Anneli Jäätteenmäki rakastui keski-iässä ja perusti uusperheen – nyt hän kertoo, mikä on yli 30 vuoden liiton simppeli salaisuus
Pitkän uran politiikassa tehnyt Anneli Jäätteenmäki kuvailee itseään sopeutuvaiseksi. Piirteestä on ollut apua myös vakavan sairauden edessä.
Keskustan kansanedustajana, ministerinä ja europarlamentaarikkona tunnettu Anneli Jäätteenmäki kertoo Eevan juttusarjassa elämänsä rooleista.
Pohtija | Seitsemänkymppisenkin perspektiivi kantaa kauas
”Olen iloinnut kaikista ikävaiheista. Olen huomannut, että elämä asettuu jokaisessa iässä uomaansa. Vanheneminen on luonnollinen osa elämää. En kaihoa nuoruutta tai keski-ikää.
Jotkut luulevat, että vanhetessaan ihminen ei enää halua tietää tai välittää tulevaisuuteen liittyvistä asioista, kuten ympäristöstä. Ikään kuin ne eivät enää koskisi häntä. Minua ajatus loukkaa.
Eihän ikääntyminen tarkoita sitä, että elämän perspektiivi lyhenisi. Kukaan ei sitä paitsi tiedä, kuinka kauan elää. Katson aina kauas tulevaisuuteen, ja niin tekevät muutkin tuntemani 60- ja 70-vuotiaat.
Olen nykyisin Lapuan kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Kun lähdin Brysselistä europarlamentaarikon tehtävästä viisi vuotta sitten, päätin, etten enää lähtisi mukaan politiikkaan. Sitten muutin mieleni. Lähdin omaksi yllätyksekseni ehdolle kunnallispolitiikkaan ja tulin valituksi kaupunginvaltuustoon ja aluevaltuustoon.
Lapualla politiikka on ihmisen kokoista. Eduskunnassa tehtyjen päätösten vaikutukset näkyvät ihmisten arjessa. Nyt rahanpuute hyvinvointialueilla johtaa palvelujen leikkauksiin, vanhusten hoitopaikkojen vähentämiseen, turvattomuuteen ja pelkoon. Nuorten mielenterveyspalveluissa on ylipitkät jonot ja odotusajat.
On pysäyttävää huomata, että nykyisin politiikassa on muotia leikkiä sanoilla. Puhutaan uudistamisesta ja kehittämisestä, vaikka tosiasiassa tarkoitetaan palvelujen leikkaamista ja heikentämistä. Tällä tavalla hämärretään asioiden todellista merkitystä.
Täytän ensi vuonna 70. Minulla on lisää aikaa harrastuksille, ja toivottavasti olen viisastunutkin, kun elämänkokemus on karttunut. Elämäni on entistä seesteisempää.
Ennen kiirehdin. Halusin nähdä ja kokea kaiken mahdollisen. Nyt katson maailmaa hieman rauhallisemmin silmin. Se liittyy ikään, niin kuin pitääkin.
Lukeminen on minulle tärkeä harrastus. Luen kirjan viikossa, ja viimeksi luin Anni Kytömäen Mirabiliksen.
Liikunta on tapa asettaa asiat mittasuhteisiin. Kun lähden ulos juoksemaan tai kuntosalille, irtaudun hetkestä ja voin unohtaa huolet.
Maratoneja en enää juokse. Kuntoilen ennen kaikkea siksi, että pysyn terveenä ja hyvävointisena.
Tässä iässä terveys korostuu, vaikka se olisi aina ollut tärkeää. Kun sairastuu, sen merkityksen huomaa vielä paremmin.”
”Tunsin pelkoa, kun odotin tuloksia ja tietoa siitä, onko syöpä levinnyt. Samalla ajattelin, ettei vielä ole minun aikani. Heti sen jälkeen kysyin itseltäni, voinko ajatella niin. Onko minulla oikeus siihen?”
Toipilas | Elämässä kannattaa pysyä kiinni
”Sairastuin rintasyöpään 18 vuotta sitten ja paranin. Tämän vuoden alussa sain tietää, että minulla on taas syöpä rinnassa. Toinen syöpädiagnoosi oli minulle yllätys ja kova paikka. Kuoleman mahdollisuuskin kävi ajatuksissa. Se oli pysäyttävää.
Syöpä on demokraattinen sairaus: sitä ei kukaan valitse eikä sitä voi ennakoida. Olen aina kuntoillut ja syönyt terveellisesti, silti sairastuin.
Syöpä leikattiin huhtikuussa. Olin sairaalassa yhden yön ja toivuin kotona.
Tunsin pelkoa, kun odotin tuloksia ja tietoa siitä, onko syöpä levinnyt. Samalla ajattelin, ettei vielä ole minun aikani. Heti sen jälkeen kysyin itseltäni, voinko ajatella niin. Onko minulla oikeus siihen?
Noudatin kaikkia lääkärin ohjeita ja tein oman osuuteni sen eteen, että paranisin. Mutta eihän syöpä omalla toiminnalla parane vaan hoidoilla.
Syöpähoidot olivat kesällä, mikä oli hyvä, koska silloin politiikassa on taukoa. Hoidot olivat tällä kerralla rankemmat kuin ensimmäisen syöpäni kohdalla.
Sain sytostaattihoitoa kolmen viikon välein, mikä oli väsyttävää. Heinäkuu oli vointini kannalta hankalin kuukausi. Kuntoilin koko ajan voimieni mukaan. Se oli myös lääkärien ohje.
Yritin hoitaa luottamustoimet sairaudesta huolimatta. Onneksi vointini oli niin hyvä, että jaksoin. Olin yhdestä kunnanvaltuuston kokouksesta poissa ja osassa etänä. Kokouksiin osallistuminen oli tapa pysyä elämässä kiinni ja osoitus siitä, että minä elän.
Rintasyöpätapauksia on paljon vuosittain, ja nykyisin sairautta pystytään hoitamaan. Toivonkipinäni on ollut siksi suuri. On ollut tärkeää tietää, että syövästä voi parantua.
Olin helpottunut, kun hoidot loppuivat lokakuun alussa. Lopputarkastus on tehty eikä syöpää enää ole. Tunnen, että olen taas päässyt virallisesti elävien kirjoihin.
Voimani ovat palautumassa ja hiukset kasvavat takaisin. Nyt ne ovat pari kolme milliä pitkät.
Kukaan meistä ei päätä itse lähdön hetkeä, vaan se on korkeammassa kädessä. Olen sopeutuvainen luonne, ja niin on ollut sairauden kohdallakin. Minun oli vain nöyrryttävä tilanteen edessä. Kapinointi syöpää vastaan ei olisi auttanut.
Olen elämälle hyvin kiitollinen. Toivon että saan vielä terveitä vuosia ja elämä jatkuu.”
Maatilan tytär | Omia päätöksiä pienestä asti
”Kun ajattelen lapsuuttani, muistelen lämpimiä kesiä serkkujen kanssa. Tuntui, että koko suku kasvatti meitä lapsia, koska sukulaisia asui lähellä. Nykyään lapsuus on erilaista, kun sukulaiset voivat asua kaukana.
Olen maanviljelijöiden tytär, kolmesta lapsesta nuorin. Synnyin Lapualla kymmenen vuotta sotien jälkeen, mutta eihän lapsi niiden vaikutuksista tiennyt.
Luulen, että minulla oli väljempi kasvatus kuin isoveljelläni ja -sisarellani. He kävivät taistelut puolestani. Samoin kuin tasa-arvon edistysaskelissa omassa perheessäkään ei aina huomaa, että toiset ovat tasoittaneet tietä edellä.
Murkkuvaikeuksia minulla ei ollut. Tykkäsin kuunnella muun muassa The Beatlesia. Kuuntelin musiikkia joskus liian kovalla, ja välillä isä ja äiti meinasivat hermostua, että eikö sitä radiota saa hiljaisemmalle.
Rakastin lukemista ja pidin koulunkäynnistä. Halusin oppikouluun kansakoulun jälkeen niin pian kuin mahdollista. Vanhempani olisivat odottaneet vielä vuoden, jotta kasvaisin. Minä kuitenkin halusin sinne.
Se oli ensimmäinen oma päätökseni, ja isä ja äiti taipuivat tahtooni. Oppikoulun jälkeen ilmoitin, että haen lukemaan oikeustiedettä. Senkin päätin itse.
Tahdoin Lapualta palavasti maailmalle, enkä ajatellut, että joskus vielä palaisin. Aloin opiskella oikeustiedettä, koska halusin parantaa maailmaa.
Kun seurasin kehitysmaiden tapahtumia, Vietnamin sotaa, köyhyyttä ja epätasa-arvoa, maailma näyttäytyi nuoren silmiin epäoikeudenmukaisena. Ajattelin, että lakia lukemalla pystyn jakamaan oikeudenmukaisuutta. Mietin myös, että juristina on mahdollista päätyä moneen ammattiin.
Isä oli politiikassa mukana keskustan valtuutettuna. Olin kotona tottunut siihen, että kyläläisten asioita hoidetaan. Jos joku pyysi apua, isä yritti aina auttaa. Hänen asenteensa tarttui minuun.
Opiskeluvuosina kiinnostuin politiikasta. Keskustanuorissa minuun vetosivat järjestön Vihreä aalto -ympäristöohjelma, kansainväliset asiat ja kehitysyhteistyö sekä tavoite pitää koko maasta huolta.
Aluksi halusin diplomaatiksi, koska olin kiinnostunut kansainvälisistä asioista. Työskentelin ulkoasiainhallinnossa, mutta en viihtynyt siellä. Tunsin, että ulkoministeriössä simputettiin.
Kun Lapuan kaupungille haettiin lakimiestä, hain tehtävään. Ymmärsin, että saisin tehdä pienellä paikkakunnalla paljon monipuolisempia tehtäviä kuin isommassa. Olin tyytyväinen, kun sain työn.”
”Minulle soiteltiin, että ministeri, ei meidän kunnassamme ole naisia. Katsoin tilastoa ja vastasin, että teillä on siellä 15 000 naista kirjoilla.”
Tasa-arvonainen | Takapakkeja on varottava
”Olen seurannut ilolla naisten aseman kehitystä politiikassa. Edellisessä hallituksessa oli paljon naisministereitä ja kaikki hallitusryhmien puheenjohtajat olivat naisia. Kun minä olin hallituksessa, se ei olisi ollut vielä mahdollista. Demokratia on puolinaista, jos mukana ei ole sekä miehiä että naisia.
Tasa-arvoa ei ole saavutettu helpolla. Olin tasa-arvolakikomitean toinen sihteeri 1980-luvun puolivälissä, kun tasa-arvolakia kirjoitettiin ja keskusteltiin sukupuolikiintiöistä. Se oli opettavaista ja avartavaa.
Olin ajatellut, että Suomi on tasa-arvoinen mutta vertailu muihin Pohjoismaihin osoitti, ettei näin ollutkaan. Tasa-arvolaki säädettiin Suomessa viimeisenä Pohjoismaana 1980-luvun lopussa.
Kun eduskunta lisäsi lakiesitykseen pykälän sukupuolikiintiöistä, äänestin oikeusministerinä niiden puolesta. Myös kunnallisissa luottamuselimissä piti olla vähintään 40 prosenttia kumpaakin sukupuolta.
Sen jälkeen minulle soiteltiin, että ministeri, ei meidän kunnassamme ole naisia. Katsoin tilastoa ja vastasin, että teillä on siellä 15 000 naista kirjoilla.
Edistystä on tapahtunut mutta varuillaan on oltava, ettei tule takapakkia. En esimerkiksi voi ymmärtää esitystä vientivetoisesta palkkamallista. Suomi tarvitsee vientiä mutta myös julkisia aloja, kuten koulutusta, terveydenhuoltoa ja päivähoitoa. Ei tehdas toimi ja vienti vedä, elleivät lapset pääse päivähoitoon ja vanhemmat töihin vientiyritykseen. Julkinen ja yksityinen tarvitsevat toinen toisiaan ja työntekijät ovat yhtä arvokkaita.
Aloitin työt kansanedustajana 1987. Politiikassa on aina ollut kipakkaa keskustelua ja kritiikkiä. Se kuuluu demokratiaan ja päättäjien työn luonteeseen. Ihmettelen kuitenkin, miksi someaikana sanotaan niin loukkaavasti eikä mennä asiaan.
Urani aikana saamastani kritiikistä valtaosa on ollut asiallista, mutta toki olen saanut ilkeääkin palautetta ja pahoittanut mieleni. Eduskunnassa ja politiikassa on aina osattu käyttää loukkaavia sanoja. 1990-luvun alun lamavuosina olin Lapualla kotona käymässä, kun vastaan tullut nainen sanoi minulle: ”Tekisi mieli tappaa sinut.”
Kokemus pysäytti, mutta ajattelin, että hän tarvitsi purkautumiskeinon vaikeana aikana. En kertonut tapauksesta kenellekään, nykypäivänä sellainen varmaan laitettaisiin X:ään, entiseen Twitteriin.
Kun olin oikeusministerinä 1990-luvun puolivälissä, meillä kävi varkaita. Siitäkään en julkisesti kertonut, mutta nyt moni kertoisi. Silläkin tavoin some vaikuttaa poliitikkoihin.
Olin kansanedustaja 17 vuotta. Minulla on hyviä muistoja eduskunnasta, ja ilkeydet ja loukkaavat sanat haluan unohtaa. Eroani pääministerin pestistäni en enää halua muistella: elämässä panen päällimmäiseksi paremmat asiat.
Olen tyytyväinen, että asetuin kansanedustajavuosien jälkeen ehdolle europarlamenttiin. Tunsin uusiutuvani 15 parlamenttivuoden aikana, ja näköalani laajenivat.
Olisin halunnut jatkaa, jos olisin asunut lähempänä työpaikkaani. Väsyin matkusteluun ja halusin olla enemmän kotona.”
”Rakkaus muuttuu vuosien aikana. Olemme olleet yhdessä yli 30 vuotta ja silloin tietää ja tuntee toisen. Tiedämme jo kulmakarvan asennosta, mitä toinen ajattelee.”
Jorman puoliso | Rakkaus pitää yhdessä
”Jos minä luen paljon, niin puolisoni Jorma Melleri lukee vielä enemmän. Kotona politiikka ei hallitse keskustelua. En mennyt naimisiin politiikan toimittajan vaan Jorman kanssa. Arkemme on yhteistä mutta kummallakin on ollut aina omat työasiansa.
Meitä yhdistävät eteläpohjalaisuus, liikunnallisuus, yhteiset vuodet ja kokemukset. Olisiko rakkaus kuitenkin tärkein asia? Se on tärkeä tunne ja merkittävä, iso sana.
Rakkaus muuttuu vuosien aikana. Olemme olleet yhdessä yli 30 vuotta ja silloin tietää ja tuntee toisen. Meidän ei tarvitse edes sanoa mitään, kun tiedämme jo kulmakarvan asennosta, mitä toinen ajattelee.
Perhe merkitsee minulle turvaa, rauhaa ja yhteistä aikaa. Puolisollani on kaksi tytärtä, jotka ovat jo aikuisia. Kun menimme naimisiin 1994, uusperheen arki solahti arkeemme hyvin, eikä meillä ollut vaikeuksia.
Tässä iässä toivon aikaa yhdessäololle puolisoni kanssa. Olemme olleet töissämme kiireisiä, molemmat tulivat ja menivät. Nykyisin käymme Jorman kanssa lenkkeilemässä yhdessä ja erikseen.
Voin antaa hyvän parisuhdeneuvon: lähde lenkille. Jos lenkistä kuluu liian pitkä aika, tulen kiukkuiseksi. Liikunta pitää hyvällä tuulella kotonakin.”
Haastattelu on julkaistu Eeva-lehdessä 12/2024.
