Kun Armi Toivasen isä kuoli, se rikkoi koko perheen: ”Minusta tuli kova ja pelottava”
Näyttelijä Armi Toivanen koki tragedian, jonka vuoksi hän rakensi ympärilleen muurin. Paniikkikohtaukset johdattivat hänet polulle, jonka varrella hän on oppinut käsittelemään vaikeita tunteita.
Kymmenen vuotta sitten Armi Toivanen haluttiin kaikkialle. Kaikki tunnistivat näyttelijän, ja töitä oli todella paljon. Hän valloitti Putous-viihdeohjelmassa ja esiintyi televisiosarjoissa, elokuvissa ja näytelmissä. Silti Armi ei ollut taiteilijana tyytyväinen, jotain tärkeää puuttui.
”Tuntui kuin minulla olisi seinä vastassa tai olisin jumissa. Tarvitsin työkaluja kehittyäkseni näyttelijänä.”
Kollegoiden suosituksesta hän matkusti New Yorkiin opiskelemaan näyttelijöille tarkoitettua Chekhov-tekniikkaa. Kurssilla vieraili professori Scott Miller, joka opetti kehittämäänsä Miller Voice Method -tekniikkaa. Armi innostui hänen opetuksistaan.
Siitä alkoi kehkeytyä näyttelijän toinen urapolku, josta kertominen saa Armin silmät loistamaan. Samalla hän löysi keinon käsitellä perheensä kokeman tragedian tuomaa surua ja sen seurauksia.
”Olin niin heikoilla, ettei hellittämiselle ja surulle ollut tilaa.”
Suru pystytti muurin
”Pääsin teatterikorkeakouluun 24-vuotiaana. Isäni oli kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen vain vuotta aiemmin. Se oli iso tragedia, joka rikkoi perheemme.
En voinut antaa surulle periksi, koska olin juuri saanut unelmieni opiskelupaikan. Minusta tuli kova ja pelottava. Jotkut koulukaverit eivät uskaltaneet tulla juttelemaan minulle pariin vuoteen.
Tiesin, että voin sisälläni niin huonosti, että jos lasken muureja, sekoan ja joudun sairaalaan ja koulu jää kesken. Olin niin heikoilla, ettei hellittämiselle ja surulle ollut tilaa. Olin todella yksin.
Kunpa joku olisi silloin sanonut minulle, että surua voi hoitaa ja tarvitsen tukea. Ja voin silti näytellä. Toisaalta nuori omapäinen Armi ei olisi noudattanut neuvoa.
Jouduin näyttelemään vuosia paksun muurin läpi tai sitä kiertäen, koska en voinut näyttää haavoittuvaisuuttani kellekään. Lopulta muuri halkesi lavalla.”
Hirveä tilanne
”Paniikkikohtaukset alkoivat esittäessäni näyttämöllä kymmenen minuutin monologia. Näyttelijän kannalta tilanne oli hirveä. En ymmärtänyt, mitä sanoja puhun, ja tunsin olevani itseni ulkopuolella.
Kohtaus toistui aina monologin kohdalla. Onneksi esityksiä oli jäljellä vain kymmenen.
Ahdistuksen rinnalla kulki uteliaisuus: mitä tämä on, miksi se tapahtuu nyt? Päätin, että joko ratkon ongelmaa tai joudun lopettamaan näyttelemisen, koska kokemus ei ollut ahdistuksen arvoista.
Samoihin aikoihin lentopelkoni paheni. Olen tutkiva luonne ja kiinnostunut psykologiasta.
Työssäni näyttelijänä pystyn huijaamaan itselleni aidolta tuntuvia ja näyttäviä tunteita, joten arvelin, että nämäkin ongelmat ovat ratkottavissa olemassa olevilla tiedoillani ja ymmärrykselläni.
Yritin lieventää pelkoa omin keinoin etsimällä lennolla ympäriltäni ihmisiä, jotka näyttivät mielestäni siltä, ettei heitä pelottanut. Miten esimerkiksi liikemies istuikaan niin rentona, rintakehä avoinna ja liikkui vapautuneesti? Aloin hitaasti matkia heitä, jolloin hengitykseni hidastui vähitellen. Se onnistui rauhoittamaan minua ja sain lentopelkoni aisoihin.
Sain selville, että se mitä, mieleni minulle syöttää, ei ole koko totuus. Tämä oivallus on ollut perustana, kun myöhemmin olen tehnyt esiintymisvalmennusta etenkin jännitykseen liittyen.”
”Minua kiusattiin peruskoulussa. Se vei luottamukseni ihmisiin.”
Putous opetti
”Putouksen tekeminen oli opettavaista. Tahti ja vaatimukset ovat hurjia: neljä päivää treenataan, puolentoista tunnin suorassa lähetyksessä juostaan kohtauksesta toiseen, yleisö mylvii, puoli kansaa katsoo televisiosta.
Primitiivinen vaisto sanoisi ennen lähetyksen alkua, että älä tee tätä, koska sinulle ei ole hyväksi mennä noiden ihmisten eteen.
Jos tilanteeseen päättää jäädä, kuten näyttelijät tekevät, on kiinnitettävä huomio toisaalle. Esitystä ennen hymyillään, hypitään, innostutaan, hullutellaan, etteivät mieli ja keho supistuisi itseensä ja eivätkä ne jäisi kiinni jännitykseen. Se toimii.
Jälkikäteen ajateltuna Putous osoitti, että selviän sellaisesta haasteesta. Paniikkikohtausten jälkeen tuntui todella hyvältä, että kykenin siihen. Sarjan tuoma julkisuus oli kuitenkin massiivista ja äkillistä.
Minua kiusattiin peruskoulussa. Se teki minusta aran siten, etten luottanut ihmisiin. Ihmiset lähestyivät minua enemmän kuin ennen, ja se tuntui vaistonomaisesti pelottavalta ja epämiellyttävältä.
Silloin epäluottamus pompahti taas pintaan. Isän kuolemasta toipuminen ja kasvattamani kova kuori eivät sointuneet lainkaan yhteen huomion kanssa.”
Menneisyyden varjot
”Scott Millerin opetukset osuivat siihen, mikä minua näyttelemisessä kiehtoo ja mitä työhöni etsin. Vaikka tein monipuolisesti töitä, olin tuohon aikaan kyllästynyt itseeni näyttelijänä.
Näyttelin näennäisesti hyvin ja siitä tykättiin, mutta minua kiehtoi uuden etsintä. Olin valmis tulemaan monipuolisemmaksi näyttelijäksi.
Tekniikka kehittää näyttelijän kykyä olla maksimaalisessa vuorovaikutuksen tilassa näyttelemisen ja esiintymisen aiheuttamista paineista huolimatta. Läsnäolevan vuorovaikutuksen tiellä on usein suojautumista, joista tekniikka auttaa pääsemään eroon.
Näyttelijän flow’ta, vapaasti virtaavaa ilmaisua, ja tietoista läsnäoloa kohti edetään kehollisilla harjoituksilla. Perustana on tiedostetusti tehty hengitys, joka kiertää sisään ja ulos aaltomaisesti ja keskeytyksettä, aivan kuin juostessa – ilman pidätyksiä.
Olen opiskellut tekniikkaa kymmenen vuotta, ja saan esimerkiksi esityksen vaatimat tunteet esiin vain aktivoimalla kehoni. Minun ei oikeastaan tarvitse näytellä niitä, vaan keho synnyttää tuntemukset flow-tilassa. Vaikka näyttelisin vaikeitakin tunteita, siinä ei ole enää puristamista vaan keveyttä.
Tiedostin, että menneisyys kuuluu äänessä ja on mukana kehomme ilmaisussa. Tekniikka auttaa elämään roolia vapaasti, ilman mennyttä painolastia. Tajusin myös sen, että olosta tulee kevyempi, kun olen surun kanssa, kun annan sen olla läsnä, enkä käytä energiaani sen torjumiseen enkä pidä sitä sisälläni.
Kesti pitkään oivaltaa tämä.”
Vapautumisen hetki
”Kerran Millerin kurssilla kuvasimme videolle dialogiharjoitusta monta kertaa. Jälki ei ollut onnistunutta. Mieleni halusi vieläkin suojella sisintäni ja kielsi: älä tee niin kuin Scott neuvoo, me paljastumme! Hän kehotti rentouttamaan suun.
Jotain ihmeellistä tapahtui, kun kuvasimme dialogin vielä kerran. Suun rentoutuminen oli se lopullinen irtipäästäminen: kuin nyrkki avautuisi ja hiekka valuisi sormien läpi.
Se oli lumoavaa. Aloin itkeä, koska näin videolta ensimmäistä kertaa itseni. Sain aikaan flow’n, ääneni soi vapaammin ja rikkaammin ja olin yhtäkkiä enemmän näkyvissä kuin koskaan ennen vaikka en ymmärtänyt olleeni piilossa.
Harjoituksessa ihminen huomaa olevansa muurinsa takana, kunnes ei ole muuta tietä kuin astua eteenpäin. Keho saa kokemuksen, että irti päästämisestä ei seurannutkaan mitään pahaa.
Parin kyyneleen jälkeen voi ihmetellä, että tätäkö pidättelin niin kauan. Sitten näytteleminen jatkuu – kevyempänä. Se on kiehtovaa!”
En torju kovuuttani
”Miller-tekniikka on muuttanut minua monella tapaa. Olen saanut lisää sietokykyä. Aiemmin olin sähikäinen: hätäilin ja huolehdin tai olin heti nyrkit pystyssä, kun jotain sattui.
Elämän vastoinkäymiset, jotka ovat aina vakio, on nyt helpompaa kestää. Olen oppinut omistajuutta ajatuksiini. Minä valitsen, miten suhtaudun asioihin. Jos vaikka huomaan, että huolitutkani käynnistyy, alan puhua itselleni rohkaisevasti.
Näyttelemisen keveys ulottuu myös siviiliin. Se ei tarkoita keinotekoista myönteisyyttä vaan sitä, että kun on vaikeaa, se ei tunnu yhtä raskaalta kuin ennen.
Minussa on vieläkin kovuutta, mutta ei kaikkia aiempia piirteitään tarvitse torjua. Kaikilla on kokemuksia, jotka estävät, hankaloittavat tai tuntuvat raskailta.
Tiedän, miksi omani ovat kehittyneet: ne auttoivat minut vaikean vaiheen yli, selvisin kouluvuosista hengissä. Katson näitä kokemuksia rakkaudella ja kunnioituksella. Osaan tuoda ne tähän päivään ja vahvistaa itsessäni toisenlaisia puolia.
Osaan olla tukena itselleni ja myös muille. Olen hemmetin ylpeä siitä, että pärjään.”
Se, mitä mieleni minulle syöttää, ei ole koko totuus.
Opinsiemeniä
”Palasin New Yorkiin opiskelemaan lisää Miller-tekniikkaa vuonna 2018. Opinnot olivat intensiivisiä, ja heti alussa koin herätyksen: reissu ei ollutkaan vain minua varten, vaan halusin viedä viestiä eteenpäin. Se oli hieno tunne.
Myöhemmin sain Miller-tekniikan opettajan pätevyyden, ja olen opettanut muun muassa Teatterikorkeakoulussa. Opetan myös muita kuin näyttelijöitä: maanviljelijöistä kansanedustajiin.
Opettaminen tuntuu maagiselta. Haluan auttaa oppilaita löytämään uusia mahdollisuuksia itsestään, ja se on syyni tehdä tätä. Kannustan heitä etsimään tämän päivän itseä, jonka ei tarvitse pyydellä anteeksi tai pienentää itseään vaan joka voi ilmaista itseään vapaasti ja kokonaisvaltaisesti, ilman tarvetta suojautua tai piiloutua.
Oppilas saa olla esillä turvallisessa ja kunnioittavassa ympäristössä, kuunneltuna omalla äänellään.
Emme välttämättä tiedä tarkalleen, mitä kenenkin kohdalla etsitään, mutta työpajoissani näen usein konkreettisen muutoksen, kuinka ihmisen ääni muuttuu eläväksi ja vapautuu. Ääni alkaa vastata ihmistä, niin sen tulkitsen.
Muille kurssilaisille nousee usein kyyneleet, koska muutos on niin merkittävä. Se voi parhaimmillaan olla ihmistä voimistava ja rohkaiseva kokemus. Tarkoitus ei silti ole muuttaa ihmistä vaan näyttää vaihtoehtoja. Ihminen saa myös aina palata siihen minään, jonka täytyy pitää suojia yllä.
Pedagogiikan opiskelu oli rankkaa. On ymmärrettävä, milloin antaa oppilaalle ohjeita ja milloin aikaa, sillä ihmisten tahti oppia ja omaksua on erilainen. Pitää myös tiedostaa, mikä on lähtöisin minusta: haluanko, että toinen onnistuu, jotta minä tuntisin onnistuneeni opettajana?
Minun on laitettava oma haluni sivuun ja pohdittava, mistä tarpeeni opettajana syntyvät. En missään nimessä ole tämän suhteen valmis, mutta sitä kohti menen. Tuntuu hyvältä, kun hetkittäin huomaan onnistuneeni. Yritän muistaa, että opettajana kylvän siemeniä, en satoa.
Opettajana olen hauska, lempeä ja välittävä. Opettaminen on tuonut luonteeseeni paljon pehmeyttä. Minussa on myös suoruutta. Haluan kehittää tätä piirrettä, etten ole ohjatessani liian raju. Seison opetukseni takana tukevasti. Olen aina oppilaideni puolella ja haluan olla heidän luottamuksensa arvoinen.”
”Haluan varmistua, ettei minua haluta mukaan aina komedienne-Armina.”
Valmiimpi kuin ikinä
”Olen freelancer-näyttelijä, nainen 44 vuoden iässä. Bisnes ei ole kuumaa. Näin se on, eikä tosiasia ota minua päähän.
Tuloja on silti oltava. Luojan kiitos, minulla on ollut muita töitä koko ajan enkä ole ollut riippuvainen pelkästään näyttelemisestä.
En ole näyttelijä, joka tekee aivan kaikkea. Haluan varmistua, ettei minua haluta mukaan aina komedienne-Armina. Olisi hienoa, jos ohjaaja ajattelisi juuri minun tuovan panokseni rooliin ja kokisin rikastuttavani projektia.
Koska koko ajan opiskelen ja opetan, olen viisaampi ja tietoisempi siitä, miten saan itseni rentoutettua ja oikeanlaiseen vireeseen. Keho tottuu ja oppii, aivan kuin lihaskuntotreenissä. Tekniikan kautta tuon työryhmään rauhaa ja näyttelemiseen laatua. Paine on ilmaisustani poissa.
Jännittämisestä en silti koskaan pääse täysin eroon. En haluakaan päästä, enkä kerro opettaessanikaan, että se olisi tavoitteena.
Jännitys on tärkeä viesti, sillä se palvelee tärkeää tehtävää: meidän täytyy osata suojella itseämme. En siis yritä voittaa jännitystä vaan kehitän sen rinnalle niitä puolia minusta, jotka pystyvät ja kykenevät ilmaisemaan itseään paineista ja vaikeista tilanteista huolimatta.
Voisi ajatella, että minua kauhistuttaa, kun näyttelemisestä on ollut taukoa, mutta asia on päinvastoin. Jos eteen tulee haastava rooli, olen valmiimpi kuin ikinä.”
Ihminen on hyvä
”Voih, ihminen! Vertaan opettaessani ihmistä kerrostaloon: asetumme herkästi asumaan vain yhteen asuntoon. Opettajana yritän sytytellä valoja muihinkin huoneistoihin ja kertoa, että ihminen ei ole vain yhtä vaan monia mahdollisuuksia.
Näen oman tragediani myötä, että kaikilla on vaikeita kokemuksia. Olen viime vuosien aikana ymmärtänyt, että me yritämme parhaamme, jotta selviäisimme hengissä mahdollisimman hyvin niistä lähtökohdista, joista tulemme. Tämä puhtaus on meissä jokaisessa.
Ajattelen, että pohjimmiltaan ihminen on hellyttävä, ihminen on hyvä.”
Armi Toivanen
- on 44-vuotias näyttelijä, joka tunnetaan Putous-sarjan lisäksi elokuvista 21 tapaa pilata avioliitto, Päin seinää ja Elämältä kaiken sain.
- Viime aikoina hänet on nähty Skimbagirls-elokuvassa sekä Paratiisi- ja Mädät omenat -sarjoissa. Hän on näytellyt myös useissa teattereissa.
- Näyttelemisen ohella Armi on tehnyt esiintymiskouluttajan töitä yli kymmenen vuotta ja ollut yrittäjä usean vuoden ajan.
- Hänellä on Miller Voice Method -tekniikan opettajan pätevyys. Armi luennoi ja pitää työpajoja näyttelijöille, alan opiskelijoille ja muille ilmaisunsa kehittämisestä kiinnostuneille.
- Armi asuu Helsingissä Varpu-rescuekoiransa kanssa.
Juttu on julkaistu Voi hyvin -lehden numerossa 2/2025.
