Kun rekka törmäsi Finlandia-voittaja Anni Kytömäen auton kylkeen, hänen mielensä ajautui outoon tilaan: ”Tunsin olevani samaan aikaan kuollut ja elossa”
Kirjailija Anni Kytömäki uskoo, että ikäviä tunteita ei tarvitse käsitellä puhki eikä niistä tarvitse pyrkiä eroon.
Mitä toi tekee, kirjailija Anni Kytömäki ehti henkäistä, kun valtavan ajoneuvon kylki lähestyi aina vain, kunnes hän tunsi lempeän tuuppauksen autonsa kyljessä. Sen jälkeen sekunnit alkoivat kulua hitaasti.
Anni ajoi kirkkaana kesäkuisena iltapäivänä 2019 vanhempiensa henkilöautoa kehätietä Tampereelta Nokialle. Isä istui hänen vieressään etupenkillä, äiti takapenkillä.
Annin ajaessa oikeanpuoleista kaistaa hän huomasi, kuinka kuormaton rekka eli niin sanottu rekan nuppi lähestyi heitä nopeasti takaa päin vierekkäiseltä kaistalta. Sitten Anni tajusi kauhukseen, että kuljettaja oli vaihtamassa kaistaa heidän päälleen huomaamatta henkilöautoa. Nuppi painaa yli kymmenen tonnia.
Rekka osui Annin puoleisen oven kylkeen. Vaikka osuma tuntui kevyeltä, se oli niin voimakas, että Annin ajama auto kääntyi poikittain rekan keulan eteen ja alkoi luisua eteenpäin rekan työntämänä.
Mitä mä teen? hän huusi ja puristi rattia. Älä kaadu auto, älä kaadu auto, isä hoki.
Henkilöauto luisui rekan keulassa noin parisataa metriä, ennen kuin rekkakuski havahtui ja jarrutti. Sen jälkeen Annin puoleinen sivuikkuna räjähti säpäleiksi hänen päälleen.
Annin ja rekan erotti toisistaan vain henkilöauton ovi, joka painui hiljalleen sisään. Henkilöauto luisui rekan keulassa noin parisataa metriä, ennen kuin rekkakuski havahtui ja jarrutti. Sen jälkeen Annin puoleinen sivuikkuna räjähti säpäleiksi hänen päälleen.
”Autoja pysähtyi ympärillemme, ja yksi mies tuli halaamaan minua. Ympärillä oli empatian kaaos”, Anni muistelee.
Hän seisoi jäykkänä tienvarressa keho adrenaliinista täristen. Anni ja vanhemmat selviytyivät naarmuitta, rekan kuljettaja sai sakot liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Vanhempien auton runko vääntyi onnettomuudessa niin pahasti, että auto hinattiin romuttamoon.
Onnettomuuden jälkeen Annia vaivasi outo olo. Se tuli esimerkiksi hänen tiskatessaan astioita ennen lähtöä Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen muutamia päiviä tapaturman jälkeen.
”Minusta tuntui, että samaan aikaan olin kuollut ja puuhailin keittiössäni elossa.”
Anni alkoi nähdä senhetkisen elämänsä rinnalla vaihtoehtoisen juonenkulun säikeitä, jotka ilmenivät visuaalisina väläyksinä. Hän ei ollut kokenut vastaavaa ennen.
”Minulla oli kahtia jakautunut olo. Ajattelin, että jos olisi käynyt hieman toisin, olisimme kaikki kolme nyt ruumishuoneella. Näin surevia omaisia ja kollegoita muistokukkien kanssa.”
Hän havahtui väläyksiin yllättävissä hetkissä. Kirjailijakokoukseen oli sovittu televisiohaastattelu. Toimittajan kanssa puhuessaan Kytömäki näki vaihtoehdon, jossa toimittaja kertoo puoli yhdeksän uutisissa, että kirjailija menehtyi auto-onnettomuudessa muutama päivä sitten.
Mielikuvat vaihtoehtoisesta todellisuudesta aiheuttivat Annille kummallisen olon.
”En pelännyt väläyksiä enkä sekoavani, koska näyt eivät olleet kamalia. Niiden sävy oli toteava: tämäkin voisi olla totta.”
Vanhempiensa kanssa Anni päivitteli onnettomuutta, mutta rinnakkaisajatuksistaan hän ei hiiskunut.
”Pidin ne itselläni, koska ajattelin, että minun pitäisi olla iloinen henkiinjäämisestä, enkä viitsinyt pilata toisten tunnelmaa”, hän sanoo, naurahtaa ja jatkaa:
”Minusta oli toki hienoa olla hengissä, mutta se ei ollut lainkaan määräävin tunteeni.”
Anni tuntee yleensä iloa pienistä asioista, ja haltioituminen valtaa hänet aavistamatta.
”Kun helleputken jälkeen on viileä, tuulinen päivä ja kävelen kovaa vauhtia, minut valtaa vapauden lumous. Riemun hetket liittyvät usein omilla jaloilla kulkemiseen: siihen, että saan painella menemään.”
Onnettomuuden jälkeen myös tavallisesti iloa tuottavien asioiden loisto himmeni.
”Ne olivat aneemisia ja paperinohuita torjuntavoittoja.”
Ilon sijaan Annin mielen täytti apeus.
”Olin aluksi synkkämielinen. Välillä mietin, mitä järkeä on elää, kun kuolemme kaikki joka tapauksessa ja koska vain.”
Anni arveli tuolloin, että tarkoituksettomuus ei ollut se kaikkein salonkikelpoisin tunne onnettomuuden jälkeiseen.
”Turhauduin, että pitääkö minun tässäkin asiassa ajatella päinvastoin kuin muut”, hän sanoo ja kertoo tunteneensa itsensä vastarannan kiiskeksi nuoresta asti.
”Kuolemanpelko voi muuttua toivoksi siitä, että voisi itse päättää kuolemastaan sen sijaan, että tarvitsisi pelätä, koska se tapahtuu.”
Anni tunnistaa kuolemanvietin voiman, vaikkei sitä tuntenutkaan.
”Se on ihmiselle tyypillinen tapa ajatella, kun kuolema käy lähellä. Kuolemanpelko voi muuttua toivoksi siitä, että voisi itse päättää kuolemastaan sen sijaan, että tarvitsisi pelätä, koska se tapahtuu.”
Myös elämän mielekkyys ja tarkoitus ovat olleet Annin ajatuksissa nuoresta saakka.
”Kolari teki kaikesta aiempaa fysiologisempaa, koska olin ollut konkreettisesti hengenvaarassa. Mietin, miten pienestä henkiinjääminen ja olemassaolo ovat kiinni.”
Anni tunsi, että voisi ammentaa kokemuksestaan fiktiota. Annin esikoisteos Kultarinta julkaistiin 2014. Finlandia-palkinnon hän sai 2020 romaanistaan Margarita.
Neljäs romaani, Mirabilis, julkaistiin juuri. Se sijoittuu 1800–1900-luvun vaihteeseen, maailmankatsomuksellisiin murrosvuosiin. Romaanin päähenkilö Ella joutuu onnettomuuteen, eikä todellisuus ole entisensä.
Vaikka Anni kirjoitti onnettomuuden aikaan Margaritaa, hän suunnitteli jo Mirabilisia. Siksi siihen punoutuivat voimakkaasti kolarin synnyttämät ajatukset ja tunteet. Kun jotain pysäyttävää sattuu, Annilla on taipumus tarkkailla itseään.
”Ehkä se on psykologinen suojauskeino, joka sattumoisin liittyy ammattiini. Seison ikään kuin olkapääni takana analysoimassa, mites se Anni tähän reagoi, kirjoitanpa ylös.”
”Olin itse tarinani koekappale, vaikka välillä mietin, että pitäisikö elää tätä elämääkin eikä vain tarkkailla. En kuitenkaan voi piirteelleni mitään.”
Anni ei silti halua kirjoittaa itsestään ”traumakirjallisuutta” vaan vie kokemuksen yleiselle tasolle.
”Väläykset vaihtoehtoisesta todellisuudesta saivat minut pohtimaan, että ehkä muutkin ovat kokeneet samaa. Kirjailijana voin nostaa yleisempään ymmärrykseen olotiloja, jotka eivät ole ilmeisiä mutta joita erilaiset tilanteet saattavat aiheuttaa. Kirjoittamalla voin kertoa, että näinkin voi tuntea.”
Kun tunne toisesta juonenkulusta väikkyi mielessä, kirjoittaminen liennytti Annin hämmennystä ja auttoi suhtautumaan asiaan.
”Kun pääsen kiinni ulkopuolisen tarkkailijan asemaan, voin kirjoittaa tunteistani ilman, että siitä tulee nyyhkyä tai tunteissa rypevää.”
Anni ei kutsu onnettomuuttaan traumaattiseksi, paitsi viitatessaan siihen ironisesti. Voimakkaan jäljen se häneen kuitenkin jätti, eikä sitä voinut noin vain käsitellä pois päiväjärjestyksestä.
”En ylipäätään usko, että asioita pitäisi käsitellä puhki tai että niistä pitäisi selviytyä tai niiden yli päästä. Kokemukset kertyvät meihin. Ne voivat olla hyviä tai huonoja hyvinvoinnin kannalta, mutta emme me niiden vaikutuksille mitään voi.”
Häntä huojentaa ajatus siitä, että kokemukset ovat meissä aina eikä niistä tarvitse pyrkiä eroon.
”Mieluummin niin, että kokemukset koteloituvat osaksi meitä ja selviydymme niiden kanssa.”
Siihen auttaa ajan kuluminen – ja Annin tapauksessa kirjoittaminen.
”Kirjoitin uutta romaaniani viisi vuotta. Sinä aikana vein omat tunteeni toiseen maailmaan, ja ne sulautuivat yhteen kirjan hahmojen kanssa.”
Anni on ajanut onnettomuuden jälkeen vain muutamia kertoja, sillä hän on tullut hyvin tietoiseksi autoilun riskeistä. Onnettomuusmatkakin oli harjoitusta ajokortin toisen vaiheen testiä varten. Hän ajoi ajokortin vasta aikuisena muutettuaan maalle miehensä kanssa.
Väläykset vaihtoehtoisesta todellisuudesta hiipuivat pois joitakin viikkoja onnettomuuden jälkeen. Annin mukaan niistä jäi silti ”syväisluonteinen jälki”. Mitä tahansa voisi tapahtua koska tahansa.
”Se oli kouriintuntuva havahtuminen elämän haurauteen.”
Annin elämänkatsomus ei perustu kohtaloon tai jumalalliseen johdatukseen vaan sattumaan – tai sattuman armoon, kuten hän Margarita-romaanissaan kirjoittaa.
”Ajattelen, että asiat tapahtuvat sattumalta, mutta aika usein ne sujuvat ihan hyvin. Sattuma on minusta lohdullisempi kuin kohtalousko.”
”Jos kohtalo määräisi tapahtumat, millään ei olisi väliä. Sattumanvaraisuudessa joka ikinen hetki on uusi mahdollisuus.”
Annin mielestä ratkaisevaa on, miten suhtautuu elämän sattumanvaraisuuteen ja omaan haavoittuvuuteensa: pelolla vai stoalaisen tyynesti. Hän kuuluu jälkimmäiseen ryhmään.
”Elämän haavoittuvaisuus ja sattumanvaraisuus eivät ole pelottavia vaan kuin taiteilija Hugo Simbergin luomia rauhallisia luurankohahmoja, jotka kulkevat rinnallani. Tiedostan katoavaisuuden hyvällä tavalla.”
”Kun seison kallionkielekkeellä ja katson avautuvaa maisemaa, mietin, että sadan vuoden päästä minua ei ole, ei ehkä huomennakaan, mutta nyt olen tässä.”
Juuri 44 vuotta täyttänyt Anni on alkanut tiedostaa elämän rajallisuuden viime vuosina, kun isovanhempien sukupolvea on kuollut.
”Sukupolven väistyessä huomaan, että olen itsekin matkalla kohti hiipumista. Joinakin päivinä elämän rajallisuus tuntuu surun sävyttämältä, toisina neutraalilta.”
Kun rajallisuuden tunnistaa, elämästä tulee entistä ainutkertaisempaa.
”Kun seison kallionkielekkeellä ja katson avautuvaa maisemaa, mietin, että sadan vuoden päästä minua ei ole, ei ehkä huomennakaan, mutta nyt olen tässä.”
Saako pysäyttävä kokemus tuntemaan kiitollisuutta elämästä?
”Kyllä minä sitäkin ajatusta vastaan haraan”, Anni hymyilee.
Mirabiliksessa päähenkilö Ella pohtii, miten voisi olla kiitollinen lahjasta, joka voidaan temmata pois koska vain. Jos koska vain voi kuolla, pitäisikö epävarmuudesta olla vielä kiitollinenkin.
Iloinen voi olla, Anni miettii. Kallionkielekkeellä ovat käyneet tuhannet ihmiset retkeilemässä ennen häntä ja ehkä kokeneet samanlaisia tunteita. Aika kuluu, me katoamme ja tulee uusia retkeilijöitä.
Kun Anni käy metsäretkellä, hän tietää lähtiessään, että metsä jää omaan rauhaansa. Sen jälkeen samoille poluille saapuu joku toinen, joka ei tiedä hänestä mitään.
”Se on katoavaisuuden onni: voin kokea yksityisesti jotain eikä siitä jää luontoon jälkeäkään.”
Anni ajattelee, että ihmisellä on ikiaikainen kaipuu etsiä luonnosta rauhaa. Hän on kulkenut nelivuotiaasta asti yksin metsässä.
”Olen suorastaan päistikkaa hakeutunut metsään silloin kun ihmisten seura on tuntunut kuormittavalta ja häipynyt puiden siimekseen, ettei minua näkisi kukaan.”
”Kasvien, eläinten ja sienten tunnistamisesta kiinnostuin vasta lukioiässä, kun minulle rakkaita metsiä alettiin avohakata. Halusin oppia lajit, jotta voisin vedota niiden olemassaoloon, kun jotain hienoa luontokohdetta uhataan tuholla.”
Luonto ymmärretään usein hauraaksi huolenpidon kohteeksi.
”Kaupungissa kiinnitän huomiota siihen, kuinka kasvit puskevat katukivien raoista tai kuinka katujen muodot vaihtelevat. Siellä kalliot vaiti odottavat asfaltin alla. Se on osoitus luonnon ylivoimasta.”
Annista luontoa tulisi paitsi kunnioittaa myös pelätä.
”Me ihmiset pulpahdamme osaksi kokonaisuutta ja katoamme. Luonto on ikuinen. Lopulta ihmisistä tulee kerrostumia maaperään, ja se on vain hyväksyttävä.”
Hänen mukaansa tässä piilee lohtu: ihminen voi päättää elää jättämällä karmivia jälkiä ympäristöönsä tai sitten hienovaraisesti muita vahingoittamatta.
Anni on ajatellut omaa perintöään ja aikaa elinkaarensa jälkeen. Hän on ostanut kirjapalkkioilla 24 hehtaaria metsää, josta 21 on suojeltu pysyvästi. Anni on myös Luonnonperintösäätiön puheenjohtaja.
”Haluan jatkaa työtä sen eteen, että tänne jäisi tilaa muillekin kuin ihmisille.”
Anni arvelee, että kolarin vaikutukset tuntuvat hänen elämässään vastakin.
”Kirjoittajana voin käsitellä kokemustani sellaisella tasolla, jota en ole vielä saavuttanut ja jota kaipaan. Voin kirjoittaa uuden alun ja auringonnousun, en ehkä onnellista loppua vaan onnellisen avaruuden. Se on kai kaipuuta vapauteen, jonne etsimme tietä omilla konsteillamme – ja sen löydettyämme kuljemme hetken kevyemmin.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 9/2024.
