Tuntematon mies haukkui Annika Saarikon vatsan kokoa kesken kyselytunnin: ”Ylipainoisena naisena olen joutunut kohtaamaan ulkonäkökritiikkiä yhä uudelleen”

Viisikko hävisi kuin tuhka tuuleen; Viisikko katoaa kotimaan politiikasta; Viisikko on jättämässä politiikan päästagen. Otsikot viittaavat viime kesään asti toimineeseen hallitukseen ja sen naispuolisiin ministereihin, jotka olivat puolueidensa puheenjohtajia. Viisikko on median otsikoissa edelleen. Yksi heistä oli Annika Saarikko, 40.

”Naisten johtama hallitus herätti paljon huomiota, mutta arkista puurtamista työ pääasiassa oli. En erityisesti ajatellut Nato-jäsenyyttä tai koronarajoituksia pohdittaessa, että naiset ne tässä istuvat ja päättävät asioista.”

Annika oli ensin hallituksen tiede- ja kulttuuriministeri, sitten valtiovarainministeri. Puoluettaan Keskustaa Annika on johtanut syksystä 2020 asti.

Hänen lisäkseen viisikkoon luettiin Sanna Marin, Li Andersson, Anna-Maja Henriksson ja Maria Ohisalo. Kaikki ovat luopuneet tai ilmoittaneet luopuvansa puolueidensa johtotehtävistä.

Annika kertoi helmikuussa jättävänsä Keskustan puheenjohtajuuden tulevana kesänä. Takana on 14 vuotta puolueen keskeisissä tehtävissä.

Samalla hän ilmoitti olevansa raskaana. Vauvan laskettu aika on heinäkuun puolivälissä.

”Minun ja puolisoni ystäväpiirissä on paljon hyviä esimerkkejä siitä, miten elämää ilahduttavaa voi olla saada kolmas lapsi. En ole kuullut, että kukaan olisi katunut ratkaisuaan. Tämä käänne on suuri ilo.”

Tyhjiin ammennettu. Siltä Annikasta tuntui viime kesänä hallituskauden päätyttyä. Hallituksessa oli menty kriisistä kriisiin: ensin alkoi koronapandemia ja sitten Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, energiakriisi, inflaatio sekä Suomen Nato-jäsenyysprosessi.

Annika on ymmärtänyt vasta nyt, valokuvia katsoessaan, miten väsynyt hän on ollut viime vuosina.

”Olisi naurettavaa väittää olevansa yli-ihminen, johon vaativa aika ei olisi jotain jälkiä painanut tai varjoja jättänyt. Olin hallitusvastuun jälkeen väsynyt ja tunnen edelleen suurta vastuuta. Tein parhaani.”

Yhteiskunnan murroskohdissa mukana oleminen tuntui Annikasta kunnialta, ja hän teki työtään intohimoisesti, mutta samalla hän huomasi itsessään muutoksia.

Puheista katosivat vertauskuvat ja kaunopuheisuus. Resilienssi oheni ja pinna kiristyi – oli kyse kotona omien lasten pelleilystä tai työssä muutoksen hitaudesta.

”Aloin vakavoitua. Johtuiko se siitä, että maailma vakavoitui? Vai siitä, miten paljon koin työssäni? Vai siitä, että väsyin? Ehkä tästä kaikesta.”

Kun Itämeren kaasuputken räjähdyksestä uutisoitiin viime syksynä, Annikan keho meni saman tien valmiustilaan: syke tiheni ja hän tunsi kehossaan kihelmöintiä.

”Olin heti valmis ryhtymään toimiin, kunnes muistutin itseäni siitä, että viranomaiset ja nykyinen hallitus hoitavat homman ilman minuakin.”

Hallitustyön päätyttyä Annikan on pitänyt opetella irtautumaan jatkuvasta valmiustilassa olemisesta ja suhtautumaan asioihin tyynesti. Aina se ei ole helppoa. Tunteet ovat tulleet pintaan jälkijunassa.

”Käsittelen viime vuosien tapahtumia edelleen, koska kriisihetkissä oma mieli oli pidettävä kylmänä ja keskityttävä ratkaisuihin.”

Annika tuntee kiitollisuutta siitä, että hän oli riittävän vahva kestämään polun synkimmän ja mutkikkaimman kohdan: Keskustan heikon kannatuksen koko vaalikauden ajan.

”Minuun ladattiin paljon odotuksia, ja ennen kaikkea odotin itseltäni paljon. Osuin puheenjohtajaksi vaativaan saumaan.”

Tämä on minun syyni, Annika ajatteli, kun Keskustan kannatus sukelsi kevään 2023 eduskuntavaaleissa.

”Olin osannut valmistaa itseäni vaalitappioon jo etukäteen, koska viime vuosien kannatusluvut olivat olleet jatkuvaa rämpimistä. Silti tulos tuntui henkilökohtaiselta epäonnistumiselta.”

Annika päätti, ettei jättäisi puheenjohtajuutta kesken kauden, vaikka tulos olisi antanut siihen oikeutuksen ja joidenkin mielestä ehkä myös velvoituksen. Hän ajatteli, että vastuunkanto ei tarkoita väistämistä vaan sitoutumista.

Vaikeina hetkinä pienet asiat auttoivat jaksamaan, kuten äidin lähettämät aamuiset tekstarit. Tämä lähetti tyttärelleen lähes joka päivä jonkin positiivisen ja kannustavan mietelauseen.

Toisenlaisiakin viestejä tuli.

Helmikuisena päivänä muutamia kuukausia sitten Annikan työhuoneen pöydällä odotti käsin kirjoitettuja kirjeitä. Ne olivat törkyviestejä, joissa solvattiin hänen ulkonäköään ja persoonaansa.

Kirjeet luettuaan Annika jatkoi töitään. Hetken kuluttua hän havahtui ja kysyi itseltään: miksi reagoin valtavan ilkeisiin viesteihin vain olkapäiden kohautuksella?

”Huomasin järkytyksekseni turtuneeni siihen, että minulle kirjoitettiin rumasti ja toivottiin pahaa.”

Annika tajusi, ettei sen niin pitäisi olla. Hän otti kirjeistä kuvia, jakoi kuvat sosiaalisessa mediassa ja pyysi, että kirjeitä lähettävät aikuiset ihmiset miettisivät käytöstään ja sen vahingollisuutta. Reaktiot yllättivät Annikan.

Moni työtovereista kiitti Annikaa siitä, että hän teki vihaviestit näkyviksi. Annika uskoo, että valtaosa ulkonäköä haukkuvista viesteistä tulee kansaedustajanaisille. Toki hän on kuullut, että monet julkisuudessa toimivat naiset saavat törkypostia.

”Ylipainoisena naisena olen joutunut kohtaamaan aikuisiällä ulkonäkökritiikkiä yhä uudelleen ja uudelleen, sen muodot vain vaihtelevat.”

Osa ihmisistä oli aidosti järkyttynyt hänen julkaisemistaan kuvista: joutuvatko poliitikot todella kestämään tuollaista lokaa?

Keväällä eduskunnan televisioidun kyselytunnin aikana tuntematon mies lähetti Annikalle sähköpostin, jossa hän pilkkasi ja paheksui tämän vatsan kokoa.

Annika vastasi miehelle ystävällisesti ja kertoi, että palaute satutti. Samalla hän muistutti olevansa raskaana.

Seuraavana päivänä mies pyysi anteeksi kielenkäyttöään ja toivotti hyvää vointia loppuraskauden ajaksi.

”Se oli minusta hieno osoitus siitä, että osa ihmisistä ei muutu, mutta fiksuimmat tajuavat sanojensa voiman ja osaavat pyytää anteeksi.”

Vihaviestien julkistuksen jälkeen Annika sai kasan postikortteja, joissa ihmiset toivottivat hänelle hyvää ja kertoivat, missä hän oli heidän mielestään onnistunut. Myös siitä Annika jakoi kuvan somessa, koska hyvätkin teot ansaitsevat tulla nähdyiksi.

Annika ajattelee, että poliitikon pitää kestää arvostelua näkemyksistään ja teoistaan, jotka vaikuttavat ihmisten arkeen. Sen sijaan henkilökohtaisuuksiin menevää lyttäämistä kenenkään ei tarvitse sietää missään ammatissa.

”Palaan ilkeisiin kommentteihin herkästi sellaisina hetkinä, kun itsetunto on muutenkin kovilla. Olen luonteeltani perusmyönteinen ja rakkaudella täytetty, mutta ilkeät kommentit ovat onnistuneet heikoissa kohdissa lävistämään myös minut.”

Joskus Annika lähettää saamansa vihaviestit puolisolleen, avustajalleen tai ystävälleen saadakseen peilata niitä.

”Jaan viestit läheisimmilleni joko nauraakseni heidän kanssaan tai varmistaakseni, että eihän tämä ole totta.”

Elämässä on asioita, joita ei voi selittää, perustella ja analysoida. Aina omille valinnoille ei löydy selkeää syytä. Sen sijaan on vain voimakas tunne siitä, että näin pitää tehdä.

Annika tunsi niin viime kesänä ja syksynä, kun hän ja puoliso, sosiaali- ja terveysministeriössä virkamiehenä työskentelevä Erkki Papunen, 43, päättivät yrittää kolmatta lasta.

Pariskunnalla on entuudestaan yhdeksänvuotias Aarni ja neljävuotias Kaarlo. Ajatus perheen kasvattamisesta oli kytenyt pariskunnan mielessä jo jonkin aikaa. Päätös ei ollut silti helppo.

”Olemme onnellisia kahdesta pojastamme. Pohdimme, uskallammeko todella pyytää elämältä vielä enemmän, vielä yhden lapsen, ja jaksammehan varmasti.”

Ylimääräistä huolta tuo Annikan terveys. Hän sairastui molemminpuoliseen keuhkoveritulppaan 2013 ollessaan 29-vuotias. Tilanne oli hengenvaarallinen, mutta Annika selviytyi ja sai loppuelämäkseen estolääkityksen.

Raskauksien aikana veritulppien riski kohoaa. Sen suhteen aiemmat raskaudet eivät sujuneet ongelmitta. Siksi uusi raskaus mietitytti erityisen paljon.

”Lopulta päätimme luottaa elämään ja suomalaiseen julkiseen erikoissairaanhoitoon, jonka jatkuvassa tarkkailussa olen. Suurin toiveeni on, että kaikki menisi hyvin ja lapsi voisi syntyä terveenä.”

Annika tuntee olevansa onnekas.

”Meillä on myös hyvä olla yhdessä puolisoni kanssa. Olemme hyvä tiimi, täydennämme toisiamme. Elämäntilanteemme on vakaa. Meillä on mahdollisuus olla vanhempia vielä yhdelle.”

Annika ei halua yhteiskunnallistaa elämäntilannettaan mutta on joutunut työnsä puolesta pohtimaan paljon Suomen alhaista syntyvyyttä ja sen vaikutuksia.

”Millainen tulevaisuus on maalla, johon syntyy lapsia vähemmän kuin koskaan? Kuka meitä hoitaa, kun väestö vanhenee? Myös kokemukset sisaruudesta vähenevät ja yhä harvemmasta tulee koskaan isovanhempi. Syntyvyys vaikuttaa ihan kaikkeen, muuhunkin kuin maan talouteen.”

Silti Annika on huomannut, että uutinen kolmannesta lapsesta on herättänyt paitsi onnitteluja myös kummastusta. Kahden lapsen perhe tuntuu olevan standardi.

”Minulta on kysytty, että mitenkäs me nyt vielä kolmatta aloimme hankkia. Ikään kuin olisimme jonkinlaisen selityksen velkaa”, hän sanoo ja naurahtaa.

Tulevaisuudessa Annika aikoo opetella uudenlaisia työelämätaitoja, kuten sitä, ettei oma arvo rakennu täyteen ahdetusta kalenterista vaan hyvin käytetystä ajasta. Myös johtajuuden teema kiinnostaa laajasti.

Viime kevään eduskuntavaalien jälkeen Annika alkoi miettiä hyvinvointiaan aiempaa enemmän. Hän listasi tärkeitä, kivoja asioita, joille kaipasi aikaa vaativan työn lomaan. Niille oli raivattava tilaa. Hän halusi elää toisin kuin viime vuosina.

Listalle pääsivät muun muassa läheiset, ystävät, lukeminen, musiikki ja liikunta. Nämä asiat auttoivat Annikaa toipumaan väsymyksestä ja vaalipettymyksestä.

Viime syksynä hän huomasi yöunien muuttuvan sikeämmiksi ja mielialan nousevan. Toivottu raskauskin onnistui nopeammin kuin Annika oli ajatellut.

Annika on huomannut, että ilmoille heitetään usein lausahdus, että seuraavaksi olisi perheen vuoro. Sanonta ihmetyttää häntä.

”Perheen vuoro on ollut koko ajan, se on ollut minulle aina tärkein. En koskaan jättäisi perhettä taka-alalle tai jollekin hyllylle odottelemaan.”

Annika on elänyt puolisonsa ja lastensa kanssa vuosien ajan kahden kodin välillä. Arkipäivät vietetään yhdessä Espoon-kodissa. Viikonloppuina ja lomilla suunnataan aina Oripäähän omakotitaloon, jonka Annika on perinyt isältään.

Ja vaikka hallitusvastuu ei enää paina, työ kansanedustajana ja puolueen väistyvänäkin puheenjohtajana on edelleen vaativaa.

”Vaikka työmäärä jatkossa vähenee ja aloitan äitiysloman, en halua ajatella niin, että siitä vasta alkaa hyvän äitiyden aika. Teen jatkossakin jauhelihakeittoa, luen iltasadut ja selvittelen veljesten kinastelut. Äitiys on ollut läsnä koko ajan.”

Hiljattain hän jutteli esikoisensa kanssa ministerivuosistaan ja kuulosteli, mitä Aarni ajatteli äidin ajoittain pitkistä työpäivistä.

”Jännitin, sanooko hän minun olleen paljon poissa. Sen sijaan Aarnin ainoa ikävä muisto oli se, kun hän kerran hyppäsi ministeriautosta ulos sukkasillaan ja kiukustuin.”

Annika ymmärsi, että lapset muistavat ne hetket, kun hän on paikalla – eivät niitä, kun hän on poissa.

Mitä uralle tapahtuu vanhempainvapaan jälkeen? Annika ei vielä tiedä. Vaikka puheenjohtajuus päättyy, kansanedustajuus jatkuu.

Viime kuukausina Annikalta on pariinkin otteeseen tiedusteltu, onko hän harkinnut uraa kansainvälisessä politiikassa.

”Mitään ei kannata koskaan sulkea pois, sen olen oppinut. Tällä hetkellä minulla ei ole tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia. Avoin tulevaisuus tuntuu vapauttavalta, mutta tiedän, että pidän vastuusta, haasteista ja Suomelle työn tekemisestä tavalla tai toisella.”

Annika on valinnut puolisonsa kanssa tasa-arvoisen vanhemmuuden. Hän haluaa opettaa pojilleen, että nainen voi luoda uraa siinä kuin mies. Äidistä on moneksi.

”Ja äidilläkin on oma elämä.”

Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 5/2024.