ei saanut eikä pystynyt tekemään oikein mitään.
Kaikki alkoi siitä, kun Auli löysi oikeasta rinnastaan kyhmyn. Oli vuosi 2010.
”Säikähdin ja varasin heti ajan mammografiaan ja ultraääneen.”
Ultraäänitutkimuksen tehnyt lääkäri kuitenkin rauhoitti, että rinnassa ja sen kyhmyssä ei ollut mitään huolestuttavaa. Osalla naisista esimerkiksi mastopatiaksi kutsutut, rintojen fibrokystiset muutokset saavat aikaan kyhmyjä.
Hälytys oli väärä, mutta kun Aulille vuonna 2015 tuli jälleen sellainen olo, että rinnat pitäisi mennä tarkistuttamaan, hän meni lääkäriin.
Auli muistaa yhä, miten mammografian jälkeen tehdyssä ultraäänitutkimuksessa lääkäri pyysi viereisessä huoneessa olleen kollegansa mukaan katsomaan löydöstä. Otettiin ohutneulanäyte.
Koska lääkäri ei palannut näytteen ottamisen jälkeen asiaan, Auli lähti kotiin. Työ täytti ajatukset.
Sitten yhtenä kiireisenä torstaipäivänä varttia vaille kaksi iltapäivällä Kansallisteatterin markkinointipäällikkönä työskennellyt Auli vilkaisi kännykkäänsä. Hän huomasi, että oli tullut useita puheluita.
”Näin, että oli tullut myös tekstiviesti. Siinä sanottiin, että olemme yrittäneet ottaa sinuun yhteyttä. Olemme varanneet sinulle leikkausajan.”
”En halunnut, että sairaus ottaisi minusta vallan.”Auli Turtiainen
Aulilla oli vajaat kaksi viikkoa aikaa järjestellä asioita töissä ennen leikkausta. Heti aluksi hän soitti esimiehelleen, teatterinjohtaja Mika Myllyaholle, ja esitti henkilökohtaisen pyynnön.
”Kerroin hänelle tilanteestani ja sanoin, että tuli mitä tuli, haluan olla mukana työssä ja työyhteisössä. Pelkäsin, että alkaisin muuten märehtimään sairastumistani ja käpertyisin itseeni. En halunnut, että sairaus ottaisi minusta vallan.”
Teatterinjohtaja kuunteli ja lupasi. Edettäisiin niin, että ensin katseltaisiin ja kuunneltaisiin, mikä olisi diagnoosi. Sen jälkeen mietittäisiin jatkoa. Lupaus helpotti Aulin oloa. Tuntui, että ainakin työasiat järjestyisivät.
Joulukuun 16. päivänä 2015, Aulin nimipäivänä, hänen molemmat rintansa operoitiin Naistenklinikalla. Vasemmasta rinnasta löytyi syöpäkasvain, oikeasta kalkkia, joka sekin poistettiin.
Auli oli mennyt sairaalaan aamulla seitsemän maissa. Iltapäivällä viiden aikaan hän pääsi jo pois.
Vastassa oli hänen puolisonsa, Kimmo Viskari, joka työskentelee lavastajana ja visuaalisena suunnittelijana.
”Sanoin Kimmolle, että mennään Stokkalle. Halusin, että kun leikkaus oli ohi, kävisimme katsomassa tavaratalosta, jos löytäisin jotain kivaa. Halusin hemmotella itseäni”, Auli muistaa.
Hän halusi lähteä käymään myös Helsingissä asuvilla vanhemmillaan, jotta nämä näkisivät, että tytär on kunnossa.
”Äiti kysyi hämmästyneenä, että oliko leikkaus peruttu, kun näytin niin hyvältä.”
Uudenvuodenaatoksi, muutaman viikon päähän leikkauksesta, kalenteriin olikin jo varattu tapaaminen operaation tehneen kirurgin kanssa. Hänen piti kertoa, mitä patologille lähteneistä näytteistä oli selvinnyt.
Aulin puvustuksia
Keväällä 2024 Aulin kädenjälki näkyy seuraavissa tuotannoissa:
Sofi Oksasen Mansikkapaikka ja Stefano Massinin Eichmann – mistä yö alkaa Suomen Kansallisteatterissa Helsingissä.
Juha Jokelan, Kaisa Helan, Ria Katajan, ja Eeva Soivion Eerika Rantasen tähänastinen elämä Jyväskylän Kaupunginteatterissa ja Tampereen Teatterissa ja syksyllä Kansallisteatterissa.
Lisäksi hän on tehnyt elokuvan Myrskyluodon Maija puvustuksen.
Kirurgin vastaanotolle Auli meni yhdessä miehensä Kimmon ja heidän poikansa Seetin kanssa. Kaikki kolme olivat juhlatamineissa. Aulilla oli paljettimekko ja korkokengät ja miehillä puku.
”Kun kirurgi näki meidät, hän repesi nauruun. Ystävyytemme alkoi siitä hetkestä. Odotusaulassa ihmiset katselivat meitä vähän hämmästyneen näköisinä.”
Vaatetus johtui siitä, että Aulin vanhemmilla oli hopeahääpäivä, jota perhe oli lähdössä juhlimaan.
Helmikuussa alkoivat sytostaattihoidot. Myöhemmin olisi sädehoitojen vuoro. Rinta leikattaisiin uudelleen vasta hoitojen jälkeen, kun ensin nähtäisiin, miten ne tehoavat kasvaimeen.
Sairastaminen on vahvistanut Aulin luottamusta itseensä ja intuitioonsa. Hän on ylpeä siitä, että osaa kuunnella niin herkkävaistoisesti kehoaan. Siitä oli hyötyä esimerkiksi silloin, kun hän syöpähoitojen aikaan tunsi, että kehossa oli jokin tulehdus. Se olisi ollut huono asia, sillä sytostaattihoidot saattavat aktivoida tulehduksia entisestään.
Aavistuksensa takia Auli meni hammaslääkäriin, missä otettiin röntgenkuvat. Niistä löytyi kuin löytyikin syy tuntemuksille. Vanhasta juurihoidosta oli jäänyt neula leukaan ja koko hammas piti ottaa pois.
”Olin ihan, että ’vau’. Ihan mahtavaa, että tunsin itseni niin hyvin!”
Viimeisten kahdeksan vuoden aikana Auli on löytänyt itsestään kyvyn joustaa tilanteiden mukaan. Kesken hoitorupeaman hänen sairastamansa ärtyvän suolen oireyhtymä äityi todella pahaksi. Kun hän aamulla oli saanut sytostaatit, hän pakkasi laukkuun kirjat ja läppärin valmiiksi. Sitten kun kipu alkoi, se tuli niin kovana, että Auli lähti sairaalaan.
”Jouduin lähtemään sairaalaan, koska sain kuumeen ja valtavat säryt. Kovien kipujen tähden jouduin aina eristykseen.”
Aulille se kevät oli todella pahaa aikaa. Oli luuydinkipuja, joiden lisäksi hänen jalkapohjansa olivat niin haavoilla, että käveleminen sattui. Suolistokipujen tähden Auli eteni hitaasti eikä pystynyt kiihdyttämään vauhtia kohti pysäkkiä, vaikka näki, että raitiovaunu tuli. Hiukset lähtivät päästä ja karvat muualta.
Keho tuntui jonkun muun keholta.
Oma perhe, vanhemmat ja sisko sekä työyhteisö kannattelivat. Huolenpito loi toivoa siitä, että elämä jatkui, vaikka juuri nyt olisi vaikeaa.
Erityisen tärkeää oli, että Aulilla oli luotettava ja häntä tukeva sijainen. Töistä ei tarvinnut murehtia saati edes huolehtia.
Tehdään jotain tavallista, käydään vaikka Ikeassa, syödään ranskalaiset ja lihapullat, oli Aulin toimiva resepti hoitoarjen piristämiseen. Kerran puoliso kysyi lihapulla-aterialla, maistuiko ruoka Aulin mielestä hyvältä.
”Olin syönyt lihapullia mansikkahillolla ja kuvitellut, että syön niitä puolukkahillon kanssa.”
Sytostaattihoidoista Auli muistaa yhä kiitollisena samassa huoneessa hoidossa olleet syöpäveteraanit. Kolmen tunnin hoidon aikana kokeneemmat jakoivat untuvikolle hyviä neuvoja: muista lakata kyntesi, sillä ne haurastuvat, ja älä hämmenny vaikka jalkoihin tulisi haavoja, ne paranevat kyllä.
”Yritin olla kuin en olisikaan kipeä, jotta en olisi joutunut sairaalaan.”Auli Turtiainen
Vappuaattona 2016 Auli oli miehensä kanssa kävelemässä. Kevätsäässä vastaan tuli juoksijoita. Auli muistaa hyvin, miltä tuntui katsella, miten kevyesti lenkkitossut pomppivat tiellä.
”Juokseminen on minun lajini. Olin kateellinen siitä, että joku pystyi juoksemaan.”
Pian sen jälkeen Auli joutui eristyksiin. Laboratoriokokeissa oli selvinnyt, ettei hänellä ole enää kehossa tulehduksia torjuvia valkosoluja.
”Se oli pelottava tilanne. Olin melkein epätoivoinen ja todella väsynyt. Kauhistutti ajatella sitäkin, mitä sytostaattihoidot aiheuttivat päälleni. Tunsin, että enää pystynyt keskustelemaan ihmisten kanssa kulttuurista enkä mistään muustakaan.”
Silloin Auli tiesi, mitä tarvitsi. Hän pyysi päästä keskustelemaan sairaalan psykoterapeutin kanssa. Tämä lohdutti, että hoitojen ollessa kesken Aulin aivot keskittyivät selviytymiseen. Jos päässä tuntuisi usvalta vielä puolen vuoden päästä, tilanteesta voitaisiin keskustella uudelleen.
Viimeisen sytostaattihoidon jälkeen Auli järjesti ’ohi on’ -juhlat. Siskon kahvilassa pidettyihin juhliin kokoontui ystäviä ja sukulaisia. Leipomista rakastava Auli teki kymmenkunta suolaista piirakkaa, isot kulholliset salaattia ja ison kattilallisen kasviskeittoa.
”Laitoin korkokengät jalkaan! Oli ihanaa.”
Ensimmäiset askeleet olivat töpöttelyä, mutta vähitellen Auli juoksi jo kilometrejä. Vähintään kolme kertaa viikossa, parhaana viisi, hän otti juosten takaisin voimiaan ja alkoi tuntea olevansa taas omassa kehossaan.
”Ajattelin onnellisena, että mahtavaa, näin sitä mennään.”
Samalla hän lakkasi syömästä vahvoja särkylääkkeitä. Niitä hän oli joutunut syömään sen jälkeen, kun vasen rinta oli syksyllä leikattu sädehoitokuurin jälkeen.
Paljon oli muuttunut. Auli alkoi ymmärtää, miten paljon hän oli yrittänyt pinnistellä ja hallita kipujaan sekä sairauttaan. Käyttäytymisen syyt ulottuivat lapsuuteen.
”Olin pienenä tosi kipeä, oikeastaan puolitoistavuotiaasta teini-ikään asti. Virtsatieongelma aiheutti kipuja ja pissaaminen sattui. Yritin olla kuin en olisikaan kipeä, jotta en olisi joutunut sairaalaan. Kivunsietokykyni kehittyi sen takia tavallista korkeammaksi. Vielä aikuisenakin minun on ollut vaikea jäädä sairauslomalle. Yritän vain tsempata.”
Nykyään Auli opettelee lepäämään ja sanomaan ei. Hän tajuaa, että on parempi jäädä sairauslomalle kuin yrittää pinnistellä kipeänä.
”Sairaus ei ehkä ole tehnyt minua vahvemmaksi tai paremmaksi.”Auli Turtiainen
Vaikka syöpä parani, leikkauksesta rintaan jäänyt arpi alkoi oireilla. Arpikudos kasvoi ja sitä kiristeli eikä Auli pystynyt nukkumaan kuuteen vuoteen kunnolla toisella kyljellään. Leikkauksia tehtiin useita. Kivusta tuli jokapäiväinen seuralainen.
Vasta loppusyksystä 2023 alkoi helpottaa.
”Muistan yhä tarkkaan sen hetken, kun olin teatterilla henkilökuntaravintolassa. Häärin siellä ja tajusin yhtäkkiä, että minuun ei enää satu. Kuulostelin tulisiko kipu takaisin, mutta se ei tullut.”
Samalla vapautui valtava määrä energiaa ja aivokapasiteettia. Aulin mukaan kipu saa meidät kääntymään sisään päin. Se ei ole tahdon asia. Hän ymmärtää hyvin, miten kipu aiheuttaa masennusta ja muutoksia jopa ihmisen luonteessa.
”En väheksy kenenkään kipuja.”
Taaksepäin katsoessaan Auli näkee kahdeksan vuoden jakson elämässään. Tuo jakso on nyt sulkeutunut. Jotain uutta on alkamassa.
”Sairaus ei ehkä ole tehnyt minua vahvemmaksi tai paremmaksi. Saatan olla empaattisempi kuin aikaisemmin, mutta ainakaan en enää vaadi itseltäni täydellisyyttä.”
Aulin mielestä olisi tärkeää, että sairastuneen ympärillä olisi niin vahvoja ihmisiä, että nämä pystyivät juttelemaan tälle muistakin asioista kuin pelkästä rintasyövästä.
Auli Turtiainen
on syntynyt Helsingissä. Hän on kolmilapsisen perheen kuopus. Omaan perheeseen kuuluvat puoliso Kimmo Viskari ja poika Seet Viskari.
Koulutukseltaan Auli on vaatesuunnittelija. Hän on työskennellyt Suomen Kansallis-teatterissa pukusuunnittelijana vuodesta 1997 alkaen, välillä hän toimi myös markkinointipäällikkönä.
Uudelle ihmiselle hän voisi kertoa itsestään, että on ujo ja arka ja että hän jännittää. Hän haluaa puhua kasvotusten vaikeistakin asioista.
