Jos haluat kuunnella jutun, klikkaa tästä:

Oli myöhäinen ilta ja leikin kuuden sisarukseni kanssa kotonamme. Olin alle kouluikäinen. Pelleilimme ja pidimme hauskaa juuri niin kuin lapset silloin, kun aikuisia ei ole paikalla.

Tietysti meidän olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Kun yksinhuoltajaäitimme tuli kotiin kolmivuorotöistä, hän sai silmittömän raivarin nähdessään, että olimme valveilla.

Ensitöikseen hän nappasi minua tukasta kiinni ja pöllytti oikein kunnolla. Säikähdin niin paljon, etten heti ehtinyt edes tajuta, mitä tapahtuu.

Eriasteista lyömistä ja tukasta repimistä oli ollut aiemminkin. Se ei siis ollut ensimmäinen kerta, kun äitini käyttäytyi väkivaltaisesti, eikä todellakaan jäänyt viimeiseksi.

Usein väkivalta kohdistui meistä seitsemästä lapsesta juuri minuun, nuorimpaan. En tiennyt, miksi jouduin silmätikuksi.

Väkivalta oli iso osa vanhempieni avioliittoa. Isäni oli vakavalla ja vaikealla tavalla aggressiivinen, myös meitä lapsia kohtaan. Myöhemmin hänellä diagnosoitiin narsistinen persoonallisuushäiriö.

Kun minä synnyin, vanhempieni elämä oli täydessä kaaoksessa. Siinä vaiheessa äitini oli jo vakavasti masentunut, ja minua odottaessaan äitini yritti itsemurhaa.

Reilun kymmenen yhteisen vuoden jälkeen vanhempani erosivat. Olin silloin 3-vuotias. Äidistä tuli meidän kaikkien lasten huoltaja.

Siitä lähtien perheessämme eli vahvana ajatus, että äiti on hyvä ja isä on paha. Jako oli hyvin selkeä, ja sitä äiti korosti koko ajan. Isän väkivaltaisuus oli peräisin pahuudesta, mutta äidin väkivaltaisuus johtui väsymyksestä ja stressistä – tai siitä, että me lapset olimme niin mahdottomia.

Väkivalta ja väkivaltainen puhe oli jatkuvaa. Kun olin esikouluikäinen, äiti uhkasi viedä meidät lapset pihalle ja ampua yksitellen. Sen sanoessaan hän oli vihainen, muttei myöhemmin pyytänyt anteeksi tai sanonut, ettei tarkoittanut.

Lapsena sain usein raivokohtauksia. Toinen sisareni yritti kerran opettaa äidille, miten minua kannattaisi yrittää rauhoittaa. Äiti yritti pitää minua ohjeiden mukaisesti sylissä. Vaikka olin vihainen, salaa toivoin, ettei hän päästäisi irti.

Äidin pinna ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Hän tönäisi minut voimalla lattialle. Hämmennyin ja tunsin rajatonta tuskaa. Noina aikoina se oli lähes päivittäinen tunne.

Sain tukea äidiltä silloin, jos halusin puhua siitä, mitä isä oli tehnyt tai miten hän oli meidät pettänyt. Jos taas yritin keskustella äidin kanssa hänen käytöksestään, hän oli uhri eikä halunnut keskustella. Syy oli aina minun. Olin niin mahdoton, että fyysinen väkivalta oli ainoa vaihtoehto.

Nyt sinä kuolet, äitini huusi juostessaan perässäni portaita yläkertaan. Meillä oli ollut kova riita. Olin silloin noin 11-vuotias. Sitten hän kävi hakemassa veljeni käsityötunnilla tekemän puisen ja painavan pesäpallomailan. Se kädessään hän lähti perääni. Kaaduin huoneeni lattialle. Äiti nosti mailan, ja olin aivan varma, että hän lyö ja minä kuolen.

Sen sijaan hän pudotti mailan. Hän otti hiuksistani kiinni ja heilautti niin, että pääni osui patteriin. Kerran. Toisen kerran. Sen jälkeen hän lähti takaisin alakertaan.

Päässäni humisi, mutta kuulin äidin puhuvan puhelimeen. Hän sanoi, ettei kestä minua enää, koska olin täysi perkele. Äiti kertoi lyöneensä minua ja toivoi, että minut haettaisiin pois. En tiennyt, kuka toisessa päässä oli.

Illalla äiti tuli huoneeseeni ja pyysi anteeksi. Hän sanoi, että syy oli minun, koska olin ollut niin mahdoton. Sanoin, etten tiedä, voinko antaa anteeksi. Perheemme perinteeseen kuului, että aina kun pyydettiin anteeksi, anteeksi piti myös antaa. Sen jälkeen menneitä ei saanut muistella.

Äiti vastasi, että muistutin taas isääni ja yritin samalla tavalla hallita äitiä, kun en antanut anteeksi.

Sen jälkeen äiti kertoi soittaneensa lastensuojeluun ja että minut tultaisiin hakemaan pois. Olin kauhuissani siitä, että minut vietäisiin laitokseen. Vuosien ajan äiti puhui hakeneensa minulle apua ja sijoitusta, mutta kukaan ei kuulemma halunnut minua.

Samaan aikaan se pelotti, mutta samaan aikaan haaveilin siitä. Pelkäsin lähtöä, mutta toisaalta odotin sitä. Kuvitelmissani vanha pariskunta haki minut elämään kanssaan jonnekin maaseudun rauhaan. Niin ei koskaan käynyt.

Haaveilin myös siitä, että joutuisin onnettomuuteen ja sairaalaan. Silloin äiti hoitaisi minua ja ottaisi lähelleen.

Teini-iässä ahdistus oli välillä niin voimakasta, että viiltelin itseäni. Kivun hallitsin paremmin kuin ahdistuksen ja pelon. Äitini näki arvet, muttei välittänyt niistä. Sekin tuntui pahalta.

Yritin jossain vaiheessa muuttaa asumaan yksin, mutta siihen olisi tarvittu äidin lupa, enkä saanut sitä. Hän nauroi, etten pärjäisi yksin.

Kun 19-vuotiaana sain diagnoosin vakavasta masennuksesta, kerroin siitä äidille keittiön pöydän ääressä. Hän ei koko aikana nostanut katsettaan Helsingin Sanomista, vaan käänsi sivuja välinpitämättömän oloisesti. Lopuksi hän tokaisi, että ’mikäs sinua nyt niin masentaa?’

Pahin pelkoni oli se, että minusta paljastuu isäni tavoin narsisti. Olin kertonut pelostani äidille, joten hän tiesi heikon kohtani.

Pelottavimpia hetkiä olivat ne, kun äiti uhkaili tappaa itsensä. Varsinkin, kun tiesin hänen yrittäneen sitä aiemminkin.

Äitini rakasti puhua kuolemasta. Hän oli valinnut kappaleen, joka hänen hautajaisissaan pitäisi soittaa. Hän kuunteli kappaletta usein ja kuljeskeli ajatuksissaan.

Kerran kun veljeni tappelivat, äiti romahti ja alkoi huutaa, ettei jaksa. Hän otti takkinsa naulakosta ja sanoi tappavansa itsensä. Itkin ja yritin estää hänen lähtöään, mutta mikään ei auttanut. Kun ulko-ovi pamahti edessäni kiinni, tunsin sieluni irtoavan ruumiistani. Näin jostain korkealta, kaiken yläpuolelta, kaiken kaaoksen, veljeni hakkaamassa toisiaan ja itseni siinä itkemässä.

Äidin ystävätär soitti sattumalta meille kotiin ja kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän yritti rauhoitella minua. Myöhemmin illalla äiti tuli kotiin ja oli raivoissaan siitä, että olin kertonut perheemme asioista toisille.

Silloin muistin taas, mitä äitini rakasti kuolemasta puhumisen lisäksi: tukistaa minua. Päässäni oli usein kaljuja laikkuja. Jos minun pitäisi kuvailla lapsuuttani yhdellä sanalla, se sana olisi päänsärky.

Yksi sisaruksistani joutui suljetulle osastolle psykoosin takia, kun olin yläasteella. Äidin mukaan se oli minun syytäni. Äitini kysyi, joko nyt ymmärrän, miten hirveä olen, kun teen toisen hulluksi. Olin kauhuissani ja tunsin syyllisyyttä – niin pitkään, että aloitin lähihoitajakoulun ja suunnittelin tekeväni töitä mielenterveyspuolella. Halusin hyvittää tekoni ja ymmärtää, mitä ympärilläni tapahtui ja miksi niin monet sairastuivat vakavasti.

Yhdellä tunnilla käsittelimme psykoosia. Intin pitkään opettajan kanssa siitä, voiko yhden ihmisen käytös laukaista sen. Opettaja kertoi selvästi, ettei se ole mahdollista, vaan syyt ovat moninaiset.

Lähihoitajakoulun aikana alkoi ensimmäinen psykoterapiajaksoni, kun opettajani oli huolestunut minusta. Olin silloin 19-vuotias, masentunut ja itsetuhoinen. Halusin kuolla, ja pari kertaa yritinkin. Ensimmäisellä kerralla kantti ei kestänyt viiltää tarpeeksi syvään. Toisella kerralla kaverini veti minut alas sillankaiteelta.

Aloin seurustella Pasin kanssa terapian alettua. Kerroin masennuksestani ja paniikkikohtauksistani melko pian hänelle. Hän pysyi vierelläni eikä häkeltynyt.

Pasi oli kaikkea sitä, mihin en ollut tottunut. Hän oli rauhallinen, hiljainen ja kunnioittava – ja hyvällä tavalla yllätyksetön. Elämääni tuli turvallista ennakoitavuutta.

Mielenterveyspuolen sijaan päädyin päiväkotiin töihin. Sain ensimmäisen lapseni 22-vuotiaana. Kolmen vuoden päästä tuli toinen. Arki oli täynnä tohinaa, ja mieheni teki reissutöitä. Olin kasvanut kodissa, jossa äiti ei ollut joko paikalla tai läsnä. En halunnut toistaa samaa kaavaa.

Niinpä päätin, etten käytä aikaani muiden hoitamiseen vaan pidän huolen omistani. Halusin työn, joka ei mene ihon alle ja jonka pystyn unohtamaan heti työajan päätyttyä. Menin töihin kauppaan, ja siellä olen edelleen.

Menin terapiaan alun perin siitä syystä, että isäni oli ollut väkivaltainen. Kun terapiajakso lähestyi loppuaan, uskalsin kertoa terapeutille myös äitini väkivaltaisuudesta. Niin terapiassa taitaa usein käydä: se aloitetaan ihan muista syistä kuin minkä ytimeen lopulta päästään.

Oman äidin väkivallan myöntäminen ääneen ja ylipäätään tunnistaminen oli raskas kokemus vielä pitkälle aikuisikään. Olin syyttänyt itseäni kauan ja pitänyt äidin väkivaltaisuutta oikeutettuna. Olin 19-vuotias, kun hän hakkasi minut viimeisen kerran.

Usein väkivaltaiseksi ajatellaan mies, ja samoin oli meillä. Muistan nuoruudesta, kuinka moni tuli kehumaan minulle äitiäni. Olin kuulemma onnentyttö, kun äitini oli niin fiksu, älykäs ja ihana. Äitini sai myös julkista tunnustusta ja hyvän maineen oman alansa uranuurtajana.

Vaikka muut eivät tienneet todellisuutta, olin entistä vakuuttuneempi, että minä olin hirveä ihminen ja äitini väkivaltaisen käytöksen syy.

Isät ja äidit ovat eri viivalla. Jos kerron, etten ole tekemisissä isäni kanssa, se on kaikille ok. Mutta sen sanominen, etten pidä yhteyttä äitiini, saa aina kulmakarvat nousemaan. Olen kuullut monta kertaa, miten hän on kuitenkin minun äitini ja synnyttänyt minut. Ikään kuin se oikeuttaisi hänet toimimaan miten tahtoo ja minun pitäisi vain antaa anteeksi. Se on kuvottavaa.

Eihän lapsella ole osuutta syntymäänsä. Senkö takia pitäisi olla ikuisessa kiitollisuudenvelassa? Ei, lapsi ei ikinä ole velkaa vanhemmilleen yhtään mitään.

Se on vaatinut ajatustyötä. Vasta aikuisena terapiassa ymmärsin, että minä olin lapsi, josta olisi pitänyt huolehtia.

Kun sain ensimmäisen lapseni, vedin vanhemmuuteni ihan yli – olinhan saanut kuulla koko lapsuuteni olevani perkele ja laiska. Minulle tuli kriisi siitä, että äitinä minun pitäisi tietää, mitä teen. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mutta onneksi sain apua terapiasta.

Tuntuu kamalalta, että minulle on tullut välillä lasteni kanssa väkivaltaisia ajatuksia, ja olenkin käsitellyt niitä. Uskon kuitenkin, että jokaiselle vanhemmalle tulee hetkiä, jolloin silmissä sumenee ja tekisi mieli antaa pitkin korvia.

Vanhin lapsemme on erityislapsi ja hän on välillä hyvin haastava. Jos olen väsynyt ja ollut pitkään yksin lasten kanssa, välillä tuntuu, että keinot loppuvat.

Ymmärrän hyvin, ettei kokemani väkivalta ja lämmön puute ole syy siirtää samoja asioita eteenpäin. Äitini ei ollut kokenut turvallista rakkautta lapsuudessaan, joten hän ei osannut ilmaista sitä.

Hän ei myöskään ollut yrittänyt hakea tilanteeseen apua vaan valehteli siitä. Aikuisiällä tilasin kaikki itseäni koskevat paperit lastensuojelusta, eikä sieltä löytynyt yhtään minua koskevaa ilmoitusta niiltä kerroilta, jolloin äitini oli sanonut tehneensä ilmoituksen.

Tämän muisteleminen on vieläkin vaikeaa. Olen ikään kuin siirtänyt itseni syrjään monista traumaattisista hetkistä niin kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekin toiselle tytölle. Niin sitä on helpompaa käsitellä ja puolustaa oikeuksiaan, jotka kuuluvat jokaiselle lapselle, myös minulle.

Voin kuitenkin opetella tekemään paremmin. Vihaan termiä ylisukupolvinen väkivalta, mutta siitä tässä on kyse. Eräs perhetyöntekijä sanoi minulle, että vanhemmalla on aina malli, miten hän toteuttaa vanhemmuuttaan, ja väkivaltaisessa perheessä kasvanut lähtee miinuspuolelta: on ensin opeteltava, mikä on normaalia.

Kauhistun joka kerta, kun kosken voimakkaasti lapsiini. Jos esimerkiksi estän lasta juoksemasta auton alle ja nappaan häntä käsivarresta, tuntuu pahalta. Nyt lapseeni sattui ja syypää olin minä, hänen äitinsä.

Lapsimäärän kasvaessa pelkoni ovat hieman rauhoittuneet. Olen levollisempi, enkä suorita niin vimmatusti äitiyttä. Tärkeintä on huolehtia ja rakastaa johdonmukaisesti. Yhdessä kolmen lapseni ja mieheni kanssa meistä on kasvanut hieno perhe. Äitini lyönnit ja etenkin haukut seuraavat minua aina. Silti emme ole luovuttaneet.

Taustani on ollut monin tavoin riippakivi parisuhteessani Pasiin. En luota ihmisiin enkä usko, että kukaan todella haluaa olla kanssani. Seurusteluaikana äitini käytti usein ilmaisua ’sitten kun te eroatte’. Äidin mukaan olin niin hirveä, ettei mikään suhteeni voi toimia. Osa minusta uskoo siihen vieläkin.

Luulin pitkään, että on normaalia tuntea itsensä koko ajan turvattomaksi. Kerran joogatunnilla harjoiteltiin rentoutumista ja jokaisen piti mennä mielessään turvalliseen paikkaan. Makasin lattialla peiton alla, kun opettaja soitti äänimaljoja. Sen piti olla ihanaa, mutta minua alkoi ahdistaa. En pystynyt pitämään silmiä kiinni, koska pelkäsin jonkun huoneessa hyökkäävän kimppuuni.

Yritän opetella rentoutumaan pienissä hetkissä. Lähimmäksi olen päässyt mieheni kanssa.

Nuorena yritin niin kiivaasti olla kaikille mieliksi, että unohdin, mitä terve itsekkyys on: olin käytettävissä ympäri vuorokauden ja kuuntelin huolia, ja otin jopa kavereiden lainoja nimiini.

Pasi oli ensimmäinen mies, joka oli aidosti itsenäinen. Ei sellainen, joka uhkasi tappaa itsensä, jos suhteemme menisi poikki, kuten aiemmat kumppanini.

Nyt opettelen päivittäin rakentamaan hyvinvointiani suojaavia rajoja ja pitämään niistä kiinni. Se on tarkoittanut esimerkiksi sitä, että olen karsinut huonot ystävät ja ihmiset pois elämästäni. Ajatus siitä, että olen hyvä ja ansaitsen kunnioituksen juuri tällaisena, vahvistuu koko ajan.

Äitini on ottanut itselleen identiteetin väkivallan uhrina. Minä en halua olla selviytyjä tai uhri. Olen saanut koko elämäni kuulla olevani perkele, paha ja hirveä. Siksi haluan olla vain minä.

Kun olin lapsi, mummoni puoliso tokaisi ääneen minusta, että ’on ihme, jos tuosta tytöstä tulee aikuisena terve’. Muistan ne sanat vieläkin.

Halusin osoittaa epäilyn vääräksi. Päätin näyttää, että minusta tulee terve. Ja parempi äiti.”

Juttu on julkaistu Trendissä 4/2023.