Viime syksynä Antti Tuisku oli vähän väsyksissä.

Hän oli viimein toteuttanut kaksikymmenvuotisen uransa suurimman ponnistuksen: kaksi Olympiastadionin täyttävää Bailantai-keikkaa, joita oli siirretty koronan vuoksi kaksi vuotta.

Se, mitä näyttävät spektaakkelit eivät paljastaneet, oli Antin vointi. Antti veti show’t flunssassa ja jaksamisen äärirajoilla. Ennen h-hetkeä lääkäri teki poppaskonsteja ja tarkkaili tähden vointia backstagella. Vasta Espanjassa vietetyn karonkan ja lomailun jälkeen Antti salli väsymyksen hyökyä päälle. Hän oli polttanut kynttilää molemmista päistä.

”Minua alkoi jo valmiiksi ahdistaa Suomeen palaaminen ja tulevat keikat myöhemmin syksyllä. Ajattelin ensimmäistä kertaa, etten haluakaan tulla takaisin. Olin psyykkisesti ja fyysisesti väsynyt. Minulla oli päiviä, jolloin itketti koko ajan ja olin alakuloinen”, Antti kertoo.

Vaikka Bailantain toteutuminen koronan jälkeen oli unelmien täyttymys, se oli myös henkinen prässi.

”En ollut myöskään ehtinyt palautua Bailantain rankoista tanssitreenijaksoista. Ilmassa oli orastavia burnoutin merkkejä. Nukuin hajanaisesti, leposyke oli korkealla.”

Oireet eivät pahentuneet, koska Antti tajusi ottaa apua vastaan.

Tarvittiin vuodesta 2008 asti tuttua psykoterapeuttia, jolle Antti sai itkeä kuin pikkulapsi. Tarvittiin henkilökohtaista lääkäriä, joka muistutti hyvän unen ja ravinnon merkityksestä. Tarvittiin parin kuukauden lepoloma Rovaniemi–Espanja–Thaimaa-akselilla.

Tällä reseptillä Antti valmistautui uransa kenties unohtumattomimpaan ajanjaksoon, Antti Tuiskun uran päättymiseen.

”Tiedostin, että elän uran loppuaikoja ja halusin vielä pystyä nauttimaan siitä. Tunsin jo valmiiksi surua ja syyllisyyttä siitä, jos en olisi löytänyt enää motivaatiota ja kipinää.”

Alkukesällä Mayhem-kiertue on ohi, ja jäljellä on loppuhuipennus: Ruisrockin loppuunmyyty lauantai. Häämöttävät hyvästit tuntuvat Antista huojentavalta, ja uuden ajanjakson alkaminen tervetulleelta.

”Takana näkyy 20 vuotta kilometrejä. Tähän asti on ollut helppoa sanoa ilman rehvastelua, että olen artistiuden päällä ja tiedän, miten tämä tehdään. Mihin tahansa lavalle minut laitetaan, osaan tämän homman. Tuntuu hurjalta, että Suomen suurimmilla areenoilla oloni tuntuu normaalilta ja kotoisalta. En halua alkaa jeesustella. Odotan koko ajan sitä hetkeä, kun tämä loppuu.”

Ja klassisestihan siinä käy: kun luopuu vanhasta, tilalle tulee jotain uutta – ja Antin tapauksessa pöydällä odottaa liuta uusia unelmia.

Marraskuussa 2022 Antti istui leveällä ikkunalaudalla ja katseli Helsingin harmauteen. Väsyneen syksyn keskellä hän oli saavuttanut monta vuotta hautuneen unelman: ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin valmistumispaperit Helsingin Psykoterapiainstituutista. Kun hetki jaettiin Instagramissa, kuvaan vyöryi onnitteluita.

”Aloin kulkea terapiatyötä kohti jo vuonna 2018, kun aloitin liikuntaneuvojan opinnot Vaaralan urheiluopistossa”, Antti aloittaa.

”Opiskeleminen voimisti tuntemusta siitä, että voin tehdä elämässä muutakin kuin olla artisti. Liikuntaneuvojan koulutuksen myötä ymmärsin ihmisen fyysistä valmentamista, mutta se, mitä päässä liikkuu, on yhtä tärkeää.”

Lopulta Antti haki ratkaisukeskeisen terapian opiskelijaksi koronan kypsyttämien ajatusten myötä.

”Erilaiset asiat puhuttelevat eri elämänvaiheissa. Olisinko unelmoinut neljä vuotta sitten siitä, että voin jättäytyä pois artistiudesta ja aloittaa terapiatyötä? Ehkä en, jos pohjalla ei olisi ollut konkreettisia kokemuksia, kuten koronaa”, hän pohtii.

Antti kiihtyy puhuessaan pandemian vaikutuksista kulttuurialalle.

”Korona-aikana tuntui, että Suomessa kulttuuria pidettiin käyttötavarana, jonka voi ottaa hyllyltä ja laittaa sinne takaisin. Niin kauhealta kuin korona-aika tuntuikin, sen myötä vahvistui tuntemus hakeutua lyhytterapeutin koulutukseen.”

Heti opintojen alkuvaiheessa Antille vahvistui tunne siitä, että hän on raikkaalla tavalla siellä missä pitääkin: auttamisen äärellä. Artistinakin Antti on nimittäin viime vuosina ajatellut olevansa sillanrakentaja, joka auttaa ihmisiä musiikillaan.

”Artistin työssä olen viime vuosina herännyt siihen, että autan ihmisiä, enkä nouse lavalle heiluttaakseni omaa häntääni huutaen katsokaa minua ja mitä minä osaan”, Antti kuvailee.

Toisinkin on ollut. On tullut seurattua levy-yhtiössä muiden toiveita, ei omia.

”Suurimmat unelmat artistina tapahtuivat, kun sanoin levy-yhtiössä ympärillä työskenteleville ihmisille, mihin haluan itse pystyä”, hän avaa.

Antti puhuu käänteentekevästä hetkestä vuosina 2014–2015. Tuolloin alkoi yhteistyö tuottaja Jurek Reunamäen kanssa ja syntyi Antin kymmenes albumi, joka sai nimekseen En kommentoi. Se käänsi hiipumaan alkaneen artistin uran nousuun ja vahvisti sanomaa, jota Antti Tuisku artistina halusi välittää: Antti ei tuomitse, Antin seurassa saa olla mitä vain.

Uudella urallaan terapeuttina, Antti saa taatusti auttaa sydämensä kyllyydestä ja hänen seurassaan voi olla haavoittuneena. Yksistään terapiaopintoihin on sisältynyt 110 tuntia asiakastyötä.

Valmennusasiakkaina on ollut niin päihderiippuvaisia tai eksistentiaalisen kriisin keskellä olevia. Työ on ollut jännittävää, hurjaa ja pelottavaa – ja juuri siksi kiehtovaa.

”Terapiatyö on ihan uusi maailma, ja olen tosi raakile siellä. Uudet asiakastapaamiset jännittävät enemmän kuin esiintyminen kymmenientuhansien edessä. Silti arvo ihmisten auttamisesta ei ole muuttunut mihinkään, vaikka nyt teen työtä vain yhden ihmisen kanssa.”

Antin asiakkaaksi pääsee kenties syksyllä. Hän on osakkaana hyvinvointipalvelu Mindessä, jossa hän alkaa tehdä asiakastyötä näillä näkymin yhtenä päivänä viikossa, pääosin etänä mutta toivon mukaan toisinaan myös Suomessa.

”Haluaisin ennen muuta olla läsnä ihmisten kanssa. Vereni vetää paitsi mielenterveystyöhön, kaikkeen hyvinvoinnissa. Haluaisin yhdistää asiakastyössänikin sekä fyysisen hyvinvoinnin että psyykkisen hyvinvoinnin työkaluja. Jos asiakas tarvitsee apua liikuntaan liittyvissä asioissa, pystyn yhdistämään terapiatyötä liikunnanneuvojan työhön.”

Kun suuntaa Espanjan Torreviejasta noin 1,5 tuntia maaseudulle, ohittaa matkan varrella pari idyllistä kylää ja kiemurtelee vuoristoteitä 970 metrin korkeuksiin, saapuu tajunnanräjäyttäviin maisemiin. Siellä lepää Antin uusi unelmakoti.

”Se ei ole mikään mansion. Se on mökki, mutta näkymät ovat insane”, Antti kuvailee ja nauraa perään.

Antilla on ollut koti Espanjan Torreviejassa viisi vuotta. Suomesta Espanjaan hänet saatteli toive rauhasta, ja nyt sitä olisi tarjolla vielä enemmän. ”Mökin” hänelle löysi paikallinen kiinteistöalalla oleva ystävä, jonka ytimekäs kehotus kuului: osta tämä.

Lapin kasvatin, maalla ja metsissä viihtyvän Antin ei tarvinnut kauan miettiä tarjouksen tekemistä. Suomessakin Antti hakeutuu Tuiskujen Raanujärven-mökille, ja Uudellamaalla Antin asunto on siirtynyt aina vain kauemmas ytimestä. Espanjan Torreviejassa Suomi-kaveriporukan meno äityy jopa juhlimisesta nauttivan mutta silti aina krapulan välttävän Antin makuun joskus turhan railakkaaksi.

”Täällä on vähän sellainen meno, että koska tahansa voi saada kaverin. Tontilla minulla on rauhaa, manteli-istutuksia ja kymmenen hehtaaria maata. Siellä voin olla kaikki räppänät auki ja antaa koirien mennä vapaina”, Antti haaveilee.

Koti tulee olemaan Antille rauhanpaikka, mutta tietenkin sinne ovat tervetulleita rakkaat ystävät ja perhe. Antin vanhemmat Tuula ja Markku ovat asettumassa taloksi heti syksyllä, peräti muutamaksi kuukaudeksi.

”Isä jää pian eläkkeelle, ja alamme rakentaa mökilleni saunaa”, Antti kaavailee.

Unelma-aamu voisi alkaa näin: Herätyskello näyttää seitsemää, ylös ja ulos! Antti ja ranskalaiset vesikoirat, 11-vuo­tias Viljo ja 1,5-vuotias Vexi suuntaavat tunnin hölkälle vuorimaisemiin. Sitten vakkariaamupalaa: vaaleaa leipää, päälle hummusta ja tonnikalaa. Lisäksi maustamatonta jogurttia, mysliä ja tuoreita marjoja – sekä kahvia.

”En ole juonut kahvia kunnolla 15 vuoteen, mutta nyt haluaisin uuden kahvikoneen. Espanjassa kahvikin maistuu jotenkin hyvältä. Sitten keittäisin espresson ja lueskelisin paikallista Costablanca-sanomalehteä terassilla”, Antti makustelee tulevaisuuskuvia.

Vaikka seiskan herätys voi kuulostaa rajulta aamutorkulle, ei eläköityvän artistin elämä Espanjassa toivon mukaan sisällä tiukkoja aikatauluja.

Ennemminkin se mahdollistaisi spontaaneja pyrähdyksiä. Sen että Antti pirauttaisi raksamiehelle, laittelisi mökin tiluksia kuntoon. Tekisi toisenkin treenin, vaikka rullahiihtoa. Ottaisi lisää espanjan kielen yksityistunteja, jotta sujuisi vähitellen muukin kuin arkinen asiointi.

”Haluaisin elää hitaampaa elämää. Koen olevani liiankin sitkeä, rakastan tehdä töitä ja olla toimelias. Haluan antaa nyt itselleni aikaa sille, etten alkaisi elää liian strukturoitua arkea”, Antti kertoo.

”Ei minulla ole silti aikaa maata sohvalla Netflixiä katsomassa”, Antti jatkaa vakavissaan.

Viime kädessä koirat pitävät Antin liikkeessä. Sitähän varten Antti on ne hankkinutkin.

”Minulla on koiria sen vuoksi, ettei minun tarvitsisi lenkkeillä yksin. Olen täysin kiinni koirissani. Niitä ei voi laittaa päivähoitoon eivätkä ne muuta pois kotoa. Koirat sitovat minua aivan valtavasti”, Antti selittää silmät tuikkien.

Karvattomampaa perhettä Antti ei osaa kaivata.

”Näin 39-vuotiaana minulla on täysi rauha sen kanssa, ettei minulla ole perhettä tai lapsia. En ole enää useampaan vuoteen huomannut kaipaavani omia lapsia”, Antti myöntää.

Yksinolo on Antille nautinto. Aiemmin hän luuli olevansa ihminen, joka latautuu muiden ihmisten seurassa. Nykyään hän tiedostaa tarpeen erakoitua jo hyvissä ajoin.

”Viihdyn yksin tosi hyvin. Kerran olin viiden kaverin kanssa Levillä mökkeilemässä, ja minun piti välissä mennä yhdeksi yksi hotelliin. Ystäväni tiedostavat tämän puolen minusta, ja tietävät, ettei ole mukavaa heillekään, jos kaipaan yksinoloa.”

Sitä paitsi Antilla on jo monia tärkeitä lapsia elämässään: siskon ja ystävien lapsia, osa heistä on pian täysi-ikäisiä.

”Ostin viime vuonna joululahjaksi kummitytöilleni viikon reissut luokseni Espanjaan. Suhde heidän kanssaan on tosi ainutlaatuinen.”

Minulla on koti Espanjassa. Siellä Vexi juoksee pihalla, Viljo on jo kuollut. Täällä on rakkaita ihmisiä. Olen kirjoittamassa kolmatta hömppäkirjaani.

Antti on nähnyt mielensä ajatuskartoissa jo vuosi sitten, millainen pitkän tähtäimen tulevaisuus häntä odottaa. Koti Espanjassa, check. Elämää koirien kanssa, check. Rakkaita ihmisiä, check.

”Näistä asioista kirjoitin itselleni terapeuttikoulutuksen koulutehtävässäni, jossa piti kirjoittaa kirje tulevaisuuden itselle kymmenen vuoden päähän. Näin mielessäni paikkoja ja tilanteita. Kirjoittaminen auttoi konkretisoimaan sitä, että olen menossa oikeaan suuntaan.”

Ja kirjailijan ura? Kyllä: yksi Antin villeimmistä unelmista liittyy kirjoittamiseen.

”Rakastan kirjoittamista ja olisi ihanaa kirjoittaa lisää. Kirjoittaminen on myös erittäin toimivaksi havaittu resepti ajatusten kirkastamiseen. En myöskään keksi parempaa paikkaa kirjoittamiselle kuin uusi kotini, jossa voin kirjoittaa vuorille katsellen”, Antti uneksii.

Antilta on ilmestynyt yksi itse kirjoitettu teos: self help -henkinen kirja Menesty! – Näin löydät itsesi ja voit hyvin (WSOY), joka tekeytyi korona-aikana ja julkaistiin elokuussa 2021.

Ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin opinnoissa Antti huomasi ilokseen, että monet opintojen aiheet olivat jo sanallistuneet hänen kirjaansa. Samoista teemoista Antti on päässyt myös luennoimaan. Nyt kustantamo on toivonut Antilta uutta teosta. Tällä kertaa ideana olisi kertoa, miten popparista tulikin terapeutti.

Antti täyttää 40 vuotta ensi helmikuussa. Silloin hän toivoo olevansa elämänsä huippukunnossa, kuten nytkin.

”En huomaa ikääntymistä, kun katson itseäni. Kroppani näyttää paremmalta kuin kymmenen vuotta sitten! En oikein osaa kuvailla sitä, mutta myös tunnen olevani sellaisessa kondiksessa, jossa pystyn kaikkeen. Jos minut laitetaan kiipeämään Kilimanjarolle, en ole se, joka ei pysty siihen”, Antti uhkuu.

Huippukunto on kiistaton: eräänä taannoisena aamuna Antti juoksi huvikseen Cooperin testin ennätyksensä muun treenin päätteeksi – tuloksena huikeat 3300 metriä. Hiihtolenkkejä Antti vetää kavereidensa, fanittamiensa hiihdon ammattilaisten kanssa. Kiertuetta edeltää monta treeniviikkoa, jolloin tanssitaan 4–5 tuntia päivässä.

”Olen hirveän riippuvainen tästä olotilasta, mitä huippukuntoisuus saa aikaan. Jos haluan toteuttaa haaveita ja haastaa itseäni kestävyystasolla, tulee jossain vaiheessa vanhemmiten se hetki, etten pystykään. Se mietityttää”, Antti myöntää.

Niinpä on taottava, kun kroppa on kuuma. Siksi Antin uusi arkikin pullistelee kovaa treeniä ensi marraskuusta alkaen. Tuolloin Antti aloittaa suunnitelmallisen ohjatun treenaamisen.

Se, mihin määränpäähän treeniohjelma vie, jää vielä salaisuudeksi – Antille rakkaan kestävyysurheilun pariin joka tapauksessa. Iltapäivälehdissä on povattu, että Antista tulisi ammattitason pitkän matkan hiihtäjä?

”Sanomalla ääneen haaveita, asettaisin itselleni liian tarkat raamit. Olen itselleni sen velkaa, etten enää tee niin.”

Kun yksi luku päättyy, on kurkistettava takaisin sadun alkuun, sinne mistä kaikki alkoi.

Vuonna 2003 Antti Tapani Tuisku työskenteli rovaniemeläisen Siwan kassana, bailasi paljon ja haki laulukilpailuun, koska ”ei se ota jos se ei annakaan”.

Ja melkoisesti se antoi: 20-vuotisen uran Suomen rakastetuimpien poptähtien joukossa. Unelmaltahan se tuntuu.

”Elän aidosti elämäni parasta aikaa”, Antti myöntää.

Mutta eihän se ihan kivuttomasti ja helposti ole käynyt. Antin mukaan unelmiin käsiksi pääseminen riippuu siitä, millaisien soiden läpi elämässä rämpii. Eivät unelmat tunnu unelmilta ilman varjopuolia.

”Vastoinkäymiset ja tietämättömyyden aiheuttama ahdistus kuuluu elämään. Olen itsekin tehnyt duuneja, joista en ole tykännyt. Ei minullakaan ole ollut joka päivä mukavaa, ei ole nytkään. Minullakin on ahdistavia ajatuksia ihan vitusti”, Antti kiihtyy.

”Viime vuonna kokemani väsymys korostaa tämänhetkistä iloa, mahtavaa fiilistä ja kiitollisuutta”, hän täsmentää.

Antti toivoo, että ihmiset näkisivät unelmaelämän tavoittelemisen kääntöpuolen, sen että joskus pitää lapioida vastapainoksi pikkuisen paskaa.

”Toivoisin, että ihmisillä olisi enemmän resilienssiä kestää vaikeuksia ja epämiellyttäviä asioita. Monet ajattelevat, että kaiken pitäisi olla koko ajan kivaa ja hauskaa. Silloin pettymyksiä, ahdistavia ja melankolisia hetkiä on hankalampi käsitellä. Ei elämän kuulu olla helppoa.”

Tyyli Vesa Silver. Stailaajan assistentti Elina Onkinen. Meikki ja hiukset Miia Ollula

Jutun vaatteet: Vihreä nahkatrenssi ja nahkasortsit Studio ID / Zalando. I Am God -paita Jarkko Karppinen. Cowboy-saappaat Zara. Valkoinen takki ja haalari Jarkko Karppinen. Valkoiset kengät ja korvakoru antin omat.

Juttu on julkaistu Trendissä 5/23.